perjantai 31. maaliskuuta 2017

Vaate- ja muotipuhetta



Tekstityöläinen Laura Pörsti kirjoitti juuri blogissaan aiheesta Onko vaatteilla kieli ja kuka sitä osaa, miettien sitä, miksi vaatteita ja vaatteista puhumista tunnutaan pidettävän jotenkin pinnallisena ja turhuutena. Vaatteet ovat kuitenkin välttämätön osa elämää, varsinkin kun elää näillä leveyspiireillä eikä omasta takaa ole lämmittävää karvapeitettä juuri lainkaan. Ja vaatteilla myös viestitään, kuulutaan ryhmään, erottaudutaan, ja niiden perusteella teemme usein arvioita ja tulkintoja toisista ihmisistä. Ja kaikki tämä tapahtuu, vaikka monella ei välttämättä ole valmiuksia ymmärtää vaatteiden kieltä.

Tilkkuja Tekstiiliteollisuusmuseossa


Yle Areenassa on vielä kuunneltavissa Kalle Haatasen radio-ohjelma, jonka aihe on Muoti Neuvostoliitossa. Haatasen haastateltavana on sosiologi Jukka Gronow, joka on tutkinut aihetta. Heti aluksi Gronow luonnehtii muotia: Muodilla ei ole varsinaista tarkoitusta. Se vain on aina uutta ja aina liikkeessä. Se vaihtelee hieman salaperäisesti ja satunnaisesti, ja samalla se totuttaa meidät muutokseen ja liikkeeseen. Muoti on hyvin harmiton tapa oppia, että mikään ei ole pysyvää.

Ohjelmassa kerrotaan myös, että vaikka muoti on jollain lailla harmiton aihe, niin silti muoti on keskeinen osa sosiologiaa ja kuuluu olennaisesti yhteen modernin kulttuurin kanssa. Neuvostoliiton keskusjohtoisessa taloudessakin päädyttiin siihen, että muotia, eli uutuutta ja vaihtelevuutta tarvitaan.

Kävin jo kommentoimassa Lauran postausta ihmetellen sitä, kuinka vaatteita tosiaan pidetään jotenkin vähäpätöisenä aiheena, vaikka muotiteollisuudessa liikkuu järjettömät määrät rahaa ja luonnonvaroja. Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä kävin Tampereella heittämässä hyvästit Tekstiiliteollisuusmuseolle, joka on avoinna viimeistä päivää ensi sunnuntaina 2.4. Tekstiiliteollisuusmuseon paikalle avautuu loppuvuodesta Vapauden museo, jonka käsitin koskevan hieman samaa teemaa kuin Tekstiiliteollisuusmuseo, mutta laajemmasta näkökannasta.

Siipikehruukone ja videoteoksella Manta, joka kertoo työstään märkäkehruun parissa.

1800-luvulla Suomessa naiset eivät muun muassa saaneet äänestää, eivätkä opiskella yliopistossa, mutta työtä he saivat tehdä. Työ tekstiiliteollisuudessa mahdollistikin monelle omat tulot ja itsenäisen elämän. Työolot olivat kuitenkin aika karmivat, kuten museon videoteoksissa tehtaan naiset kertovat. Finnkinon elokuvateattereissa voi vielä nähdä elokuvan Machines, joka kuvaa tällä hetkellä toimivaa intialaista tekstiilitehdasta. Tehtaan oloissa on paljon samaa kuin 1800-luvulla Tampereella. Elokuvassa kamera kulkee tehtaan märissä ja pölyisissä sokkeloissa, jossa koneet käyvät hirvittävää tahtia tuottaen kankaita. Sieltä niitä uutuuksia tulee röykkiöittäin, sesonkien mukaan, mutta silti satunnaisesti vaihtuen. Koneiden ympärillä työskentelee yksitoikkoisissa, raskaissa ja vaarallisissa tehtävissä ihmisiä. Epätoivoisia, uupuneita ihmisiä, jotka toivovat voivansa säästää parempaa tulevaisuutta varten mitättömästä palkastaan.On oikeastaan aika erikoista, että vaikka tekstiiliala oli ensimmäisiä teollistuvia aloja, jonka piirissä tehtiin 1700-1800-luvuilla monia merkittäviä keksintöjä, niin vuosisatojen kuluessa ihmisten arvo tehtaissa ei silti ole juuri muuttunut.

Ja tämän vuoksi tulee välissä toivoton olo. Tämän vuoksi tarvittaisiin vaatepuhetta, aivan kuten puhutaan ruostakin: mistä se tulee ja milla hinnalla, ja kenen työpanoksella. Huhtikuussa järjestetään jälleen Vaatevallankumous, jonka tehtävä on lisätä tietoisuutta vaateteollisuudesta ja kannustaa yrityksiä läpinäkyvään tuotantoon. Tietenkin asia koskee kaikkea teollisuutta, myös tekstiiliteollisuutta yleensä, ei vain vaatteita. Ostan vuoden aikana paljon enemmän kankaita ja käsityötarvikkeita kuin vaatteita ja asusteita. Käsityöhonkin liittyvässä teollisuudessa liikkuu isot määrät rahaa ja materiaalia. Siitä olen iloinen, että valinnoillani työllistän suomalaisia (nais)yrittäjiä, mutta toivoisin heiltäkin läpinäkyvyyttä tuotannossaan. Ja uskon että se olisi heiltä mahdollista, että tuotanto ei ole lukuisten alihankkijoiden takana, vaan yrittäjillä on yhteys tehtaaseen, jossa heidän tuotteensa tehdään.

Käsityö on minulle tärkeä tapa olla olemassa, joten vaatteiden valmistamisen lisäksi myös korjaan vaatteitani. Pullikoin muotia ja uutuutta vastaan. En halua aina uutta, haluan että vanha säilyy, Joidenkin silmiin siis ehkä viestin, että olen köyhä ja tyylitön parsituissa ja paikatuissa vaatteissani. Mutta tuollainen tulkinta kertoo ehkä niistä ihmisistä vain sen, että he eivät todellakaan osaa vaatteiden kieltä. Eivätkä käsityön.

Kuvassa on moneen kertaan paikattu neulepusero, joka on esillä Lenin-museon näyttelyssä. Pusero on kuulunut polittiselle naisvangille, joka on ollut vangittuna Hämeenlinnan vankilassa. Paidasta ei ollut tarkempaa tietoa näyttelyssä saatavilla, mutta mulle tämä kertoo nimenomaan käsityöstä. Siitä hyvää tekevästä työstä, joka ihmisen sisällä tapahtuu hänen käyttäessään käsiään. Tämä paita ja sen parsinta on ehkä ollut se asia, joka on pitänyt jonkun polittisen mielipiteensä vuoksi vankilaan suljetun ihmisen järjissään ja toiveikkaana, Antanut hetkisen hengähdyksen.







torstai 23. maaliskuuta 2017

Tekstiilimanipulointiharjoituksia

Ilmoittauduin tänä keväänä pitkästä aikaa työväen-/kansalaisopiston kurssille.Kurssin nimi oli Sileästä struktuuria, ja sen aiheena oli tekstiilin manipulointi lähinnä ommellen. Opettajana oli opiskelukaverini Kristiina, joka toimii muun muassa Patternsfrom agencyssa. Kurssi oli neljän opetuskerran pituinen ja jokaisella kurssikerralla oli eri teema. Esittelen tekemäni kokeilutilkut käänteisessä järjestyksessä kevätauringon kiiluttamissa kuvissa.

Viimeinen kerta oli eilen, ja sen aiheena oli tekstiiliorigami. Sillä voidaan tarkoittaa erilaisia tekniikoita, joissa kangasta taitellaan. Paperiorigamista poiketen taitokset on kuitenkin kiinnitettävä ompeleilla. Kiertoidea-blogissa opiskelukaverini Lea on juuri kirjoittanut vähän origamista ja vähän enemmän käsityön merkityksestä:  http://kiertoidea.blogspot.fi/2017/03/origamia-ja-kasityon-merkityksesta.html

Kuvassa olevaan kuvioon saimme kaavion Kristiinalta, ja kaavion mukaan ompelemalla ja ompeleet kiristämällä syntyi tasaisesta kankaasta tämä tähti. Tekniikka tunnetaan nimellä shadowfolding, ja kaavio ja ohje löytyy täältä: http://makezine.com/2011/07/18/math-monday-shadowfolds/

Shadowfolding-tähti


Shadowfolding-tähti nurjalta puolelta




Tein eilen myös nauhaorigamia. Kangasnauhaan ommellaan ikään kuin laskoksia, jotka ovat nauhan leveyden kokoisia, niin että syntyy neliöitä, joita voi sitten taitella eri tavoin. Keksin taitokset päästäni, ja ompelin taitokset käsin kiinni. Keskimmäisenä oleva nauha näyttää ihan huutavilta naamoilta, vaikka ensin kuvittelin tekeväni kukkasia tai jotain sellaista. Taittelun nimi voisikin olla vaikka Kiukkupylly-origami.


Kolmannella kurssikerralla aiheena oli kerrostaminen. Tein vain tämän yhden tilkun, johon käytin päällimmäisenä kankaana vanhan huivini. Huivi oli jo vuosikausia odottanut jatkojalostusta, koska haurautensa vuoksi sitä ei enää ole voinut käyttää, mutta painokuosi on ihana.


Tikkasin pohjakankaan päälle neljä kerrosta puuvillakankaita, ja kokeilin chenille-tekniikkaa ja alikeompelua.

Chenille-viiltoja ja päälimmäisen kankaan alta paljastetut alemmat kangaskerrokset.

Paljastetut alemmat kangaskerrokset.

Toisen opetuskerran aiheena oli laskostaminen. Tämän tilkun toiselle reunalle tein vastalaskoksia, ja toiselle reunalle myötälaskoksia. Jos ne tekee oikein millintarkasti, niin kankaan keskelle syntyy mielenkiintoinen pinta, kun erisuuntaiset laskokset kohtaavat. Mulla se ei ihan onnistunut, mutta eipä siitä mitään. Taittelin laskoksia eri suuntiin ja kiinnitin ne tikkauksilla, niin syntyi tällainen mylläkkä.


Tässä tilkussa tein toiselle reunalle syvät laskokset, ja toisella reunalla käärin laskoksen kolminkerroin ennen kuin ompelin sen kiinni. Jos laskoksen harjan olisi tikannut erivärisellä langalla, niin laskoksen reunan kiertyminen tulisi paremmin esille.


Nämä lautalaskokset jaoin tikkauksilla kolmeen osaan, ja nipistin joka toisen osion laskoksen muutamalla pistolla kiinni keskikohdastaan, niin että syntyi rusetit tai kissanviikset.


Viimeisenä sitten ensimmäisen kurssikerran käsityöni. Aiheena oli röyhelöt, ja poimuttaminen, mutta minun piti silloin pääni ja hermojani vuoksi saada vain tehdä käsitöitä. Ompelin kiiltävistä kangassuikaleista tämän...ööh...suikelon...


Suikeloa on erittäin vaikea valokuvata, mutta siitä tulee mieleen vähän harlekiinin asu, tai meren syvänteiden eliöt. Ensin ompelin kangassuikaleista putken, jota sitten tikkailin sieltä sun täältä, ja on siinä vähän poimutustakin.


Oikein jännittävä kolmiulotteinen muoto, jota tekisi mieli työstää eteen päin jossain vaiheessa.

Pitäisi käydä kyllä useammin kursseilla, koska sitten tulee oikeasti tehtyäkin jotain, ja lisäksi näkee mitä kaikki muutkin kurssilaiset keksivät. Eipä olisi kyllä muuten tullut varattua joka viikosta kolmea tuntia iloiseen kokeiluuun ja tilkkujen työstämiseen, ellen olisi mennnyt kurssille. Tykkään eniten juuri tällaisista kursseista, joiden sisältö on aika väljästi rajattu, ja voi kokeilla monenlaisia asioita.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Viime vuosi

Nyt kun alkaa olla kuukauden verran etäisyyttä viime vuoteen, niin on hyvä vastata tähän Sojalta saamaani haasteeseen.

1. Mitä unelmia toteutit 2016? 
Itseasiassa oli sellanen vuosi, etten oikein edes osannut enää haaveilla. Syyskuun alussa oli Nuppu Print Companyn ensimmäisen malliston julkaisutapahtuma, jossa osallistuin Sanna Wikströmin unelmatyöpajaan. Tehtävänä oli kirjoittaa paperille unelmapäivän kulku. En osannut kirjoittaa kuin ihan arkisia asioita. Sellaista, että saa nukkua niin pitkään kuin huvittaa ja käydä koiran kanssa kävelyllä joen rannalla. Mutta vaikken mistään kyennyt haaveilemaankaan, niin pari pitkäaikaista kuormittavaa asiaa tuli valmiiksi: gradu ja muutto.

Nuppu Print Companyn ensimmäisen malliston julkiistamistilaisuus.

2. Mitä opit? 
Sen verran suurien projektien kanssa puursin sekä opinnoissa että töissä, että opin kuinka elefantti syödään: pala kerrallaan. 

3. Mitä murehdit? 
Sitä gradua. Ja asuntoasiaa murehdin myös.

4. Mistä nautit?
Työyhteisöstä, helposta työmatkasta, luonnonvesissä uimisesta.



5. Mitä haaveita on vuodelle 2017?  
Mulla on vähän sellanen sitkeä uskomus, että jos sanoo ääneen, tai itseasiassa jos edes ajattelee, mitä toivoo, niin se ei toteudu. Ehkä siksi en osaa oikein haaveilla? Minusta olisi kyllä hauska käydä taas Alpeilla, jossa kävin parin vuotta sitten, ja koska tämä ei ole mikään akuutti tai olemassaolooni vaikuttava asia, niin sen voi sanoa ja sitä voi ajatella. Haluaisin käydä myös Ruotsissa Carl Larsson Gårdenissa.
Misurina-järvi Dolomiiteilla pari vuotta sitten.

6. Tuliko elämääsi uusia ihmisiä? 
Joo, paljon historiallisia henkilöitä, kun historia-aiheisten asioiden kanssa painin sekä opinnoissa että töissä.

7. Mitä halusit, mutta et saanut? 
Työhuonetta ja pihaa.

8. Mitä halusit ja sait? 
Keinutuolin.




9. Mikä oli suurin pettymyksesi?
Tulee mieleen yksi koirankoulutustarina, jonka olen jollain luennolla kuullut. Tarina meni niin, että oli agility/toko/tms. koira, jota oli ohjattu saksaksi. Jossain tilanteessa koiraa kuitenkin ohjasi englanninkielinen henkilö, joka jossain tiimellyksessä kehui koiraa sanomalla "Fine!". Koira kuitenkin saksankielisenä kuuli, että "Nein!", ja romahti, koska tiesi tekevänsä aivan oikein, mutta palaute sanoi muuta. Vähän tämän tyyppinen tilanne aiheutti suuren pettymyksen. Ei puhuttu ihan samaa kieltä, noin kuvaannollisesti.


10. Kenen käytös pöyristytti sinua eniten?
Minun on pitänyt jo muutaman vuoden ajan varjella itseäni uutisilta ja internetiltä, että pysyn elinkelpoisena. Minua pöyristyttää sydämen sivistyksen puute, yksiulotteisuus, mustavalkoisuus ja pelkästään rahalla kaiken mittaaminen, ja näitähän on nyt kyllä nähty.

Kamalaa lopettaa kirjoitus näin! No loppuun vielä yksi lisäkysymys.

11. Mitä käsityötä teet juuri nyt?
No kuule, mukava kun kysyit! Viime aikoina olen kovasti ommellut, ja eilen juuri kuosittelin paitakaavani yläosaan vedostuksia. Kunhan vain saan aseteltua tuon lirmun trikoon lankasuoraan, niin saan leikattua kappaleet ja pääsen testaamaan, kuinka kaava toimii.


En haasta ketään, kun tämä vuosihan on tosiaan jo hyvässä vauhdissa ja viime vuosi vain loittonee. Mutta jos joku kokee tarvetta muisteluun, niin ota tästä hyvä haaste!

maanantai 23. tammikuuta 2017

Kourallinen koirankarvaa

Vain muutaman lankametrin tähden.



Kun harrastaa kehräystä, alkaa katsoa maailmaa vähän toisenlaisin silmin. Läheisessä metsässä oli joku harjannut vaaleanruskeaa koiraansa, ja kun näin ne karvatupot maassa polun varrella, huudahdin ihan spontaanisti "Oi miten hyvännäköistä karvaa!" Puolisoni huusi ihan yhtä spontaanisti "Et ala kyllä niitä hamstraamaan!"

Otin silti, kun se oli niin hienon väristä pitkää pohjavillaa. Mutta vain kourallisen. Siinä oli kaksi grammaa karvaa. Kehräsin sen värttinällä säikeeksi ihan tuosta vain - "from a cloud" kuten englanniksi sanotaan - eli ilman karstausta tai mitenkään muutenkaan kuituja suorimatta. Kaivoin kätköistäni valkoisen suomenlampaanvillasäikeen, jonka olen parisen vuotta sitten kehrännyt, ja kertasin sen koirankarvasäikeen kanssa yhteen. Siitä tuli 14 metriä lankaa.

Värttinällä kehräyksen työvaiheita. Alhaalla vasemmalla valmis koirankarvasäie
ja alhaalla oikealla valmis kerrattu lanka.

Olen muutaman kerran aikaisemminkin kehrännyt koiran karvaa. Viime kesänä satuin myös kävelemään polkua, jonka varrella oli aivan hetki sitten harjattu pitkäkarvaista harmaa-valkoista koiraa. Se ilmava pohjavillapilvi oli niin vastustamaton näky, että keräsin ne kaikki mukaani. Kehräsin karvasta säikeen ja kertasin sen lampaanvillasäikeen kanssa yhteen. Osallistuin tällä kehruullani Rukkikuiskaajan Kehrääjän vuoden elokuun haasteeseen, jonka aiheena oli ilmaiset- ja kierrätysmateriaalit kehräyksessä.
Tuntemattoman harmaa-valkoisen koiran karvasta kehrätty lanka.


Nuo kaksi lankaa olen siis kehrännyt ihan tuikituntemattomien koirien karvoista. Olen aivan todella löytänyt ja kerännyt nuo karvat maasta. Tätä voi ehkä pitää vähän outona, kun onhan meillä kotona omakin koira.


Sillä vain on lyhyt karva, eikä se oikein kasvata pohjavillaa näissä ilmasto-olosuhteissa ja sisäkoirana. Olen kyllä harjannut siltäkin karvaa talteen, mutta se on niin lyhyttä, että se pitäisi karstata lampaanvillan kanssa yhteen, ennen kuin sitä voi kehrätä. Minulla on varastoissa jonkin verran myös karjalankarhukoirien karvaa, jotka olen kotiseudullani harjannut talteen tutuista koirista. Karhukoirilla on myös lyhyt karva, mutta kerran olen nähnyt sen vaivan, että sekoitin yhden karvasatsin villaan karstaamalla. Suhde oli muistaakseni 60% koirankarvaa ja 40% valkoista suomenlampaanvillaa.

Yläkuvassa vasemmalla karstaamatonta karhukoiran karvaa ja lampaan villaa
 ja oikealla karstattuja lepereitä. Alakuvassa vierekkäin lampaanvillalanka
 ja koirankarva-lampaanvillalanka.

Jos koirien ja muiden lemmikkien karvoista kehrätyt langat kiinnostavat, niin aiheeseen on vihkiydytty Lemmikkilankaa-blogissa. Jos oman koiran karvoista haluaa kehräyttää lankaa, niin sitä tekee muun muassa harvinainen ammatikseen kehräävä Sanski Matikainen. Hänen sivuiltaan löytyy ohjeet karvan talteenottamiseen, sekä kuvia valmiista tuotteista, jotka on tehty koirankarvalangasta. Koirankarvalanka pörhistyy käytössä, joten valmiista tuotteista tulee pörröisiä ajan myötä. Alla olevassa kuvassa on Sanskin kehräämä ja neuloma koirankarvalapanen, jota sain hipelöidä Pukkilan puikkopäivillä vuonna 2015.



Tässä vielä minun kehräämät koirankarvalangat rinnakkain kauniissa talvisäässä.




perjantai 13. tammikuuta 2017

Nimitaika

Tiistaina 10.1. Rukkukuiskaaja-Laura polkaisi Espoossa Kahvila Perobassa käyntiin Suomi kehrää 100 vuotta -kiertueen.  Laura esitteli vihreän rukkinsa, joka on nimeltään Elphaba. Tilaisuuteni koitti! Olen nimittäin miettinyt jo pitemmän aikaa, mistä on peräisin tapa nimetä rukit. Olen törmännyt tähän tapaan vasta muutamia vuosia sitten, kun aloin enemmän seurata internetin kehrääjäpiirejä. Laura selitti, että tapa on samaa kansanomaista perua, kuin tärkeiden kotiteläintenkin nimeäminen. Eli tärkeät  asiat on ollut tapana nimetä, niin ne ovat ikään kuin enemmän omia. Eläinten nimeäminen on edelleen voimissaan, ja ehkä tämän näkee myös siinä, että vaikka asioille ei anneta nimeä, niitä saatetaan kuitenkin puhutella merkin nimellä eikä yleisnimellä. Ompelukone ei ehkä ole pelkkä ompelukone, vaan vaikka Berniina tai Pfaffi, ja traktori ei ole pelkkä traktori vaan vaikka Valmetti. Ja autothan ovat hyvin yleisesti Fiiatteja, Pösöjä ja Mersuja, eivätkä mitään pelkkiä autoja. Mutta ainakaan omien isoäitieni rukeilla ei ole tietääkseni ollut nimiä. Minun rukkini nimi on Tummikki, mutta tämä juttu ei kuitenkaan kerro siitä.

Jollain lailla ehkä aloitin tämän blogin, koska minulla oli sille nimi. "Inspiraato on mottomme" on peräisin nuoruuteni taidekerhosta, ja olen lyhyesti kertonut siitä tämän Laululintu-tekstin yhteydessä. Instagramiin liittymistä mietin aikoinaan pitemmän aikaa, mutta liityin vasta, kun keksin nimimerkkini. En suunnitellut instagramtilini toimivan mitenkään rinnakkain tämän blogini kanssa, joten nimi sai olla ihan muuta kuin Inspiraato tai mikään siihen liittyvä. IG-nimimerkkini on Pienen piirin Helena, ja monia sen lähtökohtia on nähtävässä jo tekstissä Paina Pauliina! vuodelta 2013. Twitterissä sen sijaan otin käyttöön vain sen ehdotetun kirjainyhdistelmänimimerkin, eikä koko twitteristä koskaan oikein tullut minun omaani.

Kuten viime tekstissä jo vihjasin, olen laajentanut blogiani vähän näkyvämmälle paikalle, nimittäin Facebookiin. Sitä kautta ihmiset nykyään kuulemma lukevat blogeja, ja niin itsekin osittain teen.

 Minun piti kuitenkin harkita hetkisen aikaa, koska minulla ei ollut nimeä! 

En halunnut käyttää Inspiraatoa, koska sille voi tulla muuta käyttöä lähempänä alkuperäänsä. Pieni piiri taas on ""aivan uudenlainen senioripuhelin", jonka kanssa mulla ei ole mitään tekemistä, joten instagram-nimenikin oli poissa laskuista. Halusin kuitenkin pitäää saman L.M.Montgomeryn romaanien nimistä tutun rytmin.

 Hetkisen hauduttelun jälkeen valkeni, kuka haluan olla.

 Mie olen Hämäräisen tien Helena. 



Nimi on pitkä, mutta niin tuppaavat olemaan nämä jututkin. Ihan merkkimääriltään, mutta myös aikajänteeltään. Tämänkin nimen lähtökohdat ovat nähtävissä jo tuossa Paina Pauliina! -tekstissä,

Nyt toimin siis kolmella nimellä. Blogi toimii ainakin toistaiseksi täällä tällä nimellä, kuten ennenkin. En tiedä, onko joskus tarpeen muuttaa sitä jotenkin. Instagramissa pyörii sama vanha ihana pieni piiri: luontoa. käsitöitä, ympäristöäni. Pääosin vain sellaista, mitä pidän kauniina. https://www.instagram.com/pienenpiirinhelena/

Facebookissa olen käsityötieteilijä. Kirjoittelen mieleen pälkähtäviä ajatuksia, ja juttuja mistä ei ihan blogitekstin vertaa saa aikaiseksi (vielä). Ja toki linkkaan aina nämä blogikirjoitukset. Jos haluat mukaan tälle Hämäräiselle tielle, niin käy tästä: https://www.facebook.com/hamarainentie/


Tervetuloa!

tiistai 10. tammikuuta 2017

Hämäräinen tie

Viikonloppuna opin fysiologiasta ainakin sen, että hermostoa pystyy aina treenaamaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä, ja toisaalta muutosta ei tapahdu ilman harjoittelua. Nyrjähtäneen jalkani kuntoutus on tässä tietenkin päällimmäisenä mielessä, mutta ajattelin soveltaa periaatetta laajemminkin. Päätin alkaa harjoittamaan näkymis- ja kuulumishermojani. Että jos sinnikkäästi treenaan näkyvillä ja kuuluvilla oloa, niin ennen pitkää hermopäätteiden välille kasvaa yhteyksiä ja siitä tulee luonnollista.

Olen kirjoittanut blogia syksystä 2012 lähtien. Julkaisutahtini ei ole huima, noin 30 postausta vuodessa, paitsi viime vuonna puolet vähemmän. Blogin pitäminen on vähän kuin pöytälaatikkoon runoilisi, paitsi että kuka tahansa voi kurkistaa sinne laatikkoon. En ole tätä laatikkoani juuri tyrkyttänyt luettavaksi, koska eihän tämä mikään varsinainen käsityöblogi ole. Eikä varmaan mikään lifestyle-blogi...sisustus nyt ei ainakaan, tai ruoka... Olenkin saanut varsin rauhassa temmeltää täällä, ja aion pitää tyylini. Mutta nyt, kun on monta muutakin muutosta elämässä, niin alkoi käydä vähän yksinäiseksi. Jotain pitää nyt keksiä, mutta ei sitä pitänyt vielä paljastaa. Painoin kuitenkin vahingossa julkaise-nappia. Vaikka poistin tekstin saman tien, nyt siellä sun täällä kummittelee teksti, jolla on tämän postauksen nimi. Antaapa sitten tämänkin mennä. Treenaan irtipäästämislihaksiani samalla,

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Jouluhillat

Askelmista, marjoista ja vähän ompelustakin.

Minun kotipaikkani, se jossa olen asunut lapsuuteni ja nuoruuteni, on keskellä jänkää. 
Suurten vuomien, eli aapasoiden, rannoilla. 



Olen kerännyt hilloja lapsesta lähtien. Aivan pienenä keräsin mieluiten raakoja hilloja, koska niistä pystyy irrottamaan jokaisen palluran erikseen, ja ne olivat sitten barbin omenoita. Hillasta maksetaan yleensä hyvä kilohinta, joten niiden poimimisella voi tienatakin, mutta en ole aikoihin kerännyt hilloja myyntiin. Hillastelen ihan siinä kodin lähellä. Olen kävelevä ihminen muutenkin, joten nautin jo pelkästään jängällä kävelystä. Se on ekstraa, jos sattuu vielä löytymään hyvä hillapaikka. Olen ollut iloinen vähistäkin marjoista, mutta sukulaisen lausahdus "noh, kyllähän siitä jouluhillat saa", on aina tuntunut latistavalta. Niin kuin ei ihan riittäisi. Viime vuosina en ole paljoa enää hilloja löytänyt, sillä olen ollut aina liikkeellä väärään aikaan. Asun poissa Lapista, ja aikataulut on sanellut joku muu kuin luonnonmarjojen satoajat.


Kun loppusyksystä näin Paapiin uutuuskankaita, olin heti ihastuksissani metsämarja-aiheista. Sammalpolku-kangas on sykähdyttänyt minua jo vuosien ajan, mutta nyt ensimmäistä kertaa ostin Paapiilta mitään, Cloudberry- ja Varpu-trikoita, kun bussimatkan päässä oli Pop up -kauppakin. Tarkoitukseni oli ommella jo ennen joulua yhtä jos toistakin. En ommellut. En oikein tiedä mitä tein. Ei ainakaan mennyt ihan putkeen juuri mikään. Mutta minulla oli jouluksi suunnitelma: aioin mennä pitkästä aikaa Nuuksioon ja kävellä.

Jouluviikolla sattui kuitenkin onnettomuus, jossa olisi ollut ainekset pahempaakin, mutta onneksi vain nyrjäytin nilkkani. Olin astumassa lähijunaan, kun astuinkin siihen junan ja laiturin väliseen rakoon. Nyt kun olen vähän tarkemmin katsellut matalalattiajunien ovensuita, niin en kyllä ihan ymmärrä miten se oli mahdollista. Minulla ei ole mikään pieni jalka eikä varsinkaan kenkä, mutta silti onnistuin astumaan aivan suoraan siihen aukkoon ja jysäyttämään jalkani maahan raiteiden tasalle. Joku mies nosti minut saman tien ylös ja junaan, ja kysyi vointia.  -Kaikki hyvin, voin kävellä! Mutta tunsin ettei kaikki ollut kunnossa.

Jouluna en sitten kävellyt lainkaan. Ompelin ja kuuntelin radioita. Radio Suomesta ei joulun aikaan tullut lainkaan uutisia. Se tuntui kyllä juhlavalta. Paapiin hillakankaasta tein joulumekon. Muita jouluhilloja ei sitten ollutkaan.


Mekko on tehty omalla kaavalla, ja metri kangasta tuli käytettyä varsin tarkoin. Keskellä takana on sauma, taskupussit on eri kankaasta ja nipistin vähän hihojen pituudesta, Kankaan kuvio on onneksi leikattavissa miten päin vain, muuten ei olisi onnistunut. Siitä lähtien kun mekko valmistui, se on ollut lähes koko ajan ylläni. Jalkakin paranee ja sain aloittaa uuden vuoden omin jaloin.