maanantai 29. joulukuuta 2014

Joululaulu

Reidarin joululaulu (1973) on maalaus ja se löytyy Keio Eerikäisen taidekokoelmasta.





Minun joululaulu:
















Luettavaa: Tove Janssonin novelli Kuusi kirjasta Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia.
Ruusut tein tällä ohjeella: http://bridgetbaxter.blogspot.fi/2009/11/tattered-fabric-roses.html paitsi koska suosin mekaanisia liitoksia, niin en käyttänyt liimaa, vaan ompelin käsin.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Lumivalko ja ruusunsukat

Ruusujen takana olikin karhu.


Aloitin nämä sukat kesäkuun alussa. Ne on neulottu kärjestä alkaen ja kaikki kuviot on tehty silmukoita nostaen. Väreistä tuli mieleen Grimmin veljesten satu nimeltä Lumivalko ja Ruusunpuna. Oli nautinnollista lisäillä sukkaan punaisia sävyjä,  päästä lumivalkoisesta ruusunpunaan.

Valmista tuli viimein marraskuussa. 
(Armas marraskuukin tuosta noin vain vierähti. Minulla oli suunnitelmia sen varalle täällä blogissa, mutta ehkä vietän marraskuuta joskus toiste sitten.)
Samoihin aikoihin sain kutsun näyttelyn avajaisiin ja tapasin kaimani Helena Junttilan. 




Luulen, että hän rakastaa ruusuja.


Tai että ne ovat hänelle tärkeitä.







Myös karhut ovat hänelle tärkeitä.


Tai ehkä hän rakastaa niitä.







En muistanut Lumivalko ja Ruusunpuna -sadusta muuta kuin nimen. 
Nyt hain sen sadun esille, ja yllätyin, sillä siinäkin on karhu!


Sitä ei kyllä ikinä tiedä, minne mikäkin asia johtaa. 

Lumivalkoisen ja Ruusunpunan tie johtaa nyt ainakin tänne pinterest-tauluuni.


(Vielä haluan kertoa, että kesällä olin töissä Seurasaarimaassa ja eräänä päivänä käytiin tällainen keskustelu karjalaisen talon ovensuussa:

Opasvartija: Hei!
Asiakas: Hei! Minä olen ahma! Mitäs sinä emäntä siihen sanot, kun tämä ahma tulee taloon sisään!
Opasvartija: ...Ei minua pelota. 

Mutta siitä lisää joskus myöhemmin.)






Helena Junttilan näyttely on avoinna 4.12. asti Galleria G12:ssa osoitteessa Annankatu 16, Helsinki.




















sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Roosa

En ollutkaan reipas.


Kangasverkkokauppa ja kuosisuunnittelimo Käpysellä on myynnissä kaksi kangasta, joiden tuotosta osa menee Syöpäsäätiön Roosa nauha -keräykseen. Toinen on Leena Rengon suunnittelema kangas nimeltä Roosa. Musteensinisestä väristä ja naishahmoista tuli mieleeni merimiehen tatuoidut käsivarret, ja niin tilasin Roosa-trikoota sekä Selialta tummansinistä raitajerseytä ja aloin valmistaa reipasta seiloripaitaa. 
Samaisesta kankaasta on valmistanut pipoja ja huiveja mm. Pikku-MameliTurkoosikissa ja Mumin talossa.

Kun tuli valmiiksi, yritin ottaa reippaita seilorikuvia ja pullistella tatuoituja käsivarsiani, mutta ei siitä tullut oikein mitään. Ensinnäkään siksi ettei tällaisella hankisääskellä ole paljoa pullisteltavaa ja toiseksi siksi, ettei ajatus joka satamassa Roosan käsivarteensa tatuoineesta merimiehestä oikein kantanut.


 Kuvatessani kuuntelin Niko Valkeapäätä ja Mari Boinen levyä Idjagieđas.



Eikä sellainen musiikki sopinut merimiehelle yhtään.




Vaihdoin kuvausrekvisiitan ja kuvasin lisää, vaikka ei minulla ollut tarinaa mitä kuvittaa. Rintasyöpä on naisten yleisin syöpä, mutta se ei ole toistaiseksi koskettanut lähipiiriäni. Joka 8. nainen sairastuu siihen jossakin elämänvaiheessa. 



Käsittelen kuvia ilmaisella Picmonkey-ohjelmalla. Tälläkin kertaa tein sen ensin ihan maltillisesti, mutta sitten jokin tuttu tunne alkoikin nousta kuvista mieleen.





Sellainen tunne, kun vajoaa veden alle. Joskus se tuntuu siltä kuin astuisi yllättäen lätäkköön. Tai siltä, että sataa tihuuttaa päälle ja vaivihkaa kastuu luita ja ytimiä myöten.


Joskus astuessaan lätäkköön ei sillä lätäköllä olekaan pohjaa. 
Tai sadevesi huuhtoo sinut mukanaan.


Ehkä sellaisen tunne on tuttu myös henkilöille joilla diagnosoidaan rintasyöpä.

Kotiliedessä on pieni artikkeli aiheesta Kuinka kulkea masentuneen vierellä. 
Monet kohdat pätevät varmasti myös muissa vakavissa sairauksissa. 




Olen onnekseni oppinut uimaan.


Jos minulle nykyisin tulee tunne, että olen veden alla, osaan suunnistaa kohti pintaa.










keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Komia liivi


Minulla on yksi raidallinen liivi, jossa on komea kaksirivinen napitus.


 Joku on ommellut tämän liivin käsin. En tiedä kuka, koska ostin sen 4-5 vuotta sitten Helsingistä silloiselta Valtterin kirpputorilta  muutamalla eurolla. 


Käytän liiviä satunnaisesti. Lähinnä juhlatuulella, kuten vaikkapa Hullun huivin kanssa.

Ilmassa on selkeästi juhlatunnelmaa



Joku tarkkasilmäinen saattoikin jo huomata, että jos tämän liivin pukee ylleen tiettyjen toisten vaatekappaleiden ja asusteiden kanssa, ei kyseessä enää olekaan mikä tahansa liivi. 
Silloin tämä muuttuu Etelä-Pohjanmaan miehen kansallispuvun liiviksi. 

Tässä kuvassa ei ole kansallispuku.


Se on minulle vielä vähän epäselvää, että jos valmistaisin tai hankkisin ne loputkin Etelä-Pohjanmaan miehen kansallispukuun kuuluvat vaatteet ja asusteet ja pukisin ne ylleni, niin olisinko silloin pukeutunut kansallispukuun. Kansallispuvun käyttöohjeen mukaan on nimittäin tärkeää, että kansallispuku on kokonaisuus. Jäisikö yllä mainitsemassani tilanteessa jotain puuttumaan...

Kuten Y-kromosomi?





Minulla on nimittäin tiettävästi kaksi X-kromosomia ja se näkyy päällepäin. 
Olen vieläpä tyytyväinen vallitsevaan asiantilaan, eli olen nainen.



Mutta entäpä jos naamioisin itseni näyttämään siltä että minulla olisi sekä X että Y-kromosomi? 
Tai jos kromosomeistani huolimatta tuntisin olevani mies? Olisiko kokonaisuus silloin täysi?


Mutta eipä sillä niin väliä. Kansallispuvun osia ja kansanomaisia vaatekappaleita saa käyttää kuten muitakin vaatteita: ihan vapaasti, miten haluaa. 
Kuka mitäkin haluaa ja mitä vapaus kenellekin tarkoittaa.



Suomen kansallispukukeskuksen sivuilla sanotaan: 
"Kansallispuku valitaan perinteet huomioon ottaen, ensisijaisesti oman tai suvun kotiseudun tai synnyinseudun mukaan mutta myös muiden perusteiden tai mieltymysten mukaan."   

Teen tunnustuksen: mie pyörin kansallispuvun liepeillä ihan toissijaisista syistä. Ja kun puhun kansallispuvusta, en puhu vaatekerroista, vaan instituutiosta. Olen käsityöläinen ja olen museolainen. Siinä on mielestäni kenelle tahansa kylliksi syytä olla kiinnostunut aiheesta, oli kansallisuus mikä tahansa.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Inhoväri

 Musiikkisuositus: Eero Raittinen: Kuin enkeli (1992, albumilta Mies matkallaan), joka löytyy Spotifysta. (Jonna Tervomaan versio samaisesta kappaleesta löytyy Ylen sivuilla. Tervomaan versio on mielestäni laiskan pulskea ja sakeaan uneen uponnut, kun taas Raittisen alkuperäinen versio on kevyt, ilmava ja etenevä, jopa terävä.)



Kun aloitin käsityötieteen opinnot, visuaalisen suunnittelun kurssilla oli tehtävänä muun muassa miettiä omia värimieltymyksiään.


Silloin, viisi vuotta sitten, inhovärini oli vaaleansininen.





Kesällä satuin lukemaan Voi hyvin -lehden nettisivuilta artikkelin Mitä värit viestittävät? 
Ja tuli mieleeni, että mitähän se oli olla viisivuotias ja saada vaaleansinisiin puettu pikkuveli. Ja toivoa, että saisi pitää häntä sylissään, mutta ei uskalla kysyä aikuisilta.




 Ja nyt huomasin, että niinkin voi sattua että olen täysin vaaleansinisiin pukeutunut.

Paita on Myttö keväältä ja housut tein kesällä akuuttiin hellevaatepulaan Moda 4/2014 kaavalla nro.6.
Kaavasta huomioitavaa: surkean pienet taskut.





Eikä inhota, vaan olo on ilmava, viileä ja uninen. 

Kuin olisi toinen jalka unessa.

Kuin olisi niin kevyt että voisi lipua tuulen mukana pois.

Samalla kuitenkin luja ja kylmä. Kuten enkeli Jacek Malczewskin teoksessa In the dust storm, joka on ollut mielessäni jo Taivaskammarissa. Tuo tomuisen keltaisena minulle esiintynyt enkeli, jonka nyt näenkin toisin. Sininenhän se on. Vaaleansininen. 







torstai 31. heinäkuuta 2014

Heinäkuun viimeinen

"Heinäkuun Helena ei ole keisari Konstantinus Suuren äiti, vaan legendan mukaan "Ruotsin kuningatar" Länsi-Göötanmaan Skövdestä, "Helena leski", kuten Mikael Agricola häntä nimittää. Tämä "Skövden Elin" eli Älina murhattiin noin 1160. Suomessa hän on vain hallahäntä, vesihelma ja myös sateinen kuten muutkin heinäkuun naiset. "Heleenana viimeistään heinät latoon, jos isäntä toimellinen on". "  (Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto (1981. 7.painos). s.199.)


Tänään olen nimipäiväsankaritar ja sen kunniaksi julkaisen pelkkiä poseerauskuvia. 


Kuvat on otettu pari viikkoa sitten eräässä hääjuhlassa, kiitokset kuvaajalle. Juhlaa varten tein uuden mekon ohuesta viskoosikankaasta ja hiuskoristeen koneparsien, tilkkumaalaustekniikalla.




 Mekko on hyvin yksinkertainen. Tavoittelin sellaista antiikin Kreikkalaista henkeä (sitä on nyt ehkä liikkeellä, ainakin Coutore and views -blogissa on oltu samoissa ajatuksissa). 





Mutta kukkamekko mikä kukkamekko. Antiikkinen hengähdys tuntuisi ehkä selvemmin, jos poseeraisin temppelimäisten pylväsrivistöjen äärellä. Nyt ajatukseni menevät jostain syystä Prinssi Edvardin saarelle.



Mutta ei sinne oikealle saarelle, joka näyttää kartalla minusta vähän kurjalta. Se on pieni ja siellä kulkee suoria teitä suorassa kulmassa toisiaan kohden. Ei minun ajatukset sinne mene, vaan sinne satumaahan, jossa Vihervaaran Anna asuu. Lapsena olen katsonut Anna ystävämme -televisiosarjaa, ja tänä vuonna se nousi mieleeni ihan yllättäen. Kevät oli raskas, ja todellisuuspakoisena katsoin sarjan uudestaan silloin.

 Huomenna on elokuu. Syksy lähestyy, eikä se miltään leppoisalta vaikuta. Anna-kirjat minulla onkin vielä lukematta...



sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Keltainen, ei paljoa muuta



Yhtenä päivänä satoi kultalastuja suoraan auringosta.








Tai saattoihan ne olla koivunsiemeniäkin.









Seuraavana aamuna, kun heräsin, teki mieleni keltaista.




Sitä tomuista enkelin keltaista, jonka pistin mieleni pohjalle viime marraskuussa Taivaskammarissa.













Ompelin topin. Se on keltainen, ei paljoa muuta.


Ja se on aivan riittävästi.










Pistin päälleni ja menin pois kaupungista.

























Mielelläni olisin jäänyt sinne.






torstai 24. heinäkuuta 2014

Minä vilkahdan veteen

Musiikkisuositus: Suo: Mieltäni meri ajaa (2009, samannimiseltä albumilta).

Tämä helle tekee minut äkkinäiseksi liikkeissäni ja siten olen poikkeuksellisesti myös ajankohtainen. Pari viikkoa sitten kävin uimassa, ja silloin perintöbikinini olivat vielä aivan kunnossa. Ne bikinit olivat varmasti ainakin minun ikäiset, olin saanut ne tädiltäni. Tällä viikolla, kun otin ne taas esille, kaikki kuminauhat olivat tulleet tiensä päähän ja ratisten murenivat päärmeiden sisällä.


Eilen menin kangaskauppaan ja suurella hartaudella pengoin palalaarista uimapukukankaita ja mallailin ja mietiskelin. Ostin kankaan ja vuorikangasta, menin kotiin ja ompelin koko hikisen illan.


Pöksyjen kaava on Coletterien ilmainen Madeleine minibloomers, eli minimamelukit. Kaava on tarkoitettu joustamattomille kankaille ja hieman mietin, pitäisikö niitä vähän kaventaa. Mutta mitä hulluja! Ikinä en ole kaupasta löytänyt bikinejä joissa olisi niin paljon kangasta kuin haluaisin. Kun kerran itse teen, niin teenki oikein liehuvaiset! Pöksyjen etukappaleet vuoritin ohuemmalla uimapukukankaalla ja vyötäröllä on kujassa kuminauha, joten sen voi helposti vaihtaa sitten, kun siitä aika jättää.


Yläosan keksin päästäni ja selässä on kiinnittimenä muovinen solki niistä perintöbikineistä. Ompelin kaiken ompelukoneella. Pikkusiksak on hyvä ommel joustavien kankaiden ompeluun. Käytin framilonia eli joustonauhaa apuna poimuttamisessa ja jämäköittämään yläosan päärmeitä. Neulana käytin super strech -neulaa.


Ihmettelin vähän tätä minun kangasvalintaani. Pilkut minulla oli alun perinkin mielessä, mutta ei kyllä valkoisella pohjalla. Väriyhdistelmä luonnonvalkonen ja tummanruskea kyllä miellyttää muuten. Ajattelin kangaskaupassa, että teenkin sitten tällaisen romanttishenkisen uima-asun. Siksi otin vuorikankaaksi vaaleanpunaista ohutta uimapukukangasta, josta tein myös lahkeensuiden kaitaleet ja pienet kaitaleet yläosaan. Mutta kun tänään vilkahdin veteen - joka oli oranssia niin kuin järviveden minun mielestäni sopii ollakin - niin vähän harmitti se yksioikoinen ajatuskulku, jolla päädyin ylimalkaiseen romanttisuuteen, kun vaatteen valmistuksen lähtökohtaa mietin. 

Sillä onhan pilkullinen myös kampela.

Ehkä voin elää romanttisen hairahdukseni kanssa, kun niitä vaaleanpunaisuuksia ei onneksi paljoa näy. Mieluummin ajattelen tätä kampela-asuna. Kampela on ihmeellinen kala, joka pienenä on kuin tavallinen kala, mutta sitten sen silmä lähtee vaeltamaan toiselle puolelle kehoa ja siitä tulee lättänä. 
Yle Areenassa on vielä 10 päivän ajan NRK:n Ut i naturen -sarjan jakso Dronninga i dypet, eli Syvyyksien kuningatar, jonka päätähti on  kampelalaji ruijanpallas. Jakso on nähtävissä pysyvästi NRK:n sivuilla. Ruijanpallas elää pohjoisella Atlantilla, ja naaraat voivat kasvaa jopa 300 kiloisiksi.  Ohjemassa kerrotaan, että mihinkään muuhun kalaan ei liitetä niin paljon myyttejä, kuin ruijanpaltaaseen. En ole perehtynyt.  Sen olen kuitenkin omin silmin nähnyt, että Norjassa Altan kalliokaiverrusalueella, joka on Unescon maailmanperintökohde, on kallioon kaivettettu myös ruijanpaltaita. Ja kai siitä lähtien, kun ne olen nähnyt,  olen tuntenut kunnioitusta kampeloita kohtaan.



keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Hienostunut T-paita

Kas näin yhdistetään yhdessä kirjoituksessa vaatteiden kuosittelu ja epigenetiikka.




Keväällä designkaksikko KAKSITVÅ lopetti toimintansa. Kävin loppuunmyynnissä, jossa kaikki lähti uloskantohintaan. Kannoinkin sieltä melkoisen metrimäärän sekä kankaita että lankoja.

Yksi mukaan tarttunut kangas oli vihreä paksu viskoosikangas, jossa on lehti- ja karviaismarjamaisia kuvioita. Tämä tarttui käteen siksi, kun tätä hipeltäessäni tajusin, että aika lailla tätä vihreän sävyä minun silmäni taitavat olla, ja siksi tämä kangas korostaisi niiden väriä.

Ei alkanut vielä tässä vaiheessa toimia, se silmien värien korostuminen.

 Se oli oivallus siksi, kun en ole mieltänyt silmiäni oikein minkään väriseksi. Jotkut pitävät minua ruskeasilmäisenä ja lapsena olen kai ollutkin sitä ihan rehellisesti. Kerran olen nähnyt lammen, jonka vedestä ajattelin, että tuon väriset minun silmäni ovat.

Ottaako siitä selvää?

Halusin tehdä tästä kankaasta vesiputouskauluksisen hienostuneen T-paidan, joten otin esille sen kaavapaperirullan ja ihan tosissani piirsin kaavoja ja kuosittelin. Joka tyypin kaavakirja (Saramäki, Palmu, Piippo. 2011. WSOY) oli iloksi ja hyödyksi monessa vaiheessa.


Liikkeelle lähdin yläosan kaavasta (sininen) jonka leikkasin keskeltä kahtia ja kallistin kappaleita keskiviivan suhteen niin, että pääntiellä alkuperäisen kaavan kulmat ovat 20 cm:n päässä toisistaan. Piirsin uuden helman ja pääntien (punainen). Pääntien olisi kuitenkin voinut suoristaa kokonaan (keltainen), sillä tuon kaareva linjan huolittelu ei ollut kovin yksinkertaista. Suoran pääntien olisi voinut huolitella vain jättämällä tarpeeksi suuren alavaran, joka olisi taittunut nurjalle, eikä pääntiellä olisi ollut mitään ommelta (eikä sinne edes silitetä taitetta, jotta pääntie laskeutuu kauniisti, kuin vesiputous). Kaarevaa reunaa myöten mikään ei kuitenkaan taitu ilman ommelta. Ompelin ensin kapean päärmeen (niin kapean kuin ompelukoneellani pystyi, se ei ole hirmuisen kapea se), ja niinhän se pääntie jäi sitten töröttämään hyvin epävesiputousmaisesti. 


Näin töröttää vesiputous.

Loppujen lopuksi leikkasin samasta kankaasta vinokaitaleen, jolla huolittelin pääntien nurjalta puolelta käsin ommellen.


Mutta tulipa hienostunut T-paita! 


Tunnen tämä ylläni aivan tihkuvan 40-luvun eleganssia (siinä määrin kuin vain mahdun samaan lauseeseen eleganssin/tyylikkyyden kanssa). Tätä on käytetty jo parissakin juhlassa ja arkena vasta onkin. Todisteita löytyy Taitoviikon haasteen loppuraportista. Sieltä löytyy todisteita myös viskoosin ominaisuuksista, eli rypistymistaipumuksesta. Kun tämä paita yllään pistää takin päälle ja liikkuu vähän rivakammin, niin takin alta voikin paljastua vesiputouksen sijaan jokin levoton origamitaittelu.

Ja mikä erikoisinta: kun aloin pitää tätä paitaa, silmäni alkoivat minusta tosiaan näyttää vihreämmiltä. 

Myös silloin, kun paita ei ole ylläni.



Todennäköisesti kyse on vain siitä, että kun sain jotain nimettyä, tai kiinnitettyä sen johonkin (kuten kävi Vihreälle Rakastavaisten yöauringon sillalta), niin siitä tuli todellisempi. Mutta minusta on kiva ajatella silmien värin vaihtumista biologisena tapahtumana.

Tieteen kuvalehden lyhyt artikkeli kertoo, että silmien värin määräävät geenit. Silmien väri voi muuttua aikuisella geenien säätelyn vuoksi, eli siitä johtuen, mitkä geenit aktivoituvat ja minkä geenien toiminta hiljenee. Geenien säätelyyn vaikuttaa ympäristö, ja nämä ympäristön aiheuttamat muutokset voivat periytyä, ja tätä aihetta tutkiva tieteenala on nimeltään epigenetiikka. Jännitävää ajatella, mikähän on säädellyt geenejäni niin, että silmieni väri muuttuu. Ja mitä kaikkea muuta mikä kaikki muu saakaan aikaan! Hmm...Mielenkiintoista, mutta aihe sisältää paljon erikoissanastoa. Yliopistolehden numerosta 3/2013 löytyy artikkeli, jossa aihetta käsitellään niin että tällainen maallikkokin tajuaa. Jos ei jaksa lukea, niin voi kuunnella Yle Areenasta tämän Tiedevartin, joka on julkaistu 29.11.2012. Nimensä mukaisesti ohjelma kestää vain viitisentoista minuuttia.


lauantai 28. kesäkuuta 2014

Tänään haluan vain

Tänään haluan vain kertoa,


että







Räsymatto. Koko 125 x 72 cm. 2005.

Kudottu 125 cm leveään loimeen poikittain