maanantai 23. tammikuuta 2017

Kourallinen koirankarvaa

Vain muutaman lankametrin tähden.



Kun harrastaa kehräystä, alkaa katsoa maailmaa vähän toisenlaisin silmin. Läheisessä metsässä oli joku harjannut vaaleanruskeaa koiraansa, ja kun näin ne karvatupot maassa polun varrella, huudahdin ihan spontaanisti "Oi miten hyvännäköistä karvaa!" Puolisoni huusi ihan yhtä spontaanisti "Et ala kyllä niitä hamstraamaan!"

Otin silti, kun se oli niin hienon väristä pitkää pohjavillaa. Mutta vain kourallisen. Siinä oli kaksi grammaa karvaa. Kehräsin sen värttinällä säikeeksi ihan tuosta vain - "from a cloud" kuten englanniksi sanotaan - eli ilman karstausta tai mitenkään muutenkaan kuituja suorimatta. Kaivoin kätköistäni valkoisen suomenlampaanvillasäikeen, jonka olen parisen vuotta sitten kehrännyt, ja kertasin sen koirankarvasäikeen kanssa yhteen. Siitä tuli 14 metriä lankaa.

Värttinällä kehräyksen työvaiheita. Alhaalla vasemmalla valmis koirankarvasäie
ja alhaalla oikealla valmis kerrattu lanka.

Olen muutaman kerran aikaisemminkin kehrännyt koiran karvaa. Viime kesänä satuin myös kävelemään polkua, jonka varrella oli aivan hetki sitten harjattu pitkäkarvaista harmaa-valkoista koiraa. Se ilmava pohjavillapilvi oli niin vastustamaton näky, että keräsin ne kaikki mukaani. Kehräsin karvasta säikeen ja kertasin sen lampaanvillasäikeen kanssa yhteen. Osallistuin tällä kehruullani Rukkikuiskaajan Kehrääjän vuoden elokuun haasteeseen, jonka aiheena oli ilmaiset- ja kierrätysmateriaalit kehräyksessä.
Tuntemattoman harmaa-valkoisen koiran karvasta kehrätty lanka.


Nuo kaksi lankaa olen siis kehrännyt ihan tuikituntemattomien koirien karvoista. Olen aivan todella löytänyt ja kerännyt nuo karvat maasta. Tätä voi ehkä pitää vähän outona, kun onhan meillä kotona omakin koira.


Sillä vain on lyhyt karva, eikä se oikein kasvata pohjavillaa näissä ilmasto-olosuhteissa ja sisäkoirana. Olen kyllä harjannut siltäkin karvaa talteen, mutta se on niin lyhyttä, että se pitäisi karstata lampaanvillan kanssa yhteen, ennen kuin sitä voi kehrätä. Minulla on varastoissa jonkin verran myös karjalankarhukoirien karvaa, jotka olen kotiseudullani harjannut talteen tutuista koirista. Karhukoirilla on myös lyhyt karva, mutta kerran olen nähnyt sen vaivan, että sekoitin yhden karvasatsin villaan karstaamalla. Suhde oli muistaakseni 60% koirankarvaa ja 40% valkoista suomenlampaanvillaa.

Yläkuvassa vasemmalla karstaamatonta karhukoiran karvaa ja lampaan villaa
 ja oikealla karstattuja lepereitä. Alakuvassa vierekkäin lampaanvillalanka
 ja koirankarva-lampaanvillalanka.

Jos koirien ja muiden lemmikkien karvoista kehrätyt langat kiinnostavat, niin aiheeseen on vihkiydytty Lemmikkilankaa-blogissa. Jos oman koiran karvoista haluaa kehräyttää lankaa, niin sitä tekee muun muassa harvinainen ammatikseen kehräävä Sanski Matikainen. Hänen sivuiltaan löytyy ohjeet karvan talteenottamiseen, sekä kuvia valmiista tuotteista, jotka on tehty koirankarvalangasta. Koirankarvalanka pörhistyy käytössä, joten valmiista tuotteista tulee pörröisiä ajan myötä. Alla olevassa kuvassa on Sanskin kehräämä ja neuloma koirankarvalapanen, jota sain hipelöidä Pukkilan puikkopäivillä vuonna 2015.



Tässä vielä minun kehräämät koirankarvalangat rinnakkain kauniissa talvisäässä.




perjantai 13. tammikuuta 2017

Nimitaika

Tiistaina 10.1. Rukkukuiskaaja-Laura polkaisi Espoossa Kahvila Perobassa käyntiin Suomi kehrää 100 vuotta -kiertueen.  Laura esitteli vihreän rukkinsa, joka on nimeltään Elphaba. Tilaisuuteni koitti! Olen nimittäin miettinyt jo pitemmän aikaa, mistä on peräisin tapa nimetä rukit. Olen törmännyt tähän tapaan vasta muutamia vuosia sitten, kun aloin enemmän seurata internetin kehrääjäpiirejä. Laura selitti, että tapa on samaa kansanomaista perua, kuin tärkeiden kotiteläintenkin nimeäminen. Eli tärkeät  asiat on ollut tapana nimetä, niin ne ovat ikään kuin enemmän omia. Eläinten nimeäminen on edelleen voimissaan, ja ehkä tämän näkee myös siinä, että vaikka asioille ei anneta nimeä, niitä saatetaan kuitenkin puhutella merkin nimellä eikä yleisnimellä. Ompelukone ei ehkä ole pelkkä ompelukone, vaan vaikka Berniina tai Pfaffi, ja traktori ei ole pelkkä traktori vaan vaikka Valmetti. Ja autothan ovat hyvin yleisesti Fiiatteja, Pösöjä ja Mersuja, eivätkä mitään pelkkiä autoja. Mutta ainakaan omien isoäitieni rukeilla ei ole tietääkseni ollut nimiä. Minun rukkini nimi on Tummikki, mutta tämä juttu ei kuitenkaan kerro siitä.

Jollain lailla ehkä aloitin tämän blogin, koska minulla oli sille nimi. "Inspiraato on mottomme" on peräisin nuoruuteni taidekerhosta, ja olen lyhyesti kertonut siitä tämän Laululintu-tekstin yhteydessä. Instagramiin liittymistä mietin aikoinaan pitemmän aikaa, mutta liityin vasta, kun keksin nimimerkkini. En suunnitellut instagramtilini toimivan mitenkään rinnakkain tämän blogini kanssa, joten nimi sai olla ihan muuta kuin Inspiraato tai mikään siihen liittyvä. IG-nimimerkkini on Pienen piirin Helena, ja monia sen lähtökohtia on nähtävässä jo tekstissä Paina Pauliina! vuodelta 2013. Twitterissä sen sijaan otin käyttöön vain sen ehdotetun kirjainyhdistelmänimimerkin, eikä koko twitteristä koskaan oikein tullut minun omaani.

Kuten viime tekstissä jo vihjasin, olen laajentanut blogiani vähän näkyvämmälle paikalle, nimittäin Facebookiin. Sitä kautta ihmiset nykyään kuulemma lukevat blogeja, ja niin itsekin osittain teen.

 Minun piti kuitenkin harkita hetkisen aikaa, koska minulla ei ollut nimeä! 

En halunnut käyttää Inspiraatoa, koska sille voi tulla muuta käyttöä lähempänä alkuperäänsä. Pieni piiri taas on ""aivan uudenlainen senioripuhelin", jonka kanssa mulla ei ole mitään tekemistä, joten instagram-nimenikin oli poissa laskuista. Halusin kuitenkin pitäää saman L.M.Montgomeryn romaanien nimistä tutun rytmin.

 Hetkisen hauduttelun jälkeen valkeni, kuka haluan olla.

 Mie olen Hämäräisen tien Helena. 



Nimi on pitkä, mutta niin tuppaavat olemaan nämä jututkin. Ihan merkkimääriltään, mutta myös aikajänteeltään. Tämänkin nimen lähtökohdat ovat nähtävissä jo tuossa Paina Pauliina! -tekstissä,

Nyt toimin siis kolmella nimellä. Blogi toimii ainakin toistaiseksi täällä tällä nimellä, kuten ennenkin. En tiedä, onko joskus tarpeen muuttaa sitä jotenkin. Instagramissa pyörii sama vanha ihana pieni piiri: luontoa. käsitöitä, ympäristöäni. Pääosin vain sellaista, mitä pidän kauniina. https://www.instagram.com/pienenpiirinhelena/

Facebookissa olen käsityötieteilijä. Kirjoittelen mieleen pälkähtäviä ajatuksia, ja juttuja mistä ei ihan blogitekstin vertaa saa aikaiseksi (vielä). Ja toki linkkaan aina nämä blogikirjoitukset. Jos haluat mukaan tälle Hämäräiselle tielle, niin käy tästä: https://www.facebook.com/hamarainentie/


Tervetuloa!

tiistai 10. tammikuuta 2017

Hämäräinen tie

Viikonloppuna opin fysiologiasta ainakin sen, että hermostoa pystyy aina treenaamaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä, ja toisaalta muutosta ei tapahdu ilman harjoittelua. Nyrjähtäneen jalkani kuntoutus on tässä tietenkin päällimmäisenä mielessä, mutta ajattelin soveltaa periaatetta laajemminkin. Päätin alkaa harjoittamaan näkymis- ja kuulumishermojani. Että jos sinnikkäästi treenaan näkyvillä ja kuuluvilla oloa, niin ennen pitkää hermopäätteiden välille kasvaa yhteyksiä ja siitä tulee luonnollista.

Olen kirjoittanut blogia syksystä 2012 lähtien. Julkaisutahtini ei ole huima, noin 30 postausta vuodessa, paitsi viime vuonna puolet vähemmän. Blogin pitäminen on vähän kuin pöytälaatikkoon runoilisi, paitsi että kuka tahansa voi kurkistaa sinne laatikkoon. En ole tätä laatikkoani juuri tyrkyttänyt luettavaksi, koska eihän tämä mikään varsinainen käsityöblogi ole. Eikä varmaan mikään lifestyle-blogi...sisustus nyt ei ainakaan, tai ruoka... Olenkin saanut varsin rauhassa temmeltää täällä, ja aion pitää tyylini. Mutta nyt, kun on monta muutakin muutosta elämässä, niin alkoi käydä vähän yksinäiseksi. Jotain pitää nyt keksiä, mutta ei sitä pitänyt vielä paljastaa. Painoin kuitenkin vahingossa julkaise-nappia. Vaikka poistin tekstin saman tien, nyt siellä sun täällä kummittelee teksti, jolla on tämän postauksen nimi. Antaapa sitten tämänkin mennä. Treenaan irtipäästämislihaksiani samalla,

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Jouluhillat

Askelmista, marjoista ja vähän ompelustakin.

Minun kotipaikkani, se jossa olen asunut lapsuuteni ja nuoruuteni, on keskellä jänkää. 
Suurten vuomien, eli aapasoiden, rannoilla. 



Olen kerännyt hilloja lapsesta lähtien. Aivan pienenä keräsin mieluiten raakoja hilloja, koska niistä pystyy irrottamaan jokaisen palluran erikseen, ja ne olivat sitten barbin omenoita. Hillasta maksetaan yleensä hyvä kilohinta, joten niiden poimimisella voi tienatakin, mutta en ole aikoihin kerännyt hilloja myyntiin. Hillastelen ihan siinä kodin lähellä. Olen kävelevä ihminen muutenkin, joten nautin jo pelkästään jängällä kävelystä. Se on ekstraa, jos sattuu vielä löytymään hyvä hillapaikka. Olen ollut iloinen vähistäkin marjoista, mutta sukulaisen lausahdus "noh, kyllähän siitä jouluhillat saa", on aina tuntunut latistavalta. Niin kuin ei ihan riittäisi. Viime vuosina en ole paljoa enää hilloja löytänyt, sillä olen ollut aina liikkeellä väärään aikaan. Asun poissa Lapista, ja aikataulut on sanellut joku muu kuin luonnonmarjojen satoajat.


Kun loppusyksystä näin Paapiin uutuuskankaita, olin heti ihastuksissani metsämarja-aiheista. Sammalpolku-kangas on sykähdyttänyt minua jo vuosien ajan, mutta nyt ensimmäistä kertaa ostin Paapiilta mitään, Cloudberry- ja Varpu-trikoita, kun bussimatkan päässä oli Pop up -kauppakin. Tarkoitukseni oli ommella jo ennen joulua yhtä jos toistakin. En ommellut. En oikein tiedä mitä tein. Ei ainakaan mennyt ihan putkeen juuri mikään. Mutta minulla oli jouluksi suunnitelma: aioin mennä pitkästä aikaa Nuuksioon ja kävellä.

Jouluviikolla sattui kuitenkin onnettomuus, jossa olisi ollut ainekset pahempaakin, mutta onneksi vain nyrjäytin nilkkani. Olin astumassa lähijunaan, kun astuinkin siihen junan ja laiturin väliseen rakoon. Nyt kun olen vähän tarkemmin katsellut matalalattiajunien ovensuita, niin en kyllä ihan ymmärrä miten se oli mahdollista. Minulla ei ole mikään pieni jalka eikä varsinkaan kenkä, mutta silti onnistuin astumaan aivan suoraan siihen aukkoon ja jysäyttämään jalkani maahan raiteiden tasalle. Joku mies nosti minut saman tien ylös ja junaan, ja kysyi vointia.  -Kaikki hyvin, voin kävellä! Mutta tunsin ettei kaikki ollut kunnossa.

Jouluna en sitten kävellyt lainkaan. Ompelin ja kuuntelin radioita. Radio Suomesta ei joulun aikaan tullut lainkaan uutisia. Se tuntui kyllä juhlavalta. Paapiin hillakankaasta tein joulumekon. Muita jouluhilloja ei sitten ollutkaan.


Mekko on tehty omalla kaavalla, ja metri kangasta tuli käytettyä varsin tarkoin. Keskellä takana on sauma, taskupussit on eri kankaasta ja nipistin vähän hihojen pituudesta, Kankaan kuvio on onneksi leikattavissa miten päin vain, muuten ei olisi onnistunut. Siitä lähtien kun mekko valmistui, se on ollut lähes koko ajan ylläni. Jalkakin paranee ja sain aloittaa uuden vuoden omin jaloin.