perjantai 23. marraskuuta 2012

Kaunistelematon totuus

Häpeällinen tarina.

Ajattelin mieki osallistua Naked truth-haasteeseen, joka sai alkunsa täältä näillä sanoilla:  "Toivoisin meidän bloggaajien pystyvän taistelemaan sitä ilmapiiriä vastaan, jossa sallittua on vain virheettömyys." Ideana olisi jota kuinkin julkaista itsestään kuva ilman meikkiä ja photoshoppausta. En ole niin rohkea, että että uskaltaisin julkaista sellaisen kuvan pärstästäni, että kaikki näkyisi. Sen sijaan kerron pienen tarinan:

Olin teinityttö yläasteella, kun kaverini, minua nuorempi teinipoika, tuli hyvin lähelle kasvojani, katsoi tarkoin ja sanoi " Hah hah haa! Sulla on viikset!"
"Hah hah haa! Sullapa ei!" Vastasin siihen, ja olen varma että tämä minulle erittäin harvinainen sanavalmius johtui vain siitä, että jo ala-asteella olin naistenlehdistä bongannut jotain muutakin naisten ihokarvoihin liittyvää, kuin asian laajuutta kaunistevat säärikarvojen ajovinkit vähintäänkin aina keväisin.  Joskus 90-luvulla Suomessa on nimittäin ollut Frida Kahlon taiteen näyttely, jota mainostettiin ja käsiteltiin laajasti naistenlehdistä. Tässä linkki The Guardianin The 10 best moustaches -juttuun, jossa Frida Kahlo sattuneesta syystä on ainoa nainen.

Äänekkäimmät tarjolla olevat viestit raikaavat, että karvainen nainen on ruma ja että naisilla karvoja on vain niukasti ja ne ovat helposti hallittavia ja keskittyneet ennakkoon määrätyille paikoille. Vaikka olen täysin sisäistänyt tuon viestin (eli että olen ruma, enkä edes nainen), niin Fridalle kiitos olen kuitenkin jo aika nuorena saanut jonkinlaisen tietoisuuden siitäkin, että kyllä mieki saan olla olemassa muuallakin kuin friikkinäyttelyssä tai sirkuksessa(eikä nekään mitään huonoja vaihtoehtoja ole). Mutta ei mulla tässä blogissa ihan huvin vuoksi ole yhtenä tunnisteena "identiteetti". Sekä suunnaton pyrkimys kaunistelemattomaan totuuteen.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Pirtanauha: Luo ja rakenna.

Katkelma eepoksesta "Pirtanauhat".

In english at the end of the text!

Niinhän siinä sitten kävi, että ytimekäs ja äärettömän informatiivinen pirtanauhanteko-ohje ei ole oikein minun heiniä. Niinpä ajattelin kirjoitella katkelmia pirtanauhojen teosta sitä mukaa kun valokuvia kertyy. Kronologisuus ei siis ole taattua. Eikä yksiselitteisyys. Muitakin tapoja tehdä on olemassa, ja pyrin ottamaan ne huomioon aina välissä.
Kankaita kutoessa rakentamiseksi sanotaan niitä työvaiheita, jotka tehdään loimen luomisen jälkeen kangaspuiden äärellä ennen kudonnan aloittamista. Näitä työvaiheita ovat muun muassa tukille vetäminen, niisintä, pirtaan pistely, alkusolmujen solmiminen ja sidonta. Pirralla kutoessa rakentamiseen kuuluvia työvaiheita ovat niisintä, loimen suoraksi vetäminen ja selvittäminen, loimilankojen kireyden tasoittaminen ja alkusolmun teko.

Aiemmin tapahtunut: nauha on suunniteltu/on tutustuttu ohjeeseen ja muokattu se käyttökelpoiseen kuntoon. Lankoja ja pituuksia on laskeskeltu. Luomapuiden ääreen on hakeuduttu.

Tykkään luoda loimet luomapuissa, kutoja kun olen ja tottunut niiden käyttöön. Joskus saatan luoda joitain satunnaisia lyhyitä nauhaloimia kotona esimerkiksi sängynjalkojen ympäri kiertämällä, mutta se ei ole kauhean ergonomista. Eikä silloin voi käyttää vyyhdeillä olevia lankoja. Jos kääntäisi sängyn nurin päin, niin että jalat osoittaisivat kohti taivasta, niin silloin voisi luoda vyyhdeiltäkin. Eräässä kirjassa neuvotaan, että loimen voi luoda pöydälle ylösalaisin nostettujen tuolien jalkoja apuna käyttäen, mutta kyllä niiden tuolien pitää olla todella painavia tai sitten hyvin pöytään kiinnitettyjä, jotta ainakaan mie voisin siinä loimen luoda. Jos talossa siis on tukevia sakaroita, kuten seinähirsien väliin lyötyjä kepukoita, kuten myyttisinä kansanomaisina aikoina kerrotaan olleen, niin nauhaloimen luonti onnistuu kyllä. Mutta mulla ei sellaisia ole. Menen siis luomapuiden tykö sinne missä niitä on.

Tässä on tulossa vähän päälle nelimetrinen loimi.



Loimen luonnissa tärkeää on tiuhta. Eli tuo kohta, jossa loimilangat menevät ristiin. Se on järjestyksen ylläpitäjä ja helpottaa olennaisesti tulevia työvaiheita. Jos olette luoneet kangasloimia, olette varmaan oppineet, että tiuhta tehdään loimen molempiin päihin. Syy siihen on käsittääkseni "varmuuden vuoksi".


Mutta pirrassa kudottaviin nauhaloimiin ei kannata tehdä tiuhtaa kuin yhteen päähän. Siitä toisesta tiuhdasta on minun kokemuksen mukaan vain harmia ja se aiheuttaa ylimääräistä työtä myöhemmissä työvaiheissa. Loimen päitä sanotaan pohjukoiksi. Kuvissa näkyy vaalenapunaisia lankoja, jotka ovat tiuhta ja pohjukkalankoja. Niiden tehtävä on pitää tiuhta ja pohjukat paikoillaan ja hyvässä järjestyksessä.


Tästä on tulossa pohjalangoista poimittu pirtanauha. Sellaisia tehdessä minulla on tapana luoda erikseen pohja- ja kuviolangat. Tässä on reuna- ja pohjalangat. Värilliset ovat villaa, valkoinen puuvillaa.


Tässä taas ovat kuviolangat. Kuviolangat voivat olla paksummat kuin pohjalangat. Tässä tapauksessa olen käyttänyt samaa villalankaa kuin reunalangoissa, mutta kaksin- ja nelinkertaisina.


Jaa, kuvasarjassa onkin aukko kohdassa loimen poistaminen luomapuista. No, se tapahtuu ketjusilmukoimalla loimi käsillä kasaan. Ketjusilmukointi aloitetaan tiuhdattoman pään pohjukasta.

Nyt ollaankin jo kotona ja rakentaminen alkaa. Tässä vaiheessa tiuhdallisen pään pohjukkalanka on tehnyt tehtävänsä ja pohjukka leikataan auki.


Pirtaan pistelyn tykkään tehdä pöydällä, jossa pirta on tuettu pystyasentoon. Klassikkokirjallisuus sopii tehtävään oivallisesti. Olen oikeakätinen, ja tykkään työskennellä niin, että loimi ja pirta on kuvan mukaisessa asennossa edessäni pöydällä. Nyt pitää olla tiedossa pirran keskikohta. Olen merkinnyt sen hennosti lyijykynällä pirtaani, mutta käytännössä se voisi olla ihan reilu, selvä ja kiinteä merkki, koska sitä tarvitaan kuitenkin aina tässä vaiheessa. Pitää olla tiedossa myös se, kuinka monta loimilankaa koko nauhaloimessa on, ja paljonko on puolet siitä. Sitten lasken keskimerkistä alkaen pirran välejä ja reikiä tuon puolikkaan määrän itsestäni pois päin ja siinä on se kohta josta aloitan pirtaan pistelyn.


Tässä näkyy hennosti, kuinka olen ensimmäisen ohuen loimilangan pistänyt pirtaan ja ottanut tiuhdan mukaisen seuraavan langan ja olen pistämässä sitä pirtaan. Pistäminen on kyllä vähän hassu termi, koska mie kylläkin koukkaan langat pirtaan. Apuvälineenä mulla on pienen pieni valkovirkkuukoukku, jonka kokonumero on yhdysvaltalaisen systeemin mukainen 11, jota vastaava eurooppalainen kokonumero on suunnilleen 0,9. Näin kertoo Lankadontin muuntotaulukko.


Mutta kyllä niitä lankoja voi ihan oikeasti pistelläkin pirtaan. Apuvälineenä voi nimittäin käyttää esimerkiksi vaikka neulaa(ihan ompeluneula käy), jonka silmässä on ompelulankalenkki. Loimilangat vedetään tuon ompelulankalenkin avulla pirran reikien ja välien läpi, Tämä on se tapa, mikä minulle on opetettu aikoinaan, mutta sittemmin olen päätynyt virkkuukoukkuun. Ja tokihan ne langat voi pistellä ilman apuvälineitäkin, jos pirta on harva ja suurireikäinen.


Nyt olen pistellyt kaikki reuna- ja pohjalangat pirtaan. Tuolla näkyy taas se vaaleanpunainen tiuhtalanka, jonka voi tarvittaessa teipata päistään tuohon kirjan kanteen kiinni, jolloin on helpompaa ottaa langat oikeassa järjestyksessä tiuhdasta.


Ja tästäpä näkyy se seikka, että kun tehdään kuviolangoista poimittua pirtanauhaa, kuvio- ja pohjalankojen suhde on 1:2. Kuvassa olen siis pistellyt pohjalangat pirtaan, ja olen jättänyt kuviolankoja varten tyhjät kohdat. Aina kaksi pohjalankaa, sitten tyhjä, johon tulee kuviolanka.


Ja taas on kuvallisessa tarinassa aukko kohdassa kuviolankojen pirtaanpistely. No pistelin siis sinne jättämiini tyhjiin kohtiin kaksin- ja nelinkertaiset kuviolangat. Ja siinä vaiheessa tajusin,että olen luonut liian vähän pohjalankoja. Se ei ole ongelma eikä mitään. Senkus pistelin reunalangat uudelleen ja siirsin niitä kaksi askelta kohti reunoja, jotta pirtaan tuli tilaa niille puuttuville langoille. Kuvassa näkyy reunalangat, joista sisimmät ovat vihreitä,  sitten on tyhjä reikä, sitten laitimmainen kuviolanka välissä  ja sitten taas tyhjä reikä.  Kävin luomassa 4 pohjalankaa luomapuissa, kunhan vain ehdin ja pistelin ne niille tyhjille kohdille.


 Rakentamisen osalta kyseessä ei siis ollut juttu eikä mikään, mutta alkoi taas vain tuntua, että mitäs tästä taltioinnista ja selostamisesta nyt tulee, kun periaatteessa ei haluaisi taltioida kämmejään, mutta miksipä toisaalta jättää mitään kertomatta.

Niin että tämä taitaa riittää nyt tältä kerralta. Jatkan myöhemmin ehkä jostain satunnaisesta toisesta kohdasta. Ja saiko tästäkään tarinasta nyt kukaan mitään tolkkua?




As I found out earlier, a complete tutorial is not my cup of tea. So instead of something complete I thought I am going to tell some stories about making bands. The order of those stories is going to be random. This time I have been telling about winding the warp and threading the heddle. If you wish, I could sometime try to write that all in english too. Waiting for that, enjoy the photos !(?) (By the way, there are missing photos of some parts of the process. Sorry about that.)

tiistai 13. marraskuuta 2012

Kaipuu arktiseen

Matkakertomus

Pääsin retkelle mielestäni oikein eksoottiseen paikkaan: merikaupunki Kotkaan. Retken kohteena oli Merikeskus Vellamo, jossa toimii Merimuseo ja Kymenlaakson museo.
 

Sielläpä se jo siintää, kihisen innosta, että pääsen kävelemään tuonne...ööh...jäävuoren(?)selkää pitkin ylös, sillä melkein ainoan tietämykseni Vellamosta olen saanut näiden kuvien perusteella.(Lisää pönötys-vapaita kansallispukukuvia löytyy mm. täältä).

Mikä pettymys! Bussi kaartoikin suoraan pääoville, jotka eivät suinkaan olleet tuolla katolla kuten olin kuvitellut. Heti kun museon koluamisesta tuli vähän taukoa, ryntäsin rampille koska olisin niin halunnut tepastella siellä ja nähdä kauas...

Mutta juu ei. Ramppi oli suljettu.
 Jäävuoren selällä ei ole talvikunnossapitoa.
Eikä kyseessä edes ollut jäävuori, vaan rakennuksen nimi on suunnitteluvaiheessa ollut Hyöky, ja sen on tarkoitus kuvata muodoltaan meren raivoisaa puolta, pinnaltaan taas tyyntä välkehtivää merta.

Olenkin jo pohtinut suhdettani mereen täällä, ja aikalailla samanlainen tilanne minulla on muutenkin ollut vesielementin kanssa, kuormitettuna vielä hukkuneiden esi-isien muistoilla.
Joten Vellamon Venehalli oli minulle lähinnä halli täynnä esineitä, joiden muodon tiedän, mutta joihin minulla ei ole mitään henkilökohtaista suhdetta.

Sen verran sentään opin, etteivät ne kaikki samanmuotoiset esineet olleet vain veneitä, vaan muun muassa haapio, ruuhi ja Vartiomoottorivene 11.

Oli minulla yksi toinenkin haave katolla kävelyn lisäksi, eikä sekään ihan toteutunut. Kymenlaaksossa on nimittäin ollut ihan hillittömän rikas kansanomainen tekstiiliperinne, ja olisi ollu aika hienoa, jos siellä Kymenlaakson museon puolella olisi tullut jokunen nauha vastaan, mutta ei tullut...vähän muuta tekstiiliperinnettä kyllä tuli, mutta ei sitäkään erityisen runsaasti.

Mutta ei huolta! Taito Kymenlaakso pitää huolen että perinne elää!
Ihailen suunnattomasti PISTOS - Pahennustako perinteeseen -hankkeen otetta kansanperinteeseen. Hankkeen esitteessä sanotaan, että tavoitteena on "pistellä reikiä siihen  unohduksen kääreeseen, jonka sisään  kansanomainen pukeutumis- ja esinekulttuuri on kunnioittavasti paketoitu".
Olen perinneasioissa vahvasti etnomusikologi professori Ala-Könnin linjoilla, joka sanoi "Perinne elää kun luodaan uutta".

Kotkasta Korjaamolle.

Samaisena iltana Kotkasta palattuani menin Helsingin Kulttuuritehdas Korjaamolle ihastuttavan Memory lane-pop up kaupan avajaisiin. Ah!  "Todellisia ja keksittyjä muistoja" - niistä on ihmiset ja elämät tehty...

Sattumalta siinä seinän takana oli Tiina Itkosen valokuvanäyttelyn avajaiset juuri samaan aikaan, ja siellä oli sitten niitä jäävuoria, jotka jo Kotkassa ajelehti mieleen. Näyttely on nimeltään Pohjoinen ja näyttelyn esittelyteksti, joka löytyy täältä, liikahdutti minun ikävöivää sielua.
Juuri olimmekin ehtineet Memory Lanen avajaisissa muistella lapsuuden aikojamme Pohjoisessa.
Ei Äärimmäisessä Pohjoisessa, vaan kotona.

Viime aikoina olen kyllä miettinyt paljon Äärimmäistäkin Pohjoista. Esimerkiksi tuota luonnon ja säiden mukaan elämistä, joka Itkosen näyttelyn esittelytekstissä tuodaan esille. Onhan se ihan totta, että talvi hidastaa ja vaikeuttaa elämää. Sehän on este sille, että voisi jatkaa yhtä tehokkaana ja vauhdilla kuin sulankin maan aikana. Energiaa menee lämmitykseen ja kolaamiseen ja autojen kaivamiseen hangesta ja siihen että pysyy pystyssä liukkaalla, jonka vuoksi selkäongelmat ovat kansanvaiva. Talviunille kaivataan, mutta silti pitää vain jatkaa yhtä tehokkaana ja piru vie jos auto tai julkinen liikenne hyytyy. Yhteiskunta hyytyy! Hymyt hyytyy!
Talven vihaaminen on varmaan ihan yleisesti hyväksyttyä ja talvenvihaajista suosikkini on ilman muuta Jokkemaa! Siellä ideoita putkahtelee tosiaan joka paikasta!

Mutta entä jos Pohjoinen onkin Koti? Kylmä, pimeä, luminen ja kaukana, mutta silti koti.

Mie olen kyllä nähnyt unia Äärimmäisestäkin Pohjoisesta. Viime kerralla olin jopa laivamatkalla sinne. Meri oli tyyni ja matka meni ennätysnopeasti ja hyvin. Perillä tuli tieto että Jääkausi tulee, mutta minua ei huolettanut.

Tämän tarinan lopuksi taidan kaivaa aarrekätköstäni C-kasetin ja kelata sen kohtaan, jossa Edu Kettunen laulaa kaipuusta ja merestä kappaleessa Me lähdemme vielä (löytyy myös täältä). Merta en tunne, kaipuuta kyllä.




This is a travelogue. I visited the Maritime Centre Vellamo in the City of Kotka. I hoped I could walk on the roof of the building, as they do for example in this picture, (Here can you see some more inspiring pictures about Finnish folk costumes.) but no.
I also hoped I could see there some examples of the rich  craft tradition of that area - for example wowen bands! - but no.
But I know the tradition is still living there. The local Craft association which is part of The Finnish Crafts Organization Taito is taking care of it, and I am very happy about it. They are having a project called PISTOS (it means for example injection, shot, sting, prick, twinge, stitch). From that link you can find some pictures about the project on PDF`s.

After my visit to Kotka I went to Culture factory Korjaamo in Helsinki. There was the opening of Memory Lane pop up store. By change there was also the opening of photo exhibition of Tiina Itkonen in the gallery of Korjaamo. The name of the exhibition is Pohjoinen (The North). And then I was thinking again of my roots and my longing for the north - Not the Ultima Thule, but home.

But I have seen dreams about the Ultima Thule.

Of course I understand very well why some people hate winter, cold and snow. Some people do it even very fascinating way. Check out for example these Yuck snow!-mittens!

At the end of the travelogue I listen a song of a Finnish singer and songwriter Edu Kettunen. The song is called something like We will leave someday and it tells about the sea and the longing.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Pakkasakka


Pieni jatko-osa tarinalle nimeltä Kylmä huone. Sisältää kuvia käsitöistä, jotka ansaitsevat ehkä ihan omatkin tarinansa..






Kun synnyin
When I was born


oli 40
it was




astetta pakkasta.
minus 40 degrees celcius.



Joten minun puolesta
So I think


sais tulla jo.
it should come already.



Talvi.
Winter.