maanantai 3. heinäkuuta 2017

Ojakellukka-keiju

Vaikka on aikuinen, pitää silti välissä saada olla vähän joku satuolento.


Juhannusaatto meni kehrätessä, mutta kyllä mie perinteiseen tapaan myös ompelin juhannuksena. Kaikenlaisia ompeluideoita ja -tarpeita on pienen listan verran, mutta kaiken edelle kiilasi nyt ihan yhtäkkinen idea. Tein Suomen luonnonsuojeluliiton  Mikä luonnonkukka olet -testin ja sain tulokseksi ojakellukka, ja opin samalla minulle uuden kasvin. Hyvä että opin, koska heti sen jälkeen huomasin, että noita kukkia kasvaa minun säännöllisen kävelyreitin varrella.


Tulos oli mielestäni aika osuva, siksi tuli mieleeni tehdä jokin vaate kukan innoittamana, ja ayllättäen pari muuta asiaa yhdistyi päässäni ojakellukan kanssa. Sain nimittäin viime viikolla ensimmäisen kerran käsiini Mekkotehdas aikuisille -kirjan, ja huomioni kiinnitti heti Ebbamekko, jonka koristerimpsua kuvaillaan sanalla "rintarömpsy". Olin myös pistänyt merkille, että mulla on huomattavan paljon vaaleankeltaista ompelulankaa. Tähän yhdistyi vielä pari kangasta varastoissani, ja ompelin ojakellukan innoittamana Ebba-kaavalla hihattoman paidan. Pidensin rintarömpsyä 4 cm, niin että se peittää läpikuultavan alemman kankaan rinnan osuudelta, ja levensin olkaimia niin että ne peittävät rintaliivien olkaimet.


Tummanpunainen kangas on Finlaysonin vanha pöytäliina, verho tms. joka on puuvillasatiinia. Satiinisuudestaan huolimatta kangas ei kuitenkaan ole sileää, kuten voisi kuvitellan, vaan pikemminkin jollain tavalla karhea, ja siihen tarttuu kaikki haitulat ja hiukkaset (näin käyttäytyvät kuulemma myös jotkin puuvillasatiinilakanat). Tein kerran tästä kankaasta takin vuorin, mutta eihän se toiminut, kun kitka haittasi pukeutumista. Kangas on kyllä erittäin tiivis, ja siksi rintarömpsy onkin oikein komean pörheä!  Paidan helma taas on hiukan harsomaista haalean keltaista vanhaa lakanaa. En ole tykännyt tuosta vaaleankeltaisesta väristä (joka kuvissa on valottunut valkoiseksi) yhtään, mutta niin siitä vain tuli mulle nyt käyttövaate, eikä tunnu yhtään pahalta!


lauantai 1. heinäkuuta 2017

Kehruu-Hellu

Vanhan kansan kehrääjän vuosi hiljeni kesäksi, kuten Rukkikuiskaaja kertoo viime vuotisen Kehrääjän vuosi -haasteen sivuilla. Nykykehrääjän vuosi helposti taas vain kiihtyy kohti kesää, kun villoja ja kuituja voi siirtyä pöyhimään ja pöllyyttämään ulkotiloihin. Lisäksi heinäkuuhun osuu maailmanlaajuisen kehrääjien piirin päätapahtuma Tour de Fleece, eli Tour de Francen kanssa samaan aikaan pidettävä kehräyshaaste. Samalla kun pyöräilijät polkaisevat  Ranskan ympäriajoon, kehrääjät ympäri maailman polkevat rukkejaan ja pyörittävät värttinöitään - koska miksipä ei!

Kehruukuituja
Interweave-lehden viime vuotisessa artikkelissa kerrotaan, että ensimmäisen Tour de Fleece-haasteen järjesti Star Athena  -niminen kehrääjä ja neulesuunnittelija vuonna 2006. Osallistuin touriin ensimmäistä kertaa viime vuonna, jolloin liityin Tour de Fleece -Facebook-ryhmään, jossa raportoin edistymistäni ja seurasin muiden kehruita. Haasteeni oli silloin ja myös tänä vuonna yksinkertaisesti vain kehrätä joka päivä. Jos on kilpailuhenkisempi ja tavoitteellisempi, niin Ravelryn Tour de Fleecelle pyhitetty ryhmä on oikea paikka. Siellä voi liittyä joukkueeseen tai perustaa oman, ja palkintojakin voi olla luvassa. Pääidea on kuitenkin haastaa itsensä, kehrätä ja pitää hauskaa.

Tänä vuonna olen valmistautunut aika hyvin! Aloitin lämmittelyn TdF:a varten jo juhannuksena, kun Rukkikuiskaaja pyysi minut muassaan kehräämään Seurasaaren juhannusvalkeat -tapahtumaan. Paikalla oli myös Kehrääjien kilta, ja pidimme klo.16-19 työnäytöstä museokaupan edustalla.


En kuulu (vielä) Kehrääjien kiltaan, ja pääsin mukaan ihan vain Rukkikuiskaajan siivellä, joten oloni oli hieman ulkopuolinen. Jotta osaisin nähdä itseni enemmän osana joukkoa, totesin, että minun pitää keksiä itselleni kehrääjänimi. Nämä nimiasiat kun ovat minulle muutenkin lähes taikauskoisen tärkeitä. Keksin samantien kaksi, joista Kehruu-Hellu on hyvä ja ytimekäs, sekä käsityön (ja teollisuuden, ja niiden yhteenkietouman) historiaan viittaava. Aivan ensimmäinen nimi-ideani oli kuitenkin Karva-Helena, joka sekin on monimielisyydessään oikein hyvä nimi, johon kiinnyin saman tien. Ja nyt kun minulla on kehrääjänimet, niin selvästi minun pitää täällä blogissakin aktivoitua kehrääjänä. Kehruu on tähän asti näkynyt täällä lähinnä sivulauseissa, vaikka se on minulle  kuitenkin aika tärkeä tekemisen laji.

Juhannuksen jälkeen olen pöyhinyt kuituvarastojani ja tehnyt valmisteluja kehräämistä varten. Kävin Rukkikuiskaajan luona pyörittelemässä karstamyllyä, jolla tein yhden villa-sarisilkki karstalevyn (englanniksi batt), sekä tikkujen avulla tiukoiksi kääryleiksi kiedottuja villapötkyjä. Pötkyt voivat olla englanniksi nimeltään Puni (tämä nimitysasia ei kuitenkaan tunnu olevan ihan yksiselkoinen), suomenkielistä nimitystä niille en tiedä. Minusta nimitys voisi olla "toukka", tai "toukan kotelo", sillä siltä ne näyttävät ja tuntuvat.
Vasemmalla kääritty karstalevy, ja oikealla "toukkia".

Lisäksi olen tehnyt käsikarstoilla lepereitä, joissa on valkoista villaa ja hippunen oman koirani karvaa. Ja kun näin instagramissa, millaisen määrän karvaa kaverini harjasi lapinkoirastastaan, pyysin laittamaan saaliin talteen ja hoidin kuriirin kuljettamaan karvat mulle. Ne aioin kehrätä ihan sellaisenaan, eli ilman karstausta.
Vasemmalla villa-koirankarvalepereitä ja oikealla lapinkoiran karvaa.

Parhaillaan on myös menossa Rukkikuiskaajan ja Rukin ja rautapadan Sanskin käynnistämä  Suomi kehrää 100 vuotta -kiertue, jonka tarkoituksena on tuoda näkyvyyttä suomalaiselle kehruulle ja kehrääjille. Maanantaina kiertue pysähtyy Loviisaan Kehrääjien kesäyöhön, ja mie menen sinne myös! Reaaliaikaista raportointia sekä kesäyöstä että Tour de Fleeceltä on luvassa Hämäräisellä tiellä.

Rukit kärrykyydissä

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Teen värinen Haapsalun shaali

Keväällä uhosin, että neuloisin Haapsalun shaalin juhannukseen mennessä.


On hyvä, että on tavoitteita, mutta erinomaista on myös osata muuttaa suunnitelmiaan.

Koko tarina alkaa siitä, kun kävin ennen joulua Tallinnassa ja ostin Eesti käsitöömajasta (osoitteessa Pikk 22) kerän Haapsalun shaalilankaa. Melko lailla samoihin aikoihin sain arvostelukappaleen kirjasta Haapsalun shaali - Pitsien aatelia. Kirjoittamani arvostelu ilmeistyi Tekstiiliopettaja-lehden numerossa 1/2017.

Varusteet alkoivat siis olla kohdallaan ja haistelin ilmassa olevan jonkinlaista innostusta asiaa kohtaan. Ideoin Hämäräisellä tiellä kevätpäivän tasauksen aikaan yhteisneulontaa, johon ei kuitenkaan loppujen lopuksi lähtenyt muita mukaan. Ehkä aikataulu - juhannukseen asti aikaa - säikäytti? Aloitin shaalini neulomisen 11.4.2017.

Periaatteessa 28/2 paksuisesta langasta olisi voinut neuloa koon 2 puikoilla huivin tähän viikonloppuun mennessä. Olisi vain pitänyt neuloa aika lujaa ja paljon. Mutta makuhan sellaisesta menee. Ja lisäksi ei ollut ryhmäpainetta, eikä mitään palkkiota odottamassa. Toukokuun puolessa välissä kirjoitin Facebook-sivulleni:


Välissä menee päiviä, etten neulo riviäkään. Jos olisin oikein tosissani ja ahkera, 
huivin saaminen valmiiksi juhannukseksi voisi olla mahdollista. 
Mutta se ei ole tarpeellista. 
Neulominen tässä tahdissa on todella mukavaa. Ja tämä on oiva mukana kuljetettava käsityö: 
 kevyt, menee pieneen tilaan ja mallikerta on helposti muistettava. Ja tätä riittää. 
Olisi hulluutta kiirehtää.



Mitäpä siihen lisäämään. Shaali valmistuu sitten kun valmistuu.

Mutta se väri sitten, se on vielä ihan oma tarinansa. Alunperin kyllä varmasti valitsin oranssin langan ihan vain siksi, että tykkään oranssista. Muistan ajatelleeni myös Peräpohjolan kansallispukuni sekakäyttöä yhdistettynä tulevaan Haapsalun shaaliini, ja silloin oranssi kuulu asiaan.



Mutta muutama päivä sen jälkeen, kun olin todennut että olisi hulluutta kiirehtää, vaeltelin levottomana kirjastossa. Koitin jäljilttää tiettyä tunnelmaa - sillä tavalla mie aina välissä valitsen kirjoja luettavaksi. Aloitin etsinnän muodin historiasta ja käsitöistä, etenin  puutarhaosastolle, ja sitten epätoivoissani jopa sisustuskirjoihin, ja niitä en ole kyllä selannut koskaan ennen! Sitä kaipaamaani tunnelmaa ei vain löytynyt. Lopulta löysin itseni juoma-aiheisten kirjojen ääreltä, ja sieltä viini-, viski- ja shampanjakirjojen seasta valitsin kaksi teeaiheista kirjaa, ja tunsin löytäneeni etsimäni. Toinen kirja oli Helena Petäistön Tee teematka (2008), ja olin lukenut ehkä muutaman sivun, kun totesin haluavani teetä. Olen toki juonut teetä iän kaiken, mutta nyt minussa heräsi intohimo. Ja kun eräänä iltapäivänä vähän myöhemmin istahdin Liisankadun Teehelmessä teekupin äärelle ja otin esiin neuleeni, tajusin, että shaalini on mustan teen värinen.

Ehkä se ei sitten ollut mikään ihme, että neulottuani teen väristä lankaa noin kuukauden, alkoi tehdä mieli teetä. Nyt juhannuksena minulla ei sitten ollut valmista Haapsalun shaalia, vaan erinomainen ja kestävä reissuneuletyö, sekä teellä tyynnytetty mieli.


maanantai 8. toukokuuta 2017

Kudekuviolliset raanut

Edellisessä kirjoituksessani olin Raanupiknikillä, jossa taiteilija Elina Juopperi kertoi teoksestaan Perintö. Ottaessaan vastaan lahjoituksia teostaan varten, Juopperi ihmetteli saadessaan tekstiilejä, joita lahjoittajat nimittivät raanuiksi, mutta ne eivät näyttäneet samalta, kuin ne mitä Juopperi oli tottunut ajattlemaan raanuina.. Tämä kirjoitus käsittelee niitä toisenlaisia raanuja.

 Opiskellessani Oulun seudun ammattiopistossa kutojaksi vuosina 2007-2009, yksi tehtävä oli suunnitella ja toteuttaa kattausliinasarja, joissa käytetään kudekuviollisten raanujen rakenteita. Tämän blogitekstin kuvat ovat tuolloin tekemästäni portfoliosta, jonka sivut nyt skannasin. Kuvat saa isommaksi klikkaamalla. Tekstin lähteenä olen käyttänyt seuraavaa kirjaa, jonka sivunumerot olen merkinnyt aina kappaleen loppuun.
Heikkonen, Raija (teksti); Kajander, Marja-Leena; Kesälä-Lundhal, Kirsti; Lausala, Talvikki (työryhmä). 1983. Kansanomaisia peitteitä. Kotiteollisuuden keskusliitto.



Raanuiksi nimitetään useita erilaisia peitteiksi tarkoitettuja kudottuja tekstiilejä. Yleisimpiä näistä ovat ne, joita Juopperi (ja mie, koska olen myös kotoisin Pohjois-Suomesta) on nähnyt lapsuudessaan ja tottunut pitämään raanuina, eli ripsiraanut, joissa on kuderaitoja, ja sidoksena ripsi. Tämän kaltaisia tekstiilejä tavataan Heikkosen mukaan "kaikkialla missä kankaankudontaa on harjoitettu". Pohjois-Suomessa niitä on käytetty peitetarkoituksessa pidempään kuin muualla Suomessa.(s.4.)

 Heikkonen jaottelee ripsiraanut vielä neljään eri ryhmään:
1. Lapin raanu on saamelainen tekstiili. Se on kudottu pystykangaspuissa ja sen loimi- ja kudelangat ovat villaa. Perinne on säilynyt kolttasaamelaisilla. (s.4.)
2. Peräpohjalaiselle raanulle on tyypillistä tietynlaiset kirkkaat värit ja raidoitusmallit. Raidat ovat yleensä symmetriset raitaryhmät, joiden leveys on 10-20 cm. Vanhemmissa raanuissa raidat ovat kapeammat kuin uudemmissa. (s.4.)
3. Kainuulainen peilikäs, eli peiliraanu on sidokseltaan epätasaraitaista kuderipsiä. Tekstiiliä on kudottu erittäin paljon muutamilla paikkakunnilla Kainuussa 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Erityisen paljon peilikkäitä kudottiin 1930-luvulla. (s.5.)
4. Pelkkaraanuja on kudottu pienehköllä alueella Keski-Lapissa. Tekstiiliin on poimittu symmetrisiä kuvioraitoja kudontalastalla, eli pelkalla. (s.5.)



Kudekuviollisia raanuja on kudottu Länsi-Suomessa, ja Heikkosen mukaan ne on omaksuttu Ruotsista. Nämä Heikkonen jakaa suora- ja vinokuvioisiin raanuihin.(s.6.)

Suorakuvioisia raanuja on yksinkertaisen tekniikan vuoksi kudottu laajoilla alueille kaikkialla Länsi-Suomessa (s.6).

1. Suoraraitainen eli vakoraanu, joita on kerätty museoiden kokoelmiin erityisesti Etelä-Pohjanmaalta ja Varsinais-Suomesta (s.6).


2. Suoraruutuinen raanu, jotka voi ryhmitellä vielä neljään eri ryhmään värien ja kuvioaiheiden perusteella. Erilaisia malleja on yleensä nimetty paikkakuntien mukaan, kuten Vöyrin, Pietarsaaren ja Naantalin raanut. Suoraruutuisia raanuja on kudottu erityisesti Pohjanmaalla. (s.6.)


Vinokuvioiset raanut

1.Silmikkoraanut, joita on kudottu peiteeksi erityisesti Keski-Pohjanmaalla. Silmikkoraanuja on käytetty myös kerrossänkyjen edusverhoina pohjalaisissa tuvissa. Peitteisiin on voitu pujotella erilaisia kuvioita, ja niitä on valmistettu kapioihin. (s.6-7.)



2. Rengasraanut eli rinkiset raanut, jotka ovat levinneet laajemmalle kuin silmikkoraanut, Itä-Hämeeseen ja Kymenlaaksoon asti. Rengasraanu tunnetaan myös nimellä väsköötti, joka viittaa tekniikaltaan vastaavaan ruotsalaiseen tekstiiliin nimeltään västgötatäcke. Rengasraanuissa on myös usein pujotuskuvioita. (s.7.)




Tässä vielä valmis kattausliinasarja, josta olen kertonut myös täällä .









Tein lisäksi vielä muutaman yksivärisen vakoraanun, kun aikaa oli.



Tässä vielä vähän prosessia, eli ensimmäiset ideat:

Sekä suunnitelmia kattausliinasarjaan:

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Jos keräillä tahdot alkaa nyt, kerää tekstiiliä

Alkuvuodesta olen tavannut kolme henkilöä, jotka keräävät tekstiilejä. Jokaisen intohimoa asiaansa kohtaan ihailen erittäin paljon. Suhtautumiseni tekstiileihin on jopa jollain lailla muuttunut tavattuani heidät.


Talvella Suomen käsityön museossa oli näyttely Dora Jung - Pellavan kuvittaja, joka esitteli Tuomas Sopasen keräämää Dora Jung -kokoelmaa.  Tuomas Sopasella on myös mittava ryijykokoelma.  Olin sattumalta Jyväskylässä juuri sinä iltana, kun Sopanen itse piti opastetun kierroksen näyttelyssä. Minulle jäi mieleen, kun joku kysyi, miten hän alkoi kerätä juuri Dora Jungia. Sopanen vastasi jotenkin niin, että se oli aihe jossa oli mahdollisuudet saavuttaa hieno kokoelma aika helposti. Esimerkiksi hän otti taidelasin - niissä piireissä on jo niin monia keräilijöitä, että ainutlaatuisen ja kattavan kokoelman kerääminen olisi hankalaa ja kallista.

Dora Jung -Pellavan kuvittaja -näyttelystä


Tuomas Sopanen

Vähän tätä myöhemmin aloin ymmärtää, että Sopasen sanoma ei koske pelkästään Dora Jungia, vaan tekstiilejä yleensä.

Muutama kuukausi sitten tapasin kansallispukujen keräilijä Mari Varosen, ja haastattelin häntä Tekstiiliopettaja-lehteen. Haastattelu julkaistiin lehdessä 2/2017 ja se on luettavissa sähköisessä muodossa täällä https://www.tekstiiliopettajaliitto.fi/toiminta/lehti/kansallispuku/ Ensimmäisen keräilyvuotensa aikana Varonen hankki jo 60 itselleen sopivaa kansallispukua, ja kokoelma kasvaa koko ajan. Aivan kuten Sopanen, Varonenkaan ei pidä kokoelmaansa vakan alla, vaan esittelee sitä sähköisesti Kansallispuvussa-nettisivustollaan. ja on siten lisännyt huomattavasti suomalaisten kansallispukujen kuvien määrää ja saavutettavuutta internetissä. Varosen kokoelma lähtee kesällä myös näytöskiertueelle, joka on nimeltään Kansallispuvussa-Roadshow.

Kolmas keräilijä, jonka olen tavannut, on kuvataitelija Elina Juopperi. Tämä tarina vaatii vähän pohjustamista, se nimittäin alkaa siitä, kun kävin Keravan museo Sinkassa Näkyväksi neulottu -näyttelyssä. Näyttelyssä oli Juopperin teos Perintö, joka koostuu pinotuista raanuista. Ajan myötä teos kasvaa 1,8 x 1,8 x 1,8 metrin kokoiseksi kuutioksi. Teostiedoissa teoksen kerrottiin olevan veistos, ja se synnytti minussa heti huolekkaita museotyöläisen ajatuksia. Kävin näyttelyssä toisenkin kerran, ja silloin seuranani oli viimevuotinen työkaverini, jonka kanssa olen työskennellyt parissa museon muuttoprojektissa. Tämän teoksen äärellä meidän molempien huolekkaat ajatukset purkautuivat keskusteluksi, kun pohdimme sitä, kuinka tämän veistoksen siirtäminen museaalisesti olisi mahdollista.
Elina Juopperi, Perintö.

Onneksi huoli osoittautui aiheettomaksi. Myöhemmin Designmuseossa oli Elina Juopperin järjestämä Raanupiknik-tapahtuma, jossa hän kertoi tarkemmin Perintö-teoksesta. Ensinnäkin hän käyttää teoksesta nimitystä veistos vähän kurillaan, Ja toiseksi hän kertoi että teos on myös kokoelma. Eli teosta ei tarvitse käsitellä yhtenä kappaleena, kuten olin ensin veistos-nimityksen kuullessani huolissani ajatellut. Vimeossa on Sinkan tekemä video veistoksen rakentumisesta.

Näkyväksi neulottu -näyttelystä.

Juopperi siis kerää raanuja. Hän kertoi Raanupiknikillä, että lapsuudessaan hän oli kasvanut siihen, että raanu on arvostettu tekstiili. Asuttuaan ulkomailla ja palattuaan takaisin Suomeen hän havaitsi, että raanuja myydään kirpputoreilla pikkurahalla. Niillä ei vaikuttanut olevan enää arvoa. Ja tätä aihetta käsitteltiin Raanupiknikillä, jonka alaotsikko oli Kutokaamme naistietoutta. Piknik järjestettiin Designmuseon uuden perusnäyttelyn vaihtuvien näyttelyiden huoneessa, jossa oli näyttely Jokainen suora linja taipuu omasta painostaan. Designmuseon nettisivujen mukaan (luettu 26.4.2017)
 "Siinä taiteilija/tutkijaryhmä, johon kuuluvat Giovanna Esposito Yussif, Fahrettin Ersin Alaca, Elina Juopperi ja David Muoz, kysyvät mitä Milanon triennaalien kulissien takana tapahtui, miten rakennettiin muotoilijamyytti. Tilassa järjestettävät keskustelut ja haastattelut haastavat yleisön osallistumaan tutkimusprosessiin."

Juopperi oli kutsunut tapahtumaan vieraaksi FT Marjo Kaartisen, joka kertoi naisten asemasta ja työstä erityisesti ennen 1800-lukua. Juopperi puolestaan kertoi raanuista ja tutkimuksistaan sen parissa, keskittyen varsinkin raanun uudistajaan Elsa Montell-Saanion. Muistaakseni Montell-Saanio palkittiin Milanon triennaalissa 1967. Tätä tietoa en nyt pysty äkkiä varmistamaan mistään, ja se kertoo osaltaan samasta asiasta minkä Juopperi oli havainnollistanut katsomalla, kuinka monta kirjaa vuonna 1967 Milanon triennaaliin osallistuneista muotoilijoista oli löydettävissä kirjaston hakupalvelusta. Ykkösenä listalla oli Kaj Franck tms.en muista ihan tarkoin. Mutta joka tapauksessa mies ja kovan materiaalin muotoilija. Hänestä oli kirjoitettu yli sata kirjaa. Elsa Montell-Saaniosta puolestaan yksi ainoa.
Marjo Kaartinen ja Elina Juopperi Raanupiknikillä.


Ja nämä ovat vain muutamia esimerkkejä pehmeistä esineistä ja niiden suunnittelijoista ja valmistajista, joita pystyy keräämään kirpputoreilta ja huutokaupoista verrattain vähäisellä hinnalla niin, että jo vuodessa voit olla huomattavan kokoelman omistaja. Jos vielä tuot kokoelmasi yleisön nähtäväksi tavalla tai toisella, olet tehnyt kulttuuriteon. Jos haluat olla etujoukoissa, ala kerätä pehmeää nykytaidetta. Sen historia ei ole vielä pitkä, joten täydellisen kokoelman kerääminen kannattaa aloittaa nyt.

Toinen aihe, missä on tapahtunut viime vuosina valtavan paljon, on suomalaiset pienen verkkokangaskaupat ja niden suunnittelijat. Siitä aina vitsaillaan, kuinka ompelua harrastavat oikeasti vain hamstraavat kankaita, eivätkä ompele niistä ikinä mitään. Ja ompelijat taas vitsailevat takaisin, että ei heillä ole mitään materiaalivarastoa, vaan kokoelma! Toivottavasti jollakulla onkin. Muutaman vuosikymmenen päästä todennäköisesti joku joka tapauksessa koluaa kirpputoreja - tai mitä ikinä silloin onkaan olemassa - ja jäljittää vaikka Leena Rengon taideteoksia ja alkuperäisiä painokankaita suomalaisten nettikangaskauppojen alkuajoilta.

Olen kyllä jossain määrin keräilijäluonne, ja varmaankin se vuoksi olen päätynyt museoalalle. Toistaiseksi en kerää mitään, mutta en sano tästä enempää, sillä jokaisen tapaamani keräilijän innostus aiheeseensa tuntui alkaneen aika äkillisesti.

Tai no, olen koittanut kyllä kerryttää kirjahyllyyni Käsityönopettajien koulutukseen liittyvää kirjallisuutta, joka oli graduaiheeni ja ikuinen kiinnostuksen kohteeni. Sitä kirjallisuutta ei ole kyllä paljoa yleensäkään. Eniten minua kiinnostaa tutkimus. Voin hyvin kuvitella, että alan kertätä jotain, mitä tutkin, Kaikkein hedelmällisintä se olisi kyllä tuolla Juopperin tavalla, että on tutkimusryhmä, sekä huone, jonka seinille tehdä muistiinpanoja, ja ihmisiä joiden kanssa keskustella.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Vaate- ja muotipuhetta



Tekstityöläinen Laura Pörsti kirjoitti juuri blogissaan aiheesta Onko vaatteilla kieli ja kuka sitä osaa, miettien sitä, miksi vaatteita ja vaatteista puhumista tunnutaan pidettävän jotenkin pinnallisena ja turhuutena. Vaatteet ovat kuitenkin välttämätön osa elämää, varsinkin kun elää näillä leveyspiireillä eikä omasta takaa ole lämmittävää karvapeitettä juuri lainkaan. Ja vaatteilla myös viestitään, kuulutaan ryhmään, erottaudutaan, ja niiden perusteella teemme usein arvioita ja tulkintoja toisista ihmisistä. Ja kaikki tämä tapahtuu, vaikka monella ei välttämättä ole valmiuksia ymmärtää vaatteiden kieltä.

Tilkkuja Tekstiiliteollisuusmuseossa


Yle Areenassa on vielä kuunneltavissa Kalle Haatasen radio-ohjelma, jonka aihe on Muoti Neuvostoliitossa. Haatasen haastateltavana on sosiologi Jukka Gronow, joka on tutkinut aihetta. Heti aluksi Gronow luonnehtii muotia: Muodilla ei ole varsinaista tarkoitusta. Se vain on aina uutta ja aina liikkeessä. Se vaihtelee hieman salaperäisesti ja satunnaisesti, ja samalla se totuttaa meidät muutokseen ja liikkeeseen. Muoti on hyvin harmiton tapa oppia, että mikään ei ole pysyvää.

Ohjelmassa kerrotaan myös, että vaikka muoti on jollain lailla harmiton aihe, niin silti muoti on keskeinen osa sosiologiaa ja kuuluu olennaisesti yhteen modernin kulttuurin kanssa. Neuvostoliiton keskusjohtoisessa taloudessakin päädyttiin siihen, että muotia, eli uutuutta ja vaihtelevuutta tarvitaan.

Kävin jo kommentoimassa Lauran postausta ihmetellen sitä, kuinka vaatteita tosiaan pidetään jotenkin vähäpätöisenä aiheena, vaikka muotiteollisuudessa liikkuu järjettömät määrät rahaa ja luonnonvaroja. Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä kävin Tampereella heittämässä hyvästit Tekstiiliteollisuusmuseolle, joka on avoinna viimeistä päivää ensi sunnuntaina 2.4. Tekstiiliteollisuusmuseon paikalle avautuu loppuvuodesta Vapauden museo, jonka käsitin koskevan hieman samaa teemaa kuin Tekstiiliteollisuusmuseo, mutta laajemmasta näkökannasta.

Siipikehruukone ja videoteoksella Manta, joka kertoo työstään märkäkehruun parissa.

1800-luvulla Suomessa naiset eivät muun muassa saaneet äänestää, eivätkä opiskella yliopistossa, mutta työtä he saivat tehdä. Työ tekstiiliteollisuudessa mahdollistikin monelle omat tulot ja itsenäisen elämän. Työolot olivat kuitenkin aika karmivat, kuten museon videoteoksissa tehtaan naiset kertovat. Finnkinon elokuvateattereissa voi vielä nähdä elokuvan Machines, joka kuvaa tällä hetkellä toimivaa intialaista tekstiilitehdasta. Tehtaan oloissa on paljon samaa kuin 1800-luvulla Tampereella. Elokuvassa kamera kulkee tehtaan märissä ja pölyisissä sokkeloissa, jossa koneet käyvät hirvittävää tahtia tuottaen kankaita. Sieltä niitä uutuuksia tulee röykkiöittäin, sesonkien mukaan, mutta silti satunnaisesti vaihtuen. Koneiden ympärillä työskentelee yksitoikkoisissa, raskaissa ja vaarallisissa tehtävissä ihmisiä. Epätoivoisia, uupuneita ihmisiä, jotka toivovat voivansa säästää parempaa tulevaisuutta varten mitättömästä palkastaan.On oikeastaan aika erikoista, että vaikka tekstiiliala oli ensimmäisiä teollistuvia aloja, jonka piirissä tehtiin 1700-1800-luvuilla monia merkittäviä keksintöjä, niin vuosisatojen kuluessa ihmisten arvo tehtaissa ei silti ole juuri muuttunut.

Ja tämän vuoksi tulee välissä toivoton olo. Tämän vuoksi tarvittaisiin vaatepuhetta, aivan kuten puhutaan ruostakin: mistä se tulee ja milla hinnalla, ja kenen työpanoksella. Huhtikuussa järjestetään jälleen Vaatevallankumous, jonka tehtävä on lisätä tietoisuutta vaateteollisuudesta ja kannustaa yrityksiä läpinäkyvään tuotantoon. Tietenkin asia koskee kaikkea teollisuutta, myös tekstiiliteollisuutta yleensä, ei vain vaatteita. Ostan vuoden aikana paljon enemmän kankaita ja käsityötarvikkeita kuin vaatteita ja asusteita. Käsityöhonkin liittyvässä teollisuudessa liikkuu isot määrät rahaa ja materiaalia. Siitä olen iloinen, että valinnoillani työllistän suomalaisia (nais)yrittäjiä, mutta toivoisin heiltäkin läpinäkyvyyttä tuotannossaan. Ja uskon että se olisi heiltä mahdollista, että tuotanto ei ole lukuisten alihankkijoiden takana, vaan yrittäjillä on yhteys tehtaaseen, jossa heidän tuotteensa tehdään.

Käsityö on minulle tärkeä tapa olla olemassa, joten vaatteiden valmistamisen lisäksi myös korjaan vaatteitani. Pullikoin muotia ja uutuutta vastaan. En halua aina uutta, haluan että vanha säilyy, Joidenkin silmiin siis ehkä viestin, että olen köyhä ja tyylitön parsituissa ja paikatuissa vaatteissani. Mutta tuollainen tulkinta kertoo ehkä niistä ihmisistä vain sen, että he eivät todellakaan osaa vaatteiden kieltä. Eivätkä käsityön.

Kuvassa on moneen kertaan paikattu neulepusero, joka on esillä Lenin-museon näyttelyssä. Pusero on kuulunut polittiselle naisvangille, joka on ollut vangittuna Hämeenlinnan vankilassa. Paidasta ei ollut tarkempaa tietoa näyttelyssä saatavilla, mutta mulle tämä kertoo nimenomaan käsityöstä. Siitä hyvää tekevästä työstä, joka ihmisen sisällä tapahtuu hänen käyttäessään käsiään. Tämä paita ja sen parsinta on ehkä ollut se asia, joka on pitänyt jonkun polittisen mielipiteensä vuoksi vankilaan suljetun ihmisen järjissään ja toiveikkaana, Antanut hetkisen hengähdyksen.







torstai 23. maaliskuuta 2017

Tekstiilimanipulointiharjoituksia

Ilmoittauduin tänä keväänä pitkästä aikaa työväen-/kansalaisopiston kurssille.Kurssin nimi oli Sileästä struktuuria, ja sen aiheena oli tekstiilin manipulointi lähinnä ommellen. Opettajana oli opiskelukaverini Kristiina, joka toimii muun muassa Patternsfrom agencyssa. Kurssi oli neljän opetuskerran pituinen ja jokaisella kurssikerralla oli eri teema. Esittelen tekemäni kokeilutilkut käänteisessä järjestyksessä kevätauringon kiiluttamissa kuvissa.

Viimeinen kerta oli eilen, ja sen aiheena oli tekstiiliorigami. Sillä voidaan tarkoittaa erilaisia tekniikoita, joissa kangasta taitellaan. Paperiorigamista poiketen taitokset on kuitenkin kiinnitettävä ompeleilla. Kiertoidea-blogissa opiskelukaverini Lea on juuri kirjoittanut vähän origamista ja vähän enemmän käsityön merkityksestä:  http://kiertoidea.blogspot.fi/2017/03/origamia-ja-kasityon-merkityksesta.html

Kuvassa olevaan kuvioon saimme kaavion Kristiinalta, ja kaavion mukaan ompelemalla ja ompeleet kiristämällä syntyi tasaisesta kankaasta tämä tähti. Tekniikka tunnetaan nimellä shadowfolding, ja kaavio ja ohje löytyy täältä: http://makezine.com/2011/07/18/math-monday-shadowfolds/

Shadowfolding-tähti


Shadowfolding-tähti nurjalta puolelta




Tein eilen myös nauhaorigamia. Kangasnauhaan ommellaan ikään kuin laskoksia, jotka ovat nauhan leveyden kokoisia, niin että syntyy neliöitä, joita voi sitten taitella eri tavoin. Keksin taitokset päästäni, ja ompelin taitokset käsin kiinni. Keskimmäisenä oleva nauha näyttää ihan huutavilta naamoilta, vaikka ensin kuvittelin tekeväni kukkasia tai jotain sellaista. Taittelun nimi voisikin olla vaikka Kiukkupylly-origami.


Kolmannella kurssikerralla aiheena oli kerrostaminen. Tein vain tämän yhden tilkun, johon käytin päällimmäisenä kankaana vanhan huivini. Huivi oli jo vuosikausia odottanut jatkojalostusta, koska haurautensa vuoksi sitä ei enää ole voinut käyttää, mutta painokuosi on ihana.


Tikkasin pohjakankaan päälle neljä kerrosta puuvillakankaita, ja kokeilin chenille-tekniikkaa ja alikeompelua.

Chenille-viiltoja ja päälimmäisen kankaan alta paljastetut alemmat kangaskerrokset.

Paljastetut alemmat kangaskerrokset.

Toisen opetuskerran aiheena oli laskostaminen. Tämän tilkun toiselle reunalle tein vastalaskoksia, ja toiselle reunalle myötälaskoksia. Jos ne tekee oikein millintarkasti, niin kankaan keskelle syntyy mielenkiintoinen pinta, kun erisuuntaiset laskokset kohtaavat. Mulla se ei ihan onnistunut, mutta eipä siitä mitään. Taittelin laskoksia eri suuntiin ja kiinnitin ne tikkauksilla, niin syntyi tällainen mylläkkä.


Tässä tilkussa tein toiselle reunalle syvät laskokset, ja toisella reunalla käärin laskoksen kolminkerroin ennen kuin ompelin sen kiinni. Jos laskoksen harjan olisi tikannut erivärisellä langalla, niin laskoksen reunan kiertyminen tulisi paremmin esille.


Nämä lautalaskokset jaoin tikkauksilla kolmeen osaan, ja nipistin joka toisen osion laskoksen muutamalla pistolla kiinni keskikohdastaan, niin että syntyi rusetit tai kissanviikset.


Viimeisenä sitten ensimmäisen kurssikerran käsityöni. Aiheena oli röyhelöt, ja poimuttaminen, mutta minun piti silloin pääni ja hermojani vuoksi saada vain tehdä käsitöitä. Ompelin kiiltävistä kangassuikaleista tämän...ööh...suikelon...


Suikeloa on erittäin vaikea valokuvata, mutta siitä tulee mieleen vähän harlekiinin asu, tai meren syvänteiden eliöt. Ensin ompelin kangassuikaleista putken, jota sitten tikkailin sieltä sun täältä, ja on siinä vähän poimutustakin.


Oikein jännittävä kolmiulotteinen muoto, jota tekisi mieli työstää eteen päin jossain vaiheessa.

Pitäisi käydä kyllä useammin kursseilla, koska sitten tulee oikeasti tehtyäkin jotain, ja lisäksi näkee mitä kaikki muutkin kurssilaiset keksivät. Eipä olisi kyllä muuten tullut varattua joka viikosta kolmea tuntia iloiseen kokeiluuun ja tilkkujen työstämiseen, ellen olisi mennnyt kurssille. Tykkään eniten juuri tällaisista kursseista, joiden sisältö on aika väljästi rajattu, ja voi kokeilla monenlaisia asioita.