sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Tammikuu

Tammikuu on kadonnut ja aloitin etsinnät Haavemaasta.



Tein tuollaisia pellavakattausliinoja nelisen vuotta sitten opiskellessani kudontaa. Kattausliina on kude- ja loimipomsia/satiinia ja kuvio on painettu. Kuteen väri määrättiin, koska liinat tehtiin opiskelupaikan myymälään Tuumaan ja tikkiin.  En ehkä itse olisi silloin valinnut tuollaista hempeää vaaleanpunaista. Painokuvio ja sen väritys sen sijaan on itse suunnittelemani.

Kun nämä tulivat valmiiksi, tykkäsin näistä todella paljon ja nimesin ne Tammikuuksi, koska tuon värinen tammikuu minun mielestäni on.

Täällä Helsingissä minun sisäisen kalenterin ja valontajun mukaan hädin tuskin edes on tammikuuta. Valoa on jo vähintään helmikuisesti ja ihania pastelliväritaivaita olen nähnyt vain vilaukselta. Elämänpiirini täällä on sellainen, että hädintuskin edes näen taivasta. Eräänä iltana tajusin, että en muista koska olisin nähnyt kuun paistavan täällä maahan asti, vaikka taivaalla olenkin sen nähnyt. Katuvalot syövät kuun säteet.

Niin että kovasti se minua vaivaa, välissä aivan rintaa puristaa: arktinen kaipuu.

Eräällä kurssilla on juuri aiheena utopiat, ja tajusin että Pohjoinen on minun utopiani (eli "paikka jota ei ole"). Olinkin vähän miettinyt, mitäs tämä on, kun yliopiston ruokalan ikkunasta toivoo Hakaniemen sijasta näkevänsä valkoista aavaa loputtomiin asti. Ensin ajattelin että kyseessä on jokin post-apokalyptinen kuvitelma, mutta kun siihen ei liittynyt mitään ahdistavia tunteita, niin olkoot sitten nimeltään utopia-ajatus.

Törmäsin aivan vähän aikaa sitten sattumalta Katerina Plotnikovan valokuviin, joissa on ihana satumaisen pohjoisen tunnelma (joka on  saatu kuulemma aikaan täysin ilman photoshoppausta). Olin aivan mykistynyt välittömästi ja samalla riemuissani tuttuuden tunteesta. Hyvänen aika, kuinka ihmiselle voikin olla tärkeää nähdä uskomattomissa valokuvissa esimerkiksi mäntyjä tai poroja. Hänen kuviaan löytyy tästä linkistä.
Tämä kuva liikautti minun sielua heti kun näin sen ensimmäisen kerran. En mie mitään yksisarvisia kaipaa, vaan toivon että jos olen niin uupunut, etten enää itse jaksa, niin poro kantaisi minut sinne missä on koti.


I am longing for the arctic again. I made that little table cloth about four years ago, and I think there are the colours of January. I am living now much southern place than where I have born and according to my inner calendar here is no January at all.
I have realized that The North is my Utopia and Wonderland. Luckily there is some people who share my Utopia, for example photographer Katerina Plotnikova. There is something empowering to see some very familiar things like pines and reindeers in her wonderful and dreamlike photos. This picture is my favourite. I am not dreaming of an unicorn but a reindeer to carry me home if I am not able to do it myself.

This song fits for the moments when I just keep bicycling the streets of this city though I would like to mount the reindeer and leave.

 Edu Kettusen kappale Eräänä yönä sopii erinomaisesti tunnelmaan, kun haluaisi nousta poron selkään, mutta kuitenkin vain polkee Mannerheimintietä päästä päähän päivä toisensa jälkeen.
Edu Kettunen on muuten varmasti ainoa joka osaa laulaa autoista ja niillä ajosta niin että sydän pakahtuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kertokaapa vaikka tarinoita, niistä mie tykkään.