perjantai 10. marraskuuta 2017

Villan olemus

Referaatti Villan olemus -luonnolta ja lopuksi katsaus ryppyisiin merinolampaisiin.

Helsingin työväenopiston opistotalossa järjestettiin 2.11. luento Villan olemus, joka oli ensimmäinen kolmiosaisesta  Villaa sen olla pitää! –luentosarjasta. Luentosarjan järjestävät yhteistyössä Tekstiilikulttuuriseura ja Helsingin työväenopisto ja se streemataan suorana lähetyksenä useisiin eri opistoihin Suomessa. Olin kiinnostunut kaikkein eniten ensimmäisestä luennosta  ja sattumalta pääsinkin sinne paikalle. Tapahtumassa pitivät oman luentonsa emerita lammastutkija Marja-Leena Puntila ja yliopistonlehtori Riikka Räisänen. Puntila käsitteli luennossaan erityisesti villan tuotantoa ja brändäämistä Suomessa ja Räisänen puolestaan villan olemusta käsityöntekijän näkökulmasta. Summaan tässä molempien luentojen sisältöä vähän limittäin ja lopussa perehdyn tarkemmin merinovillaan, josta hain lisätietoa luennon innoittamana.

Räisänen aloitti luentonsa ihan asian ytimestä, eli villakuidusta. Villa on proteiini nimeltään kreatiini ja se muodostuu aminohapoista kuten muutkin proteiinit. Villakuidun rakenne on monimutkainen, siksi villalla on monipuolisia ominaisuuksia. Villa on luonnon oma erikoiskuitu. Sen uloin kerros hylkii vettä, sisempi puolestaan imee vettä. Siksi villa tuntuu märkänäkin kuivalta, on lämmin myös märkänä ja toisaalta kuumallakin viileä. Rakenteensa vuoksi villa on likaa hylkivää ja se puhdistuu tuuletuksessa. Villakuidun monimutkainen, huokoinen ja onkaloinen rakenne ilmenee siinäkin, että villa värjäytyy helposti. Räisänen kuitenkin huomautti, että vaikka villaan tarttuu elintarvikevärikin, niin värin pysyvyydestä ei kuitenkaan ole takeita.

Karitsa hoitajansa sylissä Kurkijoen särkijärvellä. Kuva Pekka Kyytinen. Museovirasto. CC-BY-4.0. Löytyy Finnasta.





















Villan uloin kerros muodostuu suomuista, joiden vuoksi villa huopuu. Suomenlampaalla nämä suomut ovat yhdessä kerroksessa ”kuin tiilikatto”, kuten Puntila kuvaili ja se antaa suomenlampaan villalle sen ominaisen kiillon. Merinolampaan villassa suomurakenne puolestaan on monikerroksinen, jonka vuoksi merinolampaan villassa ei ole kiiltoa. Puntila kertoi, että nämä suomurakenteet vaikuttavat myös kehräytyvyyteen niin, että merinolampaan villaa on helpompi kehrätä. Tämä koskee ehkä enemmän teollista kehräämistä, koska olen kuullut suomalaisten kehruunharrastajien sanovan, että merinovilla on tahmaista kehrättävää ja sen verran mitä itsekin olen merinoa kehrännyt, niin ei se mitään lentävää ja luistavaa hommaa ollut. 

Villa on elastista ja palautuvaa, jonka vuoksi villa sopii hyvin mattoihin, sillä jos villamatolla on huonekalujen aiheuttamia painaumia, ne palautuvat ennalleen, eivätkä jää ikuisiksi. Villa sopii hyvin sisustukseen myös sen vuoksi, että se palaa huonosti. Villa ei kuitenkaan kestä kuumuutta, sillä lämpö hajottaa proteiineja. Villalla on myös alhainen lujuus, jonka vuoksi villaa käytetään usein sekoitteena tekokuitujen kanssa. Tekokuidut antavat lujuutta ja samalla myös alentavat tuotteen hintaa. Hyönteiset rakastavat proteiinia, siksi villa tarvitsee usein koinsuojakäsittelyn. Sellaisenaan villa on biohajoavaa, mutta tästä olisin vähän varovainen, koska ei ole tietoa siitä, kuinka vaikkapa väriaineet vaikuttavat asiaan (Rinna on kirjoittanut blogissaan aiheesta lisää).

Lammasta keritään (Karvia, Kiikka). Kuva: Eino Nikkilä. Museovirasto. CC-BY-4.0. Löytyy Finnasta. 


Räisänen kertoi, että villaa tuottavat lammasrodut jaetaan neljään ryhmään niiden tuottaman villan mukaan
  1. Hieno villa (merino)
  2. Keskihieno
  3. Peitinvilla
  4. Sekavilla

Suomenlammas kuuluu ryhmään 4. Suomenlampaan villan erityisominaisuuksia ovat Puntilan mukaan keskihienous, kiharuus, joustavuus, pehmeys ja hyvä huopuvuus.  Ominaisuudet johtuvat villan suomurakenteesta. 

Puntila kertoi 1997-1999 järjestetystä Fine Finnwool –hankkeesta, jossa tutkittiin erityisesti suomenlampaan karitsoiden villan laatua. Hanke kuului Euroopan erikoiskuituverkostoon, jonka vuoksi kuitunäytteitä voitiin lähettää laboratoriotutkimuksiin Skotlantiin, jossa mitattiin kuitujen halkaisijat. Mittausten mukaan suomenlampaan karitsan villakuidun halkaisija on keskimäärin 25 mikronia, aikuisilla lampailla 27-28. Hienoimmissa karitsanvillanäytteissä halkaisija oli jopa 20, eli lähes yhtä hienoa kuin merinovilla. Suomenlampaalla villa on hienointa lavoissa, lähellä niskaa, kun taas reisissä villa voi olla huomattavasti karkeampaa ja loivakiharaista. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös kiharakaarien määrää ja karitsojen villassa kiharakaaria oli noin 6-8 /3 cm. Joissain näytteissä jopa 9-10/3cm. Se ei käynyt luennosta selvästi ilmi, miksi kiharuus on tavoiteltava ominaisuus, mutta ajattelisin Räisäsen kertoman perusteella, että kuidun hienous ja kiharuus kulkevat käsi kädessä. Tutkimuksessa kävi myös ilmi, että värillisillä lampailla on tiheämpi villa kuin valkoisilla lampailla. Tiheä villa voi kuitenkin aiheuttaa sen, että villa on lyhyempää ja kokonaistuotanto siten pienempi. Valkoisten lampaiden villa on kuulemma myös kiiltävämpää. Ihanteellisena tavoitteena olisi tasalaatuinen villa koko lampaassa. Hankkeen tulosten mukaan esimerkiksi kuidun hienoudella on korkea periytyvyysarvo, eli jalostuksella tavoite voidaan saavuttaa.

Vielä 50-luvulla Suomessa oli miljoona lammasta, nyt noin 80 000. EU:hun liittymisen myötä villan tuotantotuki loppui ja siten myös lampureiden kiinnostus villan tuotantoa kohtaan. Suomenlampaan lisäksi suomessa on muun muassa liharotuja kuten texcell ja rygja, sekä näiden ja suomenlampaiden risteytyksiä. Puntilan mukaan rygjan ja suomenlampaan risteytystä pidetään vähiten suomenlampaanvillan tyyppisenä. Kainuunharmaksesta tuli oma rotunsa vasta tällä vuosituhannella.  Vielä 1990-luvulla kainuunharmas oli erittäin uhanalainen. Ahvenanmaalla on oma ahvenanmaanlammas, jonka villa on peitinvillatyyppiä kuten islanninlampaallakin. 

Puntila käsitteli luennossaan myös sitä, kuinka suomenlampaanvillalle tarvittaisiin laatustrategia. Suomalainen villantuotanto ei voi kilpailla hinnassa eikä määrässä, vaan suomenlampaan villan erityisyydellä.  Se kuitenkin tarkoittaa, että villaa on oltava riittävästi ja laadun on oltava tasaisen hyvää. punilan mukaan on lisäksi on luotava suomenlampaan villalle brändi, joka kokoaa tutkitun tiedon, tarinat ja mielikuvat yhteen. Esikuvina voi pitää norjalaista ja islantilaista villaa, jotka herättävät aihetta yhtään tuntevissa heti mielikuvia. Brändäys on niiden osalta siis hyvin onnistunut. Suomesta hyvä esimerkki on Puntilan mielestä kyytön maito. Tuotekehityksessä pitäisi Puntilan mukaan ottaa huomioon materiaalin monipuolisuus. Materiaalin kirjo alkaa hienosta karitsanvillasta kehrätystä kampalangasta, joka sopii hyvin vauvojen tuotteisiin, ja päättyy aikuisen lampaan karkeampaan villaan, joka soveltuu sisustustuotteisiin ja vaatetuskankaisiin. Lankoja pitäisi kehittää siis sitä silmällä pitäen, mitä millaisestakin villasta kannattaa tehdä.

 Puntila kertoi olleensa muutama vuosi sitten villaa käsittelevässä konferensissa Italiassa, jossa yksi luento oli ollut otsikoltaan ”Villa on tulevaisuuden kuitu” tms. Mielestäni on selvästi nähtävissä, että villan suosio onkin kasvanut viime vuosina. Räisänenkin toi esille, että villaa käytetään yhä enemmän muun muassa urheilu- ja työvaatteissa. Räisänen kertoi kuitenkin oman luentonsa aluksi, että villan tuotantomäärät ovat laskeneet jo pitkään ja vuonna 2014 vain noin 1 % kuitujen kokonaistuotannosta oli villaa. Kysyntä tulee todennäköisesti  kasvamaan ja tuotannon pitäisi pysyä perässä. Tällä hetkellä kaksi suurinta villan tuottajamaata ovat Räisäsen mukaan Kiina (22%) ja Australia (17 %). Australian villantuotantoa käsittelen myöhemmin tarkemmin, mutta yleisesti ottaen villan tuotantoon liittyy ympäristöongelmia. Suuret lammaslaumat aiheuttavat eroosiota sekä typpi-, fosfori- ja metaanipäästöjä ja infektioiden torjuntaan käytetyt antibiootit voivat päätyä pohjavesiin. Lampaalle kelpaa huonompikin maa, mutta Räisäsen mukaan villan tuotantoa uhkaa kilpailu ruuantuotannon kanssa. Myös villan jatkojalostus on ongelmallista, sillä Räisäsen mukaan suurin saastuttaja villan tuotantoketjussa on villan pesu. Pesu vaatii vettä, energiaa ja kemikaaleja ja se ei vaikuttanut olevan mitään pikkubisnestä, vaan suomalaisten lampaiden villat lähetetään Räisäsen mukaan pestäväksi Englantiin ja muun muassa australialaisten lampaiden villat Kiinaan.

"Lampaat ovat koko talven ulkona talvisin." Kuva: Jorma Heinonen. Museovirasto. CC-BY-4.0. Löytyy Finnasta. 


Villan tuotannossa on myös eettisiä ongelmia, joista monille alkaa mulesing -menetelmä jo olla tuttu. Täältä löytyy PDF-dokumentti, jossa on kerrottu menetelmästä, sen syistä ja vaihtoehdoista ja loppuun on kerätty linkkejä  aiheesta https://www.adelaide.edu.au/ANZCCART/docs/casestudymulesing.pdf . Sisältää myös kuvamateriaalia. Mulesing on siis toimenpide, jossa lampaan peräaukon ympäriltä leikataan nahka pois ja annetaan arpeutua, jolloin eräälle tietylle hyönteiselle ei enää ole niin paljoa pesiytymismahdollisuuksia lampaissa. Samalla tehdään myös tail docking, eli merinolampaan pitkästä hännästä poistetaan alapuoli, vähän niin kuin typistys, mutta pituussuunnassa. Tämä kaikki, jotta lampaan peräaukon ympärillä on vähemmän villaa likaantumassa virtsasta ja ulosteista, jolloin lammas on vähemmän houkutteleva kohde kärpäselle nimeltään Australian bowfly. Ongelma ei kuitenkaan ole pelkkä kärpänen, vaan epäterve jalostus.  Räisänen kertoi luennossaan, että merinolampaan iho on poimuinen, ja perehdyin tähän asiaan vähän tarkemmin.

SRSmerino-sivuston mukaan 90 % Australian merinolampaista on englanniksi sanottuna wrinkled, suomennettuna siis ryppyisiä, kurttuisia. Niiden iho on siis pari numero liian iso kehoon nähden, jolloin ne teoriassa tuottavat enemmän villaa. Ja jos miettii löysäihoisiksi jalostettujen koirien terveysongelmia ja lisää  siihen vielä jatkuvasti kasvavan villan päälle, sekä tehotuotannon tahdilla tehdyt kerinnät, niin villateollisuuden rattaana olevan merinolampaan elämä ei vaikuta hääppöiseltä. Se on tosiaan sitä löysää nahkaa, jota sieltä lampaan peräpäästä leikataan pois ja ne ihopoimut aiheuttavat sen, että lammas on erityisen houkutteleva kohde hyönteisille.

Lisääntynyt villan tuotanto tähtäimessä merinolampaasta kuitenkin jalostettiin ryppyinen versio Yhdysvaltojen Vermontissa 1800-luvulla. Vaikka yhden lampaan tuottaman villan määrä lisääntyikin, niin laatu ei ollut järin hyvää. 1870-luvulla muutama vermontilainen merinolammas vietiin Australiaan, jossa ne olivat hyvin suosittuja parin vuosikymmenen ajan. Tästä kertoo tutkija Rebecca Woods Vermontin radion haastattelussa. Woodsin mukaan vermontilaisten valtakausi loppui jo vuonna 1906, mutta kun Australian association of stud merino breeders -sivustolla kuvaillaan australialaisia merinolinjoja, ainoa maininta poimuihoisuudesta on, että yksi näistä neljästä suurimmasta linjasta ei ole niin ryppyinen kuin toiset. Ilmeisesti siis vermontilaisen merinolampaan ryppyisyys jäi jollain tavalla osaksi australialaisia merinolampaita. 80-luvulta lähtien Australiassa on jalostettu jo aiemmin mainitsemani SRS-merinolampaita, jolla on ihopoimujen sijaan sileä, mutta löysä ja ohut iho, joka kuulemma saa aikaan sen, että villan tuotto on runsasta. Lampaille on onnistuttu jalostamaan myös lyhyt häntä, jolloin ei tarvita kirurgisia toimenpiteitä, vaan lampaan rakenne ehkäisee kärpäsiä luonnostaan. Nämä lampaat kuulemma myös tuottavat enemmän karitsoja, ja Räisäsen mukaan hyvinvoivat eläimet tuottavat parempilaatuista villaa ja enemmän jälkeläisiä.

Tässä nyt siis vain tietoa, mitä sain hankittua aika helpolla haulla internetistä. Paljon kysymyksiä jäi vielä. Ovat merinot ryppyisiä kaikkialla maailmassa? Millä muilla tavoin hyönteisongelmaa hoidetaan? Onko muualla maailmassa yhtä pahoja tuhohyönteisiä kuin australian bowfly? Millaista on kiinalainen villan tuotanto?

Räisäsen mukaan villaa on mahdollista tuottaa ekologisesti ja ympäristöystävällisesti. Sitä voidaan tuottaa myös lähellä ja kun tuotanto on lähellä, on ongelmiinkin helpompi puuttua. Mutta tästä lähituotannosta jatkan myöhemmin.



perjantai 3. marraskuuta 2017

Hahmotelma kansallispuvun historian vaiheista

Kun puhutaan kansallispukujen historiasta, aika usein päädytään puhumaan kansanpuvuista. Sen perusteella, mitä kansallispukujen historiasta on kuitenkin kirjoitettu, tuli mieleeni tällainen jaottelu. Lähteenä olen käyttänyt lähinnä teoksia Toini-Inkeri Kaukonen Kaukonen(1985): Suomalaiset kansanpuvut ja kansallispuvut, ja Leena Holst (2011): Kansallispuku.


Kansallispuvun synty, 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuun



1800-luvulla kansallisuusaatteen myötä kiinnostus kansanpukuja kohtaan nousi merkittävästi. Ensimmäinen suomalainen kansanpukuja käsittelevä julkaisu, joka enteilee lisääntynyttä kiinnostusta aihetta kohtaan, on vuodelta 1863, K.E.F. Ignatiuksen kirjanen Suomalaisia kansanpukuja - Finska folkdrägter I, joka löytyy kokonaisuudessaan digitalisoituna Finnan kautta. Helsingin suomalaisessa tyttökoulussa tehtiin kansanpukujen malleja mukailevat päättäjäispuvut 1884 Theodor Schvindtin yllytyksestä (Kaukonen, 1985, s. 280-281).

Kansallispuvun ensimmäisen julkisen esiintymisen katsotaan tapahtuneen 5.8.1885, kun Keisari Aleksanteri III ja keisarinna Maria Feodorovnan vierailivat Lappeenrannassa. Tätä päivää juhlistetaan nykyisin kansallispuvun syntymäpäivänä (palaan aiheeseen ihan kirjoituksen lopussa). Kuten suomalaisuus tuohon aikaan muutenkin, myös kansallispuvut olivat sivistyneistön projekti (Kaukonen, 1985, s.283).



Malleja Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä -maalausta varten Albert Edelfeltin ateljeessa. Porvoo. Noin 1887.
Kuva: Museovirasto CC BY 4.0. Saatavilla Finnasta.

Kansallispuku yleistyy, 1900-luvun alusta 1930-luvulle

Kansallispuku leviää sivistyneistön harrastuksesta kaikelle kansalle kuorolaulun kansantanssien ja muiden harrastusten kautta. Järjestöjä perustetaan ja mallivihkosia julkaistaan mahdollistamaan pukujen itsenäistä valmistamista. (Kaukonen, 1985, s. 283) Brage ry kokoaa suomenruotsalaiset puvut 1920-luvulla. Merkittävä järjestö on 1901 perustettu Suomen kansantanssin ystävät, jotka perustivat puvuston 1907. Kaukosen (1985, s. 284)mukaan SKY otti ensimmäisenä käyttöön myös miesten kansallispuvut ja luulen alla olevan kuvan perusteella, että he suhtautuivat pukuihin ilmeisen käytännönläheisesti. Minua kiinnostaisi tutkia tämän kuvan historiaa tarkemmin. Olen kirjoittanut aihetta liipaten jo vuonna 2014 tekstin Komia liivi.
Pikkujoulun viettoa Maataloushallituksessa. Kuva: O.Jonasson. 1927-1929. Museovirasto  CC BY 4.0. Saatavilla Finnasta.

Kansallispukujen määrä lisääntyy, 1930-1950 -luvut

Kansallispuku lyö itsensä läpi maaseudulla, mutta kaupungissa niiden käyttö vähenee. Muun muassa Mary Ollonqvist (myöh. Olki) mainitsee kirjassaan Ommelkaa itse pukunne (1928. Toinen, lisätty painos 1930, s.9) kansallispuvun seuraavassa yhteydessä: Nainen tarvitsee
"1. Kotipuvun (joka samalla on perheenemännän ammattipuku), helposti pestävän, aina siistiltä näyttävän.2. Puvun ulkona liikkumista varten. (Esim. kansallispuku sopii hyvin kotipuvuksi mikäli se on kevyt ja pestävä, mutta ei puvuksi ulkona liikuttaessa kaupunkioloissa). (...)"
Vuonna 1909 perustettu Vuorelma vakiinnuttaa asemansa. Tyyni Vahter ja Alli Touri kokoavat eri tahojen toiveesta suuren määrän kansallispukuja ja luovat samalla ikään kuin kansallispuvun prototyypin. Holst (2011, s.26) kirjoittaa
" Vahterilla oli selkeä käsitys kansanpuvuista ja Kansallismuseon kokoelmista. Touri taiteilijana näki, mikä hänen mielestään oli niissä kauneinta ja siksi säilytettävää. Hän ehdotti värien soinnuttamista kankaiden raidoissa ja näki kauniiksi yhdistää raitahameisiin yksiväriset liivit. Näin sai alkunsa nopeasti yleistynyt tapa käyttää sinistä tai muuten yksiväristä liiviä naisten monissa puvuissa."
Uskon, että tämä prototyyppi - raitahame ja kauniisti sointuva yksivärinen liivi - miellytti myös pukujen tilaajien ja käyttäjien esteettistä silmää ja käytännöllisyyden vaatimusta, jolloin tämä ajatus kansallispuvusta ruokki itse itseään: tilaajat halusivat tietynlaisen puvun ja Vahter ja Touri toteuttivat sen. Hyvä esimerkki tästä on mielestäni Hauhon kansallispuku, jonka Tyyni Vahter on koonnut vuonna 1954 hauholaisten pyynnöstä. Hauholaisia esikuvia ei kuitenkaan Kansallismuseossa ollut, joten puku on koottu muiden Etelä-Hämeen pitäjien esineistöstä. (Kaukonen 1985, s.323.) Hameen esikuva on Sääksmäestä ja se on esitelty viime vuoden kansallispukujoulukalenterissa. Kyseessä on hartuushame, joka asettuu empiretyylisesti vyötärön yläpuolelle. Linkistä löytyvän jutun keskimmäisessä kuvassa näkyy taustalla myös lyhyt, spencertyylinen röijy, joka muodostaisi hameen kanssa Lopen kansallispuvun tyylisen kokonaisuuden. Mutta kun hame on irrotettu kokonaisuudestaan, yhdistetty muutamien muiden hämäläisten esikuvien kanssa ja puserrettu prototyyppimuotin läpi, on saatu Hauhon kansallispuku vyötäröhameineen ja vyötärömittaisine mustine liiveineen. Sopivasti erilainen, mutta kuitenkin samanlainen kuin muut kansallispuvut. Vähän niin kuin viranomaisten uniformut.



Notkahdus ja uusi nousu, 1960-1970 luvut

1960-luvulla kansallispuvun suosiossa tapahtui notkahdus, mutta kansallispuku eli silti ajassaan. Siitä esimerkkinä nämä Finnan kuvat Tanhuesitys Ilomantsin keskukoulussa ja Värimestari Viljo niemiselle luovutetaan rochdale-ansiomerKKi vok:n 50v juhlassa, joissa molemmissa näkyy minihamemuodin vaikutus kansallispukuun. 

Heti seuraavalla vuosikymmenellä muotiin nousi kuitenkin perinnekulttuurin harrastus ja kansallispuku alkoi jälleen kiinnostaa laajempia ihmisjoukkoja. Ja kun ihmiset alkoivat tosissaan olla kiinnostuneita myös historiasta, juurista ja perinteistä, huomattiin kansallispukukulttuurissa puutteita. Valmistusohjeet olivat puutteellisia ja valmistustavat silloisen nykyompelun mukaista. Tilanne alkoi kärjistyä ja siitä kertoo Tekstiiliopettaja-lehdessä 4/1978 oleva Kaisu Ruuskasen kirjoittama pieni uutinen "Kansallispukukiista oikeuden ratkottavana". Tuolloin Tampereella käsiteltiin oikeudessa tapausta, jossa ostaja väitti paikallisesta yrityksestä tilaamaansa kansallispukua väärennökseksi ja halusi purkaa kaupan tai oikean kansallispuvun tilalle. Yrittäjä puolustautui sillä, että hän oli valmistanut kansallispukuja 45 vuotta. Ostajan todistajina oli puvun asiantuntijoita museoista ja kotiesutuyhdistyksistä ja "aitoon" pukuun verratessa "väärennöksestä" löytyi lukuisia virheitä, kuten hameen loimen väri, kuteen tiheys ja laskostus, ja paita oli valmistettu tekokuitukankaasta. En tiedä miten tämä tapaus päättyi, mutta samaan aikaan tämän oikeustapauksen kanssa oli jo perusteilla kansallispuvun asiantuntijaorganisaatio jota Kaukosen (1985, s.292) mukaan oli ehdotettu jo vuosia aikaisemmin. 

Paluu juurille, 1980-2000 luvut

Kansallispukujen historiaa oli takana jo 100 vuotta, kun 1979 perustettiin Suomen kansallispukuneuvosto. Sen myötä alettiin tehdä perustutkimusta kansapukujen historiasta ja näin kerätyt tiedot ja taidot siirrettiin käytäntöön uusiin kansallispukuihin ja niiden tarkistuksiin. Esteettisesti ja teknisestikin helppo kansallispuvun prototyyppi jäi taakse, kun katse suunnattiin tieteellisellä tarkkuudella museoiden kokoelmiin. Tarkistuksista on kirjoittanut perusteellisesti Soja. Kansallispukuneuvosto laati suositukset kansallispukujen käytöstä, mutta suosituksia on välissä taidettu pitää ihan lakina. Lakia varjelmaan syntyi myyttinen kansallispukupoliisi ja aikaisempiin villiin vuosikymmeniin verrattuna meininki alkoi vaikuttaa tiukkapipoiselta. Jos ei ollut asiaan vihkiytynyt, saattoi vaikuttaa siltä, ettei aiheeseen kannata edes sekaantua. (Nämä viimeiset kärkkäät virkkeet eivät perustu millekään lähdeteksteille, vaan ovat minun omaa tuntumaa.)

Uudet sukupolvet, kansallispuku verkossa n. 2010-

Tällä hetkellä on ihan tosi hauskaa seurata kansallispukukulttuuria, koska niin paljon kaikkea positiivista on meneillään. Aivan vähän aikaa sitten perustettiin Kansallispukuyhdistys Raita ry joka toimii yhteistyössä Kansallispukukeskuksen kanssa. Raita Ry myy ja markkinoi ihan ensi töinään Rohkeasti kansallispuvussa -kalenteria, jonka taustalta taas löytyy kansallispukujen keräilijä Mari Varonen. Haastattelin Maria Tekstiiliopettaja-lehden numeroon 2/2017. Juttu löytyy täältä. Uudella kansallispukusukupolvella on halu jakaa tietoa ja verkostoitua nykyisillä välineillä. Ja iloita tästä kulttuurista. Vuoden käsityöläinen 2017 Soja Murto sattui syntymään sinne kansallispuvun sisäpiiriin ja päädyttyään kansallispukuammattilaiseksi hän on tehnyt ihan hullun paljon töitä ajassa elävän kansallispukukulttuurin hyväksi. Soja on perustanut Facebookin Kansallispuku - Folkdräkt -ryhmän, jossa on lähes 5000 jäsentä. Ryhmään on kerätty tietoa kansallispuvuista ja keskustellaan vilkkaasti ja syvällisestikin kansallispukukulttuurista. Soja on myös keksinyt kansallispukutuuletuksen kansallispuvun syntymäpäivän viettomuotona. 

Kysyin muuten Kansallispuku - Folkdräkt ryhmässä, kuka on tehnyt päätöksen siitä että kansallispuvun syntymäpäivä on 5.8.1885. Leena Holst nimittäin kirjoittaa (2011, s.23) keisariparin vierailun yhteydessä tapahtuneesta kansallispukujen julkisesta ensiesiintymisestä 
"Kansallispuku soudettiin suomalaisten sydämiin tuona päivänä, ja 110 vuotta myöhemmin 5.8.1885 nimettiin kansallispuvun syntymäpäiväksi". 
Kävi ilmi, että se oli Leena Holst, joka keksi, että tuota päivää voisi viettää kansallispuvun syntymäpäivänä. Minusta Leena olisi kyllä kirjassaan voinut ottaa kunnian tuosta asiasta, koska se oli minusta erittäin hyvä veto kansallispuvun tarinan vakiinnuttamiseksi. Eihän tuo päivämäärä vieläkään ole syöpynyt tavallisen tallaajan muistiin, mutta kuten tästäkin tekstistä käy ilmi, asiat ottavat aikansa.












tiistai 17. lokakuuta 2017

Stoorstålkan nauhankudontasetti

Ostin pari viikkoa sitten ihan omalla rahallani ruotsalaisen Stoorstålka-yrityksen nauhankudontasetin ja tein aiheesta videopostauksen. Tein sen yön hämärissä puhelimen kameralla ja äänetkin kuuluvat välissä vähän vaimeasti, mutta julkaisen sen silti, koska Stoorstålka on mielestäni tehnyt varsin hyvää työtä madaltaessaan kynnystä nauhankudonnan aloittamiseen ja tuodessaan hyviä työvälineitä helposti saataville.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Muuttaako muoti maailmaa?

Katoni-blogin Marjoannika haastoi kesällä minut jatkamaan muotipohdintoja. Hän oli juuri julkaissut tekstin Miten muodin keinoin voi rakentaa parempaa maailmaa?  ja pyysi kirjoittamaan ajatuksista, joita se minussa herättää.

Marjoannikan teksti perustuu For fashion´s sake -näyttelyyn, joka oli muodin ensimmäinen esiintyminen Espoon modernin taiteen museon Emman ohjelmistossa. Näyttelyn tiedotteessa kuitenkin kerrotaan, että kyseessä ei ole taidenäyttely, vaan "edelläkäyvän designin näyttely, jossa merkittävässä osassa on esillepano, näyttävyys ja vuorovaikutus". Näyttely oli avoinna 3.5.-3.9.2017 ja vierailin siellä avajaispäivänä. Muodin ja taiteen suhde on häilyvä, kuten taiteen ja käsityönkin, mutta ottamatta asiaan kummemmin kantaa teen nyt päätöksen, että yksinkertaisuuden vuoksi  tässä tekstissä kutsun näyttelyssä esillä olleita asioita teoksiksi ja niiden valmistajia taiteilijoiksi.

Olisin kaivannut avajaisiin enemmän sitä, että näyttelyn taiteilijat olisivat avanneet prosessiaan ja teoksiaan. He olivat kyllä paikalla ja Marjoannika oli ryhtynyt heidän kanssaan juttusille ja saanutkin näyttelystä paljon enemmän irti. Toinen, mitä kaipasin, oli teosten vuorovaikutus ihmisten ja ympäristön kanssa. Teokset, jotka pääosin olivat vaatteiden muotoisia, oli ripustettu hyvin tiiviisti pienehköön näyttelytilaan. Ilmeisesti tilan ovella oli myös jonkinlainen näyttö, josta sai esille lisää kuvia, mutta avajaisten ihmispaljoudessa en päässyt siihen tutustumaan. Suurista ikkunoista näkyi ulos ja ihmiset saattoivat kävellä hyvin lähellä teoksia, mutta jotain jäi puuttumaan. Kuten Marjoannikan haastattelemat taiteilijat Justus K, Emilia Tikka ja Minna Palmqvist kertovat, teoksissa on kyse paljon muustakin kuin vain estetiikasta. Ne ottavat kantaa, mutta ripustus ei tuonut sitä ilmi. Suurin osa teoksista tuntui olevan suunniteltu siihen, että ihminen voi ne pukea päälleen, jonka vuoksi olisin kaivannut väljempää tilaa, suuria valokuvia teoksista ihmisten päällä, mahdollisesti jopa videoita. Museoalalla työskennellessäni olen tuon tuosta törmännyt ajatukseen siitä, että esine on mykkä. Niin myös nämä teokset tuntuivat olevan vaimennettuja.

Ritva Koskennurmi-Sivonen (jonka verkkoaineistot ovat pienen tauon jälkeen jälleen saatavissa uudessa osoitteessa https://rkosken.kapsi.fi/kysytyt ) määrittelee vuonna 2002 pitämässään esitelmässä Muoti muuttuu, mutta tuleeko se koskaan kauniimmaksi?, että muodilla tarkoitetaan vähintään kahta asiaan: sitä sosiaalista prosessia, joka tuottaa jatkuvasti uutta, sekä  tietyssä hetkessä voimassa olevaa ihannetta - sitä,  mikä on muotia juuri sillä hetkellä.  Näiden määritelmien valossa voi ajatella, että muoti voi muuttaa maailmaa tuomalla uutuutena ihmisten tietoisuuteen jotain sellaista, joka rikkoo vanhoja käsityksiä ja normeja, kuten Marjoannika kirjoittaa. Esimerkkinä tästä toimii vaikka Adiaksen uusi mainoskampanja, jossa järjetöntä raivoa aiheuttava "uutuus" on niinkin "uusi" asia kuin säärikarvat. Tästä aiheesta ja ihailemastani Frida Kahlosta olen kirjoittanut aivan blogini alkuaikoina. Minulle on ollut lapsena ja nuorena tärkeätä nähdä taidetta. Toisia taas voi muoti auttaa tutkimaan identiteettiään ja kasvamaan omaksi itsekseen. Tämä hyvä mahdollisuus on kuitenkin mielestäni edelleen varsin pieni vastavoima sille, että muoti on valtava teollisuuden haara, joka perustuu uuden hankkimiselle ja kuluttamiselle.

Pieniä askeleita oikeaan suuntaan tapahtuu kuitenkin koko ajan. For fashion´s sake -näyttely nosti esille muodin eri kasvot - kuinka muoti on muutakin kuin uusi mallisto joka kaudelle.
Polkua on tallannut myös Anniina Nurmi, joka on kestävän muodin edelläkävijä Suomessa. Valmistettuaan ensin mahdollisimman ekologista mallistoa, hän päätyi siihen, että koska koko muoti systeeminä on viallinen, ei sitä voi korjata sen omilla keinoilla, vaan on ajateltava uudella tavalla. Tänä vuonna Anniina onkin lanseerannut Vaate palveluna -mallin, jonka myötä vaatteiden arvo nousisi ja siten myös laatuun ja kestävyyteen satsaaminen tulisi kannattavaksi. Tällä hetkellä vietetään myös Slow Fashion October -teemakuukautta. Nyt kolmatta kertaa vietettävän kampanjan tarkoitus on täyttää sosiaalista mediaa ja ihmisten tietoisuutta hitaalla muodilla, jonka määritellään olevan esimerkiksi "small-batch, handmade, second-hand, well-loved, long-worn, known-origins wardrobe." Määritelmässä ollaan edelleen pääosin muodin ytimessä, eli uutuudessa ja jopa uuden hankkimisen asialla, mutta rinnalla kulkee myös vaatteiden arvostus ja jopa kiintyminen niihin. Näkökulman muutos, joka ehkä muuttaa maailmaa pikkuhiljaa, on se, että ihminen ei ole vain passiivinen kuluttaja, vaan vaatteiden ja muiden hyödykkeiden käyttäjä - aktiivinen toimija. 

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Ojakellukka-keiju

Vaikka on aikuinen, pitää silti välissä saada olla vähän joku satuolento.


Juhannusaatto meni kehrätessä, mutta kyllä mie perinteiseen tapaan myös ompelin juhannuksena. Kaikenlaisia ompeluideoita ja -tarpeita on pienen listan verran, mutta kaiken edelle kiilasi nyt ihan yhtäkkinen idea. Tein Suomen luonnonsuojeluliiton  Mikä luonnonkukka olet -testin ja sain tulokseksi ojakellukka, ja opin samalla minulle uuden kasvin. Hyvä että opin, koska heti sen jälkeen huomasin, että noita kukkia kasvaa minun säännöllisen kävelyreitin varrella.


Tulos oli mielestäni aika osuva, siksi tuli mieleeni tehdä jokin vaate kukan innoittamana, ja ayllättäen pari muuta asiaa yhdistyi päässäni ojakellukan kanssa. Sain nimittäin viime viikolla ensimmäisen kerran käsiini Mekkotehdas aikuisille -kirjan, ja huomioni kiinnitti heti Ebbamekko, jonka koristerimpsua kuvaillaan sanalla "rintarömpsy". Olin myös pistänyt merkille, että mulla on huomattavan paljon vaaleankeltaista ompelulankaa. Tähän yhdistyi vielä pari kangasta varastoissani, ja ompelin ojakellukan innoittamana Ebba-kaavalla hihattoman paidan. Pidensin rintarömpsyä 4 cm, niin että se peittää läpikuultavan alemman kankaan rinnan osuudelta, ja levensin olkaimia niin että ne peittävät rintaliivien olkaimet.


Tummanpunainen kangas on Finlaysonin vanha pöytäliina, verho tms. joka on puuvillasatiinia. Satiinisuudestaan huolimatta kangas ei kuitenkaan ole sileää, kuten voisi kuvitellan, vaan pikemminkin jollain tavalla karhea, ja siihen tarttuu kaikki haitulat ja hiukkaset (näin käyttäytyvät kuulemma myös jotkin puuvillasatiinilakanat). Tein kerran tästä kankaasta takin vuorin, mutta eihän se toiminut, kun kitka haittasi pukeutumista. Kangas on kyllä erittäin tiivis, ja siksi rintarömpsy onkin oikein komean pörheä!  Paidan helma taas on hiukan harsomaista haalean keltaista vanhaa lakanaa. En ole tykännyt tuosta vaaleankeltaisesta väristä (joka kuvissa on valottunut valkoiseksi) yhtään, mutta niin siitä vain tuli mulle nyt käyttövaate, eikä tunnu yhtään pahalta!


lauantai 1. heinäkuuta 2017

Kehruu-Hellu

Vanhan kansan kehrääjän vuosi hiljeni kesäksi, kuten Rukkikuiskaaja kertoo viime vuotisen Kehrääjän vuosi -haasteen sivuilla. Nykykehrääjän vuosi helposti taas vain kiihtyy kohti kesää, kun villoja ja kuituja voi siirtyä pöyhimään ja pöllyyttämään ulkotiloihin. Lisäksi heinäkuuhun osuu maailmanlaajuisen kehrääjien piirin päätapahtuma Tour de Fleece, eli Tour de Francen kanssa samaan aikaan pidettävä kehräyshaaste. Samalla kun pyöräilijät polkaisevat  Ranskan ympäriajoon, kehrääjät ympäri maailman polkevat rukkejaan ja pyörittävät värttinöitään - koska miksipä ei!

Kehruukuituja
Interweave-lehden viime vuotisessa artikkelissa kerrotaan, että ensimmäisen Tour de Fleece-haasteen järjesti Star Athena  -niminen kehrääjä ja neulesuunnittelija vuonna 2006. Osallistuin touriin ensimmäistä kertaa viime vuonna, jolloin liityin Tour de Fleece -Facebook-ryhmään, jossa raportoin edistymistäni ja seurasin muiden kehruita. Haasteeni oli silloin ja myös tänä vuonna yksinkertaisesti vain kehrätä joka päivä. Jos on kilpailuhenkisempi ja tavoitteellisempi, niin Ravelryn Tour de Fleecelle pyhitetty ryhmä on oikea paikka. Siellä voi liittyä joukkueeseen tai perustaa oman, ja palkintojakin voi olla luvassa. Pääidea on kuitenkin haastaa itsensä, kehrätä ja pitää hauskaa.

Tänä vuonna olen valmistautunut aika hyvin! Aloitin lämmittelyn TdF:a varten jo juhannuksena, kun Rukkikuiskaaja pyysi minut muassaan kehräämään Seurasaaren juhannusvalkeat -tapahtumaan. Paikalla oli myös Kehrääjien kilta, ja pidimme klo.16-19 työnäytöstä museokaupan edustalla.


En kuulu (vielä) Kehrääjien kiltaan, ja pääsin mukaan ihan vain Rukkikuiskaajan siivellä, joten oloni oli hieman ulkopuolinen. Jotta osaisin nähdä itseni enemmän osana joukkoa, totesin, että minun pitää keksiä itselleni kehrääjänimi. Nämä nimiasiat kun ovat minulle muutenkin lähes taikauskoisen tärkeitä. Keksin samantien kaksi, joista Kehruu-Hellu on hyvä ja ytimekäs, sekä käsityön (ja teollisuuden, ja niiden yhteenkietouman) historiaan viittaava. Aivan ensimmäinen nimi-ideani oli kuitenkin Karva-Helena, joka sekin on monimielisyydessään oikein hyvä nimi, johon kiinnyin saman tien. Ja nyt kun minulla on kehrääjänimet, niin selvästi minun pitää täällä blogissakin aktivoitua kehrääjänä. Kehruu on tähän asti näkynyt täällä lähinnä sivulauseissa, vaikka se on minulle  kuitenkin aika tärkeä tekemisen laji.

Juhannuksen jälkeen olen pöyhinyt kuituvarastojani ja tehnyt valmisteluja kehräämistä varten. Kävin Rukkikuiskaajan luona pyörittelemässä karstamyllyä, jolla tein yhden villa-sarisilkki karstalevyn (englanniksi batt), sekä tikkujen avulla tiukoiksi kääryleiksi kiedottuja villapötkyjä. Pötkyt voivat olla englanniksi nimeltään Puni (tämä nimitysasia ei kuitenkaan tunnu olevan ihan yksiselkoinen), suomenkielistä nimitystä niille en tiedä. Minusta nimitys voisi olla "toukka", tai "toukan kotelo", sillä siltä ne näyttävät ja tuntuvat.
Vasemmalla kääritty karstalevy, ja oikealla "toukkia".

Lisäksi olen tehnyt käsikarstoilla lepereitä, joissa on valkoista villaa ja hippunen oman koirani karvaa. Ja kun näin instagramissa, millaisen määrän karvaa kaverini harjasi lapinkoirastastaan, pyysin laittamaan saaliin talteen ja hoidin kuriirin kuljettamaan karvat mulle. Ne aioin kehrätä ihan sellaisenaan, eli ilman karstausta.
Vasemmalla villa-koirankarvalepereitä ja oikealla lapinkoiran karvaa.

Parhaillaan on myös menossa Rukkikuiskaajan ja Rukin ja rautapadan Sanskin käynnistämä  Suomi kehrää 100 vuotta -kiertue, jonka tarkoituksena on tuoda näkyvyyttä suomalaiselle kehruulle ja kehrääjille. Maanantaina kiertue pysähtyy Loviisaan Kehrääjien kesäyöhön, ja mie menen sinne myös! Reaaliaikaista raportointia sekä kesäyöstä että Tour de Fleeceltä on luvassa Hämäräisellä tiellä.

Rukit kärrykyydissä

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Teen värinen Haapsalun shaali

Keväällä uhosin, että neuloisin Haapsalun shaalin juhannukseen mennessä.


On hyvä, että on tavoitteita, mutta erinomaista on myös osata muuttaa suunnitelmiaan.

Koko tarina alkaa siitä, kun kävin ennen joulua Tallinnassa ja ostin Eesti käsitöömajasta (osoitteessa Pikk 22) kerän Haapsalun shaalilankaa. Melko lailla samoihin aikoihin sain arvostelukappaleen kirjasta Haapsalun shaali - Pitsien aatelia. Kirjoittamani arvostelu ilmeistyi Tekstiiliopettaja-lehden numerossa 1/2017.

Varusteet alkoivat siis olla kohdallaan ja haistelin ilmassa olevan jonkinlaista innostusta asiaa kohtaan. Ideoin Hämäräisellä tiellä kevätpäivän tasauksen aikaan yhteisneulontaa, johon ei kuitenkaan loppujen lopuksi lähtenyt muita mukaan. Ehkä aikataulu - juhannukseen asti aikaa - säikäytti? Aloitin shaalini neulomisen 11.4.2017.

Periaatteessa 28/2 paksuisesta langasta olisi voinut neuloa koon 2 puikoilla huivin tähän viikonloppuun mennessä. Olisi vain pitänyt neuloa aika lujaa ja paljon. Mutta makuhan sellaisesta menee. Ja lisäksi ei ollut ryhmäpainetta, eikä mitään palkkiota odottamassa. Toukokuun puolessa välissä kirjoitin Facebook-sivulleni:


Välissä menee päiviä, etten neulo riviäkään. Jos olisin oikein tosissani ja ahkera, 
huivin saaminen valmiiksi juhannukseksi voisi olla mahdollista. 
Mutta se ei ole tarpeellista. 
Neulominen tässä tahdissa on todella mukavaa. Ja tämä on oiva mukana kuljetettava käsityö: 
 kevyt, menee pieneen tilaan ja mallikerta on helposti muistettava. Ja tätä riittää. 
Olisi hulluutta kiirehtää.



Mitäpä siihen lisäämään. Shaali valmistuu sitten kun valmistuu.

Mutta se väri sitten, se on vielä ihan oma tarinansa. Alunperin kyllä varmasti valitsin oranssin langan ihan vain siksi, että tykkään oranssista. Muistan ajatelleeni myös Peräpohjolan kansallispukuni sekakäyttöä yhdistettynä tulevaan Haapsalun shaaliini, ja silloin oranssi kuulu asiaan.



Mutta muutama päivä sen jälkeen, kun olin todennut että olisi hulluutta kiirehtää, vaeltelin levottomana kirjastossa. Koitin jäljilttää tiettyä tunnelmaa - sillä tavalla mie aina välissä valitsen kirjoja luettavaksi. Aloitin etsinnän muodin historiasta ja käsitöistä, etenin  puutarhaosastolle, ja sitten epätoivoissani jopa sisustuskirjoihin, ja niitä en ole kyllä selannut koskaan ennen! Sitä kaipaamaani tunnelmaa ei vain löytynyt. Lopulta löysin itseni juoma-aiheisten kirjojen ääreltä, ja sieltä viini-, viski- ja shampanjakirjojen seasta valitsin kaksi teeaiheista kirjaa, ja tunsin löytäneeni etsimäni. Toinen kirja oli Helena Petäistön Tee teematka (2008), ja olin lukenut ehkä muutaman sivun, kun totesin haluavani teetä. Olen toki juonut teetä iän kaiken, mutta nyt minussa heräsi intohimo. Ja kun eräänä iltapäivänä vähän myöhemmin istahdin Liisankadun Teehelmessä teekupin äärelle ja otin esiin neuleeni, tajusin, että shaalini on mustan teen värinen.

Ehkä se ei sitten ollut mikään ihme, että neulottuani teen väristä lankaa noin kuukauden, alkoi tehdä mieli teetä. Nyt juhannuksena minulla ei sitten ollut valmista Haapsalun shaalia, vaan erinomainen ja kestävä reissuneuletyö, sekä teellä tyynnytetty mieli.