Näytetään tekstit, joissa on tunniste neulonta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste neulonta. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Teen värinen Haapsalun shaali

Keväällä uhosin, että neuloisin Haapsalun shaalin juhannukseen mennessä.


On hyvä, että on tavoitteita, mutta erinomaista on myös osata muuttaa suunnitelmiaan.

Koko tarina alkaa siitä, kun kävin ennen joulua Tallinnassa ja ostin Eesti käsitöömajasta (osoitteessa Pikk 22) kerän Haapsalun shaalilankaa. Melko lailla samoihin aikoihin sain arvostelukappaleen kirjasta Haapsalun shaali - Pitsien aatelia. Kirjoittamani arvostelu ilmeistyi Tekstiiliopettaja-lehden numerossa 1/2017.

Varusteet alkoivat siis olla kohdallaan ja haistelin ilmassa olevan jonkinlaista innostusta asiaa kohtaan. Ideoin Hämäräisellä tiellä kevätpäivän tasauksen aikaan yhteisneulontaa, johon ei kuitenkaan loppujen lopuksi lähtenyt muita mukaan. Ehkä aikataulu - juhannukseen asti aikaa - säikäytti? Aloitin shaalini neulomisen 11.4.2017.

Periaatteessa 28/2 paksuisesta langasta olisi voinut neuloa koon 2 puikoilla huivin tähän viikonloppuun mennessä. Olisi vain pitänyt neuloa aika lujaa ja paljon. Mutta makuhan sellaisesta menee. Ja lisäksi ei ollut ryhmäpainetta, eikä mitään palkkiota odottamassa. Toukokuun puolessa välissä kirjoitin Facebook-sivulleni:


Välissä menee päiviä, etten neulo riviäkään. Jos olisin oikein tosissani ja ahkera, 
huivin saaminen valmiiksi juhannukseksi voisi olla mahdollista. 
Mutta se ei ole tarpeellista. 
Neulominen tässä tahdissa on todella mukavaa. Ja tämä on oiva mukana kuljetettava käsityö: 
 kevyt, menee pieneen tilaan ja mallikerta on helposti muistettava. Ja tätä riittää. 
Olisi hulluutta kiirehtää.



Mitäpä siihen lisäämään. Shaali valmistuu sitten kun valmistuu.

Mutta se väri sitten, se on vielä ihan oma tarinansa. Alunperin kyllä varmasti valitsin oranssin langan ihan vain siksi, että tykkään oranssista. Muistan ajatelleeni myös Peräpohjolan kansallispukuni sekakäyttöä yhdistettynä tulevaan Haapsalun shaaliini, ja silloin oranssi kuulu asiaan.



Mutta muutama päivä sen jälkeen, kun olin todennut että olisi hulluutta kiirehtää, vaeltelin levottomana kirjastossa. Koitin jäljilttää tiettyä tunnelmaa - sillä tavalla mie aina välissä valitsen kirjoja luettavaksi. Aloitin etsinnän muodin historiasta ja käsitöistä, etenin  puutarhaosastolle, ja sitten epätoivoissani jopa sisustuskirjoihin, ja niitä en ole kyllä selannut koskaan ennen! Sitä kaipaamaani tunnelmaa ei vain löytynyt. Lopulta löysin itseni juoma-aiheisten kirjojen ääreltä, ja sieltä viini-, viski- ja shampanjakirjojen seasta valitsin kaksi teeaiheista kirjaa, ja tunsin löytäneeni etsimäni. Toinen kirja oli Helena Petäistön Tee teematka (2008), ja olin lukenut ehkä muutaman sivun, kun totesin haluavani teetä. Olen toki juonut teetä iän kaiken, mutta nyt minussa heräsi intohimo. Ja kun eräänä iltapäivänä vähän myöhemmin istahdin Liisankadun Teehelmessä teekupin äärelle ja otin esiin neuleeni, tajusin, että shaalini on mustan teen värinen.

Ehkä se ei sitten ollut mikään ihme, että neulottuani teen väristä lankaa noin kuukauden, alkoi tehdä mieli teetä. Nyt juhannuksena minulla ei sitten ollut valmista Haapsalun shaalia, vaan erinomainen ja kestävä reissuneuletyö, sekä teellä tyynnytetty mieli.


sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Päättyneiden projektien muistopäivä

Palautin graduni muutama viikko sitten. Tein sitä lähes kolme vuotta.

Aloitin gradun syksyllä 2013. Aioin jatkaa pirtanauha-aiheesta, ja tuolloin ajattelin, että valmistuisin vuoden päästä. Vuoden päästä kuitenkin vain vaihdoin aihetta. Ei siksi, etteikö pirtanauhat olisi kiinnostaneet, vaan siksi että sain eteeni aineiston, jota en voinut jättää tutkimatta.

Mutta palataanpa alkuvuoteen 2014. Olin väsynyt. Viimeinen opetusharjoittelu hirvitti minua. Toivoin että voisin tehdä jotain muuta kuin opiskella, mutta muuta ei ollut. Siitäkin ajasta kuitenkin selvisi. Tuli kesä ja työt. Ja kesän jälkeen lisää töitä. Olinkin yllättäen saanut sen, mitä alkuvuodesta toivoin. Elämä täyttyi muulla kuin opiskelulla, mutta gradu... se oli mielessä koko ajan kaiken muun ohessa, Ja kaiken muun ohessa kirjoitin graduni tänä syksynä lopulta valmiiksi ja palautin.



Siinä vaiheessa pari vuotta sitten, kun yllättäen sain sen, mitä olin aiemmin niin kovasti toivonut, aloin neuloa sukkia. Mieli oli rento, käsiala oli rento, Sukista tuli harvat ja muutaman kuukauden käytön jälkeen kantapäät jo hiulivat. Lankaa jäi. Ostin pienen pienet hiilikuitupuikot.



Noin vuosi sitten tilanne oli taas muuttumassa, ja aloitin uudet sukat 1,5 mm:n hiilikuitupuikoillani. Mieli oli kireä ja käsiala myös. Sain aikaan yhden sukan verran ennätyksellistä peltiä. Toinen sukka pääsi kyllä alkuun, mutta sitten se jäi....Ja siinä vaiheessa kun gradu oli valmis, ja levottomuus täytti minut kokonaan, otin sukat taas työn alle.



Minun tekee mieli neuloa lisää sukkia. Sellaisia paksuja saapassukkia, mitä mummo ja tädit neuloivat minulle kun olin lapsi. Tarvitsen jotain tuttua ja arkista käsilleni tehtäväksi tässä elämäntilanteessa. Olen opiskellut noin neljäsosavuosisadan yhteen menoon, alkaen esikoulusta,  ja aivan pian se on ohi. 


Enkä aina oikein tiedä, onko se ihanaa vai kamalaa.


lauantai 18. kesäkuuta 2016

Tehty työ

Viime kesänä ostin ihan ensimmäistä kertaa ohjeen Ravelrystä. 
Se oli Kate Daviesin Hap for Harriet, 
koska Kate Davies on ihana, ja huivia teki mieli neuloa. 

Ostin luksuslankaakin sitä varten. Punainen oli mulla mielessä, 
mutta lankakaupan punaisten lankojen valikoima ei iskenyt. 
Varasuunnitelma oli ehkä jokseenkin sellainen, että jotain lankaa 
joka tuo hyviä juttuja mieleen. 

No Madelintosh on luksuslankojen joukossa jotain kulttisuosiota nauttiva,
 ja niillä on lankalaatu, jonka nimi on prairie. 
Voi kuulkaat, miehän tykkään preeriasta, 
niin sehän on erittäin looginen syy ostaa juuri tätä lankaa niityn värisenä.



Hap for harriet Madelinetosh prairiesta oli hyvää neulottavaa. Kesä meni mukavasti. 
Mutta sitten huivi tuli valmiiksi ja ohje antoi ymmärtää, että nyt se 
pitäisi sileyttää nuppineulaamalla joka ikinen nirkonnypykkä alustaan. 

Ja vaikka muuten pystyn kyllä olemaan piittaamatta mistään ohjeista pätkän vertaa, 
niin en tiedä miksi kompastuin tähän. 

Puolen vuoden päästä mainitsin asiasta ja Kutimoiva Liina lausui: 
"Jos kohta liotus on minusta taktiikoista paras joka tapauksessa 
eikä enempää voida keltään vaatia." 



 Viittasin nuppineuloille kintaalla, ja huivi on toiminut oikein hyvin 
omassa elementissään, 
eli useimmiten kaulan ympäri kiedottuna. 


(eri asia tietysti jos haluaa vaikka asetella huivin pöydälle, 
jonka ympärille on kutsunut teräväkielisiä syynääjiä, 
mutta tuollaiseen tilanteeseen en kyllä ehdoin tahdoin itseäni aseta, 
kun voihan kutsua myös mukavia ihmisiä.)



Aloin tehdä toista samanlaista Handun Gimallelangasta. 


Vähän oli mielessä yksi syntymäpäivä - joka nyt on jo ollutta ja mennyttä -
 mutta tärkein syy ehkä kuitenkin oli se, että piti saada tehdä käsillä töitä. 


Se on liikuntaa sielulle, mielelle ja aivoille. 
Voi jumiuttaa hartiat, 
mutta pitää henkisesti koossa vaativissa olosuhteissa. 


Ja mie neuloin neuloin neuloin
 ja lanka alkoi olla lopussa 
vaikka huivi on vasta puolessa välissä,
ja olis voinut ottaa paksummat puikot, 
ja keksin varasuunnitelmia ja muutin niitä
 ja neuloin neuloin neuloin. 

Sitten laitoin lepäämään. 

Ja eilen purin kaiken. 



Työ oli tehty. 
Käsityö. 


Ei siis mikään produkti, vaan se työ joka tapahtuu sisällä. 


Se henkinen liikunta, kun kädet ja aivot toimivat yhdessä ja hyvällä tavalla kuormittavat mieltä. 



Niin paljon sain viettää hyvää aikaa neuloen! 
Ja lisäksi edelleen on ihana luksuslanka käytettävissä uusiin projekteihin!





perjantai 25. maaliskuuta 2016

Islantilainen neutraalihuivi

Eli siitä, kuinka yksi huivi löysi paikkansa.



Poikkesin syksyllä Islannissa. Olin muutaman päivän melko tiukalla aikataululla Reykjavikissa, mutta onneksi aivan keskustassa on erinomainen lanka- ja käsityöliike Handknitting association of Iceland. Tein maltilliset villaostokset, koska matkustin vain käsimatkatavaroiden kanssa. (Pystyin vastustamaan kiusausta siinäkin vaiheessa, kun kaupan myyjä kertoi toiselle turistille, että he voivat myös lähettää ostetut tuotteet suoraan ostajan kotiin.) 

Lyhyen matkani aikana ehdin kävellä lukuisia kertoja tämän rakennuksen ja Atlantin välistä.

Pistin heti Einrum garnia mukanani olleille puisille pyöröpuikoille ja aloin neuloa langanvenytyshuivia, jonka idea on yksinkertainen. Ravelryssä ohjeen on julkaissut ensimmäisenä todennäköisesti Susan Ashcroft, elokuussa 2013. Kunnia hänelle siitä.  Hänen mallinsa on nimeltään Quaker yarn stretcher boomerang, josta olen nähnyt vain kuvia, mutta en ole ostanut ohjetta. Ravelryssä on kuitenkin pari ilmaista ohjetta vastaavaan huiviin, joten ehkä uskaltaudun raapustamaan tähän oman ohjeeni. Se menee näin:

"Luo kolme silmukkaa. Neulo haluamaasi pintaneuletta 
lisäten toisessa reunassa joka kerroksella yksi silmukka, 
ja toisessa reunassa vähentäen joka toisella kerroksella yksi silmukka."

Siitä syntyy tuollainen eksponentiaalisesti kasvava kolmio - bumerangi, niin kuin sitä Ravelryssä näytetään nimitettävän - jota voi jatkaa niin pitkään kuin lankaa riittää. 

Neuloin huivin kolmella värillä niin, että siinä periaatteessa on kolme leveää raitaa. Värit ovat vain niin lähellä toisiaan, ettei raitoja juuri erota. Ensimmäinen raita on haalea kaurapuuron värinen, toinen vaalean harmaa ja kolmas kirkas valkoinen. Käytin huivia syksyllä jatkuvasti, mutta sitten aloin suosia Doodleria, koska tulen sen väreistä ja muodoista aina niin hyvälle tuulelle. Lisäksi Doodler suojasi pakkasilla paremmin, kun tuon langanvenytyshuivin kolmio on niin matala, ettei siitä juuri ole iloa rintakehälle. 

Viimeisen viikona aikana olen nukkunut huonosti flunssan vauokis, ja öisin valvoessani olen pohtinut muun muassa sitä, pitäisikö langanvenytyshuivi purkaa ja neuloa langoista jotain muuta.

Toissapäivänä oli kuitenkin tilaisuus, missä minun piti olla esillä ilman että herättäisin huomiota, joten piti pukeutua neutraalisti (musta neutraalius on minun osalta varattu niitä tilaisuuksia varten, kun pitää olla esillä herättämättä huomiota, ja lisäksi vielä edustaa jotain toista tahoa kuin itseäni).  Luottopaita näitä tilaisuuksia varten on Anna Ruohosen siniharmaa paita, joka on mielestäni talitiaisen selän värinen. Jalkaan laitoin tweedhousut. Jotain puuttui, oli vähän turvaton olo, mutta kun kietaisin tuon langanvenytyshuivin kaulaani, kaikki oli kohdallaan. 


Huivin kaikki kolme väriä olivat kohdallaan, huivin muoto oli kohdallaan, ja se asettui kaulalle todella kauniisti.



Kertakaikkisen hyvä huivi, mutta vaati oikean tilaisuuden että ymmärsin sen arvon.

Lankaa tähän huiviin meni 80 g  ja neuloin sen aina oikein. Einrum garnissa on erillisinä säikeinä islantilaista luonnonväristä villaa ja silkkiä. Islantilainen villa on pörheää ja se voi tuntua herkempi-ihoisen kaulassa kutittavalta, mutta pesemällä pehmennys voi auttaa. Tämä huivi pääsi suoraan puikoilta käyttöön, eli en ole kastellut tai pessyt sitä. Kostealla ilmalla huivi tuoksuukin vienosti lampaalta.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Westknit The Doodler

Tämän projektin ensimmäinen vaihe löytyy täältä.



Joulukuun alussa pääsin tuonne reunukseen, eli kolmanteen vihjeeseen asti. Alunperin valitsemani tummanruskea lanka ei kuitenkaan ollut hyvä, kun reunuksen muoto oli minusta ilmiselvä tunturijono.


 Pähkäilin väriä pari viikkoa, sitten värjäsin itse kehräämääni suomenlampaan kaksisäikeistä lankaa lilahtavaksi harmaaksi. Käytin Emotuotannon nestemäisiä reaktiivivärejä, tippa mustaa ja tippa kylmää punaista


Joulun välipäivinä tikutin reunan. Tein vain kolme kiilaa neljän sijaan, joten tuli vähän pienempi huivi. Heti perään tein myös neljännen ja viimeisen vihjeen eli päättelin reunan. Valitsin  ensimmäisen päättelyvaihtoehdon, joka oli kaikkein yksinkertaisin ja nopein, kun ei tunturit minusta enempää vaatineet. Ainakin Neulova Narttu ja Harmaata arkea tekivät viitseliäinä monimutkaisemman nypykkäpäättelyn.



Neuloin kesällä yhden huivin, jota en ole käyttänyt kertaakaan, koska ohje antaa ymmärtää että se pitäisi oikein viimeisen päälle sileyttää muotoonsa, enkä ole saanut sitä aikaiseksi. Kun ei minulla ole alustaa johon niin ison neuleen kiinnittäisi, eikä ehkä kylliksi nuppineulojakaan! Tämän huivin vain kastelin ja oikaisin pyyheliinalle kuivumaan yön yli. 




Hyvä tuli.




keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Näin mie neulon

            

Haluaisin nähdä miten te muutkin neulotte.


ps. Tämä on minun sadas blogipostaus.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Stephen Westin marraskalenteri

eli Mystery shawl KAL (=Knit Along) 2015.

Neulesupertähti Stephen West oli muutama viikko sitten Suomessa. Olen tykännyt hänen jutuistaan jo jonkun aikaa, mutta ei jotenkin tullut mieleenkään että lähtisin hänen kurssilleen Tampereelle tai Jyväskylään. Monia muita siellä kyllä oli. Lankakauppa Titityyn blogissa on koottu tunnelmia ja linkkejä eri blogeihin. Sain sosiaalisen median kautta pienellä viiveellä tunnelmia, ja kyllä se taitaa olla maineensa veroinen tuo West, kun vallan hyvälle tuulelle tuli etäyhteydelläkin.



Vaikka olen jo pitempään tykännyt Westin neuleista, en ole neulonut niistä yhtäkään (vaikka tykkään ihan hulluna lyhennetyistä kerroksista ja silmukoiden poimimisesta kappaleiden reunoista, jotka ovat Westin neulemalleille tyypillistä). Tästä yhteisneulontakampanjasta olin etäisesti tietoinen, mutta innostuin siitä (jostain syystä) vasta, kun näin tämän videon,

sekä aina vikkelän Neulistin kuvan mysteerihuivin ensimmäisen etapin varrelta.

Mysteeriyhteisneulonta menee niin, että ohjeen (Ravelrysta) ostaneet eivät saa koko ohjetta kerralla, vaan tässä tapauksessa neljässä osassa. Ensimmäinen osa ohjeesta ilmestyi viime perjantaina ja loput seuraavina perjantaina marraskuun aikana, siksi ristin tämän marraskalenteriksi.

Olen jo jonkin aikaa miettinyt että Stephen West ja Reidar Särestöniemi ovat hengenheimolaisia (West ehkä jopa jälleensyntynyt Reitari, jos niin haluaa uskoa), ja että jos neulon jotain Westin ohjetta, se pitää tehdä Särestöniemi mielessä. Eli värejä! Värejä!!!

Marraskalenterihuivia varten piti valita kolme lankaa, jotka kaivoin omista kätköistäni. Ensimmäinen on tuo monivärinen, jonka kehräsin pari vuotta sitten ja jo silloin ajattelin, että se on Reitarin lankaa. Kolmas lanka on tuo tummanruskea Islannin tuliainen, sillä Reidar matkusti paljon, ja hänellä on tummanruskea maalaus jossa karhut syleilevät toisiaan, ja se on nimeltään Kullanruskea uni rakkaudesta ja turvallisuudesta. Westin ohjeen mukaan toisen langan pitäisi antaa kontrastia ensimmäiselle langalle, mutta valitsin kuitenkin tuon punaisen (joka on jollakin luonnonvärillä värjätty, en muista millä, kun en ole itse värjännyt), koska halusin että huivin värimaailma olisi lämmin.


Särestöniemen ja Westin hengessä valitsin mukaan vielä neljännen värin, vaikka ei olisi tarvinnut. Handun turkoosi gimallelanka saa tuoda sitä kontrastia, kun siltä tuntuu.


Minulla on ensimmäistä etappia vielä reilusti neulomatta, joten heitänpä pois tämän kirjoittamisen, että pääsisin piakkoin katsomaan mitä yllätyksiä marraskalenterin tänään ilmestynyt toinen luukku tuo tullessaan.





perjantai 6. marraskuuta 2015

Omakuva uimassa


Virkkasin tämän viime keväänä. Osallistuin Maija Hurmeen järjestämään Selfie! 2015 -näyttelyyn. Lisätietoa projektista ja osallistujista löytyy täältä http://selfie2015lasipalatsi.blogspot.fi


Näyttely oli Lasipalatsin Akkuna-näyttelytilassa 28.4.-3.5.2015. Esillä oli Maija Hurmeen piirtämiä/maalaamia selfiemuotokuvia,

sekä etsintäkuulutuksen perusteella projektiin osallistuneen kymmenen henkilön käsityöllisin menetelmin tekemät selfiet/omakuvat, jotka olivat tyynyjä.


Omani tein virkaten ja neuloen. Tein sitä muun muassa koko pääsiäisen. Käytin kasvi- ja indigovärjäämiäni lankoja, Prosessin alkuvaiheista ja lähtökohdista kirjoitin tänne.


Taakse kirjoitin koneparsinnalla "Kuva kylmässä vedessä, kuutamoisen kainalossa, 
itsuli ilmattarena, meitsie merenneitosena."





Se oli keväällä se.



sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Krookus-huivi

Kukkastellen kevättä ja kohti kesää

Toukokuun alussa menin ostoksille, kun Käsityökortteli saapui Kamppiin. Ostostelu ei ole mitään lempipuuhaani, mutta suomalaisten käsityöyrittäjien tapahtumassa se on aivan eri asia. Ja jos vielä sataa vettä ( tästä on kirjoittanut mm. Soja postauksessaan Märkä kevätretki ja Susanna otsikolla Tuo tullessas, vie mennessäs), niin silloin pyrin tekemään oikein kunnolla heräteostoksia.



Handun ja Belovedin yhteisteltassa oli tarjolla lankaa ja lusikoita. Sieltä löytyi kirjanmerkkilusikka äitienpäivälahjaksi ja itselle ilahtumislankaa. Tuollaista krookuksen väristä.




Heti kotiin päästyä laitoinkin jo huivia alulle ohjeenani Heidi Alanderin suunnittelema  Nurmilintu, joka on ilmaiseksi saatavilla Ravelryssä. 

Olin ladannut ohjeen jo aikoja sitten, joten huomasin vasta huivini jo valmistuttua Ravelryssä olevan ohjeen mainostekstin "Not a single purl stitch! Yay!" Luin nimittäin pitsineulekaaviota jotenkin omalla tavallani, joten minun pitsiraidat ovat sileää neuletta, eikä ainaoikeaa, kuten ohjeessa. Toki neuloessani ihmettelin, että miten tämä nyt näin, mutta silti neuloin vain menemään. Ja vauhdilla teinkin, kun valmista tuli noin viikossa.



Huivi on muodoltaan bumerangimainen epäsymmetrinen kolmio. Se kietoutuu kaulaan todella mukavasti ja pysyy hyvin paikoillaan. Lanka on Handun Merinosukkalankaa (100% merinovillaa). 100 g sisältää lankaa noin 400 m, ja lankaa jäi huivistä jäljelle 4 grammaa. Neuloin nro. 4 puikoilla.



Minulla oli tuolla käsityökorttelissa jokin alitajuinen väriteema, kun kotona vasta huomasin, että Mariel Designilta ostamassani kaulakorussa on myös violettia ja keltaista. Korussa ei kuitenkaan ole krookus, vaan kuivattu orvokki.










maanantai 1. joulukuuta 2014

Lumivalko ja ruusunsukat

Ruusujen takana olikin karhu.


Aloitin nämä sukat kesäkuun alussa. Ne on neulottu kärjestä alkaen ja kaikki kuviot on tehty silmukoita nostaen. Väreistä tuli mieleen Grimmin veljesten satu nimeltä Lumivalko ja Ruusunpuna. Oli nautinnollista lisäillä sukkaan punaisia sävyjä,  päästä lumivalkoisesta ruusunpunaan.

Valmista tuli viimein marraskuussa. 
(Armas marraskuukin tuosta noin vain vierähti. Minulla oli suunnitelmia sen varalle täällä blogissa, mutta ehkä vietän marraskuuta joskus toiste sitten.)
Samoihin aikoihin sain kutsun näyttelyn avajaisiin ja tapasin kaimani Helena Junttilan. 




Luulen, että hän rakastaa ruusuja.


Tai että ne ovat hänelle tärkeitä.







Myös karhut ovat hänelle tärkeitä.


Tai ehkä hän rakastaa niitä.







En muistanut Lumivalko ja Ruusunpuna -sadusta muuta kuin nimen. 
Nyt hain sen sadun esille, ja yllätyin, sillä siinäkin on karhu!


Sitä ei kyllä ikinä tiedä, minne mikäkin asia johtaa. 

Lumivalkoisen ja Ruusunpunan tie johtaa nyt ainakin tänne pinterest-tauluuni.


(Vielä haluan kertoa, että kesällä olin töissä Seurasaarimaassa ja eräänä päivänä käytiin tällainen keskustelu karjalaisen talon ovensuussa:

Opasvartija: Hei!
Asiakas: Hei! Minä olen ahma! Mitäs sinä emäntä siihen sanot, kun tämä ahma tulee taloon sisään!
Opasvartija: ...Ei minua pelota. 

Mutta siitä lisää joskus myöhemmin.)






Helena Junttilan näyttely on avoinna 4.12. asti Galleria G12:ssa osoitteessa Annankatu 16, Helsinki.




















keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Avaruuden nimi

Nimihän on taikasana, loitsu. Eikö olekin?


Minulla on yksi ihminen jota en ole valinnut, vaan hänet on minulle annettu. Kun tein viime syksynä Möbiuksen huivia, ajattelin häntä ja päätin tehdä hänellekin sellaisen. Hän kun on muun muassa fyysikko, niin tuumin hänen arvostavan lämmittävää villaista kappaletta, jolla on vain yksi pinta ja reuna.

En ollut hiiskunut koko asiasta, kun hän otti yhteyttä alkuvuodesta. Sanoi että luki blogistani aatteitani avaruudesta, ja ettei sitä tarvi pelätä, sanana varsinkaan. Nimittäin luonnontieteissä, siellä kuningas-matematiikassa etenkin, avaruudet ovat ihan jokapäiväistä leipää - perustyökalu jota voi soveltaa mihin vain: senkus keksii uuden tilanteeseen ja tarpeeseen sopivan. Ja tämän aika-avaruuden, missä me elämme, nimi on kuulemma Pseudo-Riemannilainen monisto. Entäs se neljäs ulottuvuus sitten:  ei se ole sen kummempaa kuin aika.

Minua aina niin kovasti huojentaa kun asiat saavat nimet. Ja kun avaruus sai nimen, siitä tulikin yhtäkkiä kelpo ystävä, luonnollinen olemisen muoto. Niin kuin vaikka tekstissäni Myttö, jota kirjoittaessani tiesin jo avaruuden nimen. Kun katsoin pihan yli vuorille ja niiden lävitse, neljännesvuosisadan verran menneisyyteen, niin neljäs ulottuvuushan se siinä vain oli täysin näkyvä ja koettava. Ei yhtään pelottava. Pää ei räjähtänyt.

Tein hänelle huivin. Se on valmistunut ja lähetetty jo viikkoja sitten.



Olen kuitenkin pihdannut tämän jutun kirjoittamista. Nimittäin sen lisäksi että tuo ihminen on fyysikko, on hän paljon muutakin, ja hän tarjoutui tekemään minulle kansikuvan tähän blogiin. Ihan noin vain lähetti luonnoksen ja kysyi, että sopiiko jos teen tällasen!

 Ja tällä viikolla se tuli valmiiksi! Se on ihana!



Se on aivan minun näköiseni! Aivan kuin katsoisin peiliin!

Siellä on muun muassa Laululintu, Marta ja Vihreä Rakastavaisten yöauringon sillalta, ja muita juttuja mitä en ole vielä kertonut, ja juttuja joita en vielä tiedäkään. Ja se on tietysti kaareva, koska niin on aika-avaruuskin, ja sitä pitkin asiat vain vierivät ja pistävät liikkelle uusia asioita.



Että tuollainen ihminen minulla on, joka kertoi minulle avaruuden nimen ja tavoitti olemukseni blogin kansikuvaan. Ihminen, jota en ole itse valinnut, vaan hänet annettiin minulle kun olin hyvin pieni.

Veli.


sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Tintti

Minkä muotoinen on lapanen? Minkä arvoinen on arkinen?








































Peukalosta aloitetut pyörylälapaset. Lanka Novitan 7-veljestä, väri Talitiainen.


Muutamia vuosia sitten en juuri lukenut käsityölehtiä enkä norkoillut kauppojen lankahyllyillä. Pari vuotta sitten kun pitkästä aikaa menin lankahyllylle, meinasin lentää Novitan lankojen kohdalla seljälleni innostuksesta: Lintujen ja kukkien värisiä monivärisiä lankoja! Jos tekee monivärisiä lankoja, niin minun mielestäni niillä yhdistetyillä väreillä on parempi olla jokin esikuva. Se on hauskempaa niin, koska silloin niillä väreillä on jokin merkitys jo itsessään ja ne kestävät aikaa paremmin kuin satunnaiset trendivärit.

 Tässä talitiaisen värisessä langassa on mielestäni onnistuttu erinomaisesti. Kuinka monesti niin arkinen ja yleinen asia kuin talitiainen pysäyttää sinut katselemaan ja kuuntelemaan?  Siellä Oulun Anttilan lankahyllyllä ainakin pysäytti.

No, en sillä kertaa kuitenkaan ostanut sitä talitinttilankaa ja myöhemmin iski hätä, kun tajusin, että se onkin poistumassa tuotannosta ja ne olivat ihan viimeisiä, mitä enää oli myynnissä. Mutta kun aikani metsästin, niin löysin sitä vielä eräästä lankakaupasta ja suurella hartaudella ostin kolme kerää. Tämä on ainoa lanka, mitä olen vartavasten hamstrannut. Mulla on toki melkoiset määrät lankoja, joita olen hamstrannut sieltä täältä mutta yleensä sillä perusteella, mitä on tullut vastaan, mutta tämän perässä olen totisesti juossut, jotta voin neuloa jotain talitiaisten kunniaksi. Lapasten lisäksi olen tehnyt tänä talvena sukat. 



Sukat aloitin kärjestä ja raitoja olen vinksoittanut lyhennetyillä kerroksilla. Lyhennettyihin kerroksiin (joista kyllä innostun muutenkin) minut innoitti varmaankin neulesuunnittelija Cookie A. Tai oikeastaan joku blogikirjoitus hänen sukkamallistaan nimeltä Wedge, koska en tosiaan ole koko ohjetta edes nähnyt, mutta idea oli niin hauska että halusin kokeilla. En muista tarkoin mistä luin ensimmäisen kerran Wedgestä, mutta ainakin Missä neuloimme kerran - ja Sukeltelua lankakasoissa-blogeissa ja Noidutuissa näpeissä ja Tuin kutomossa ne ovat olleet puikoilla. Sukkien kantapää ja varren joustinneule ovat Dropsin Fabel-lankaa. Missä neuloimme kerran -blogista löytyy ohjeistusta varpaista aloitettaviin sukkiin ja jälkikäteen tehtyyn kantapäähän.

Loput langat, vähän päälle 300 grammaa, talletan aarteiden joukkoon ja käytän vain erityistapauksissa.





sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Vihreä Rakastavaisten yöauringon sillalta

Kokonaisesta aistimisesta ja hauduttamisen hienoudesta.



Tiedättekö tämän ilmiön?


Kyseessä on monilla nisäkkäillä esiintyvä  Flehmen-reaktio, eli irvistys jonka avulla hajumolekyylit kulkeutuvat aistittavaksi vomeronasaalielimeen eli Jakobsonin elimeen.

Tuollainen olo mulla oli kun kävin syksyllä Oulun taidemuseossa Reidar Särestöniemen näyttelyssä. Oli lokakuu, valo väheni, sairastelu oli vienyt voimat ja pääsin pitkästä aikaa näkemään Särestöniemeä seinien täydeltä. Halusin hengittää ne värit sisääni joka soluun.

Ja sehän on aivan sopivaa kun on kyseessä Särestöniemi, joka ei tyytynyt aistimaan yksi aisti kerrallaan.

"Kaiken tahdon sanoa värinä."

"Minun työni ovat runoa. Runoa Lapista."
Särestönimen taide, tai oikeastaan koko Särestöniemi-brändi (jos Reitari eläis tässä ajassa, niin toki olisi olemassa Särestöniemi-brändi) on mulle tärkeä. Särestöniemi-museo Kittilän Kaukosessa on todennäköisesti ensimmäinen museo jossa ikinä olen käynyt. Olin ala-asteella ja koko pieni koulu kävi retkellä siellä. En nyt voi kaikkia faktoja tarkistaa, onko kaikki totta, mutta tällainen se museoreissu minun muistin mukaan oli: Reitarin veli Anttu oli vielä elossa silloin ja asui vanhassa Särestössä, ja hänellä oli samojedin koira nimeltä Ira, jolla oli pentuja! Niiden koiranpentujen kanssa me sitten leikimme. Kyllä me ihmettelimme sitä uima-allastakin ja valtavaa koiran sänkyä, ja kiersimme kaikki rakennukset ja saatoimme nähdä vähän taideteoksiakin. Se oli sellainen se museokäynti! Ehkä paras kaikista millainen vain syrjäkylän tyttösen ensimmäinen museokäynti voi olla.

Nyt siirryn vähän sivuraiteelle, mutta kyllä sieltä palataan vielä. 


Neuloin lukiossa ollessa, eli noin 10 vuotta sitten Kittilässä, tällaisen puseron.


Muistan jotenkin kumman selvästi, että malli oli Suuresta Käsityölehdestä. Se oli sellainen 7-veljestä tai Nalle-langasta neulottu valkoinen pusero. Mie neuloin kirpputorilta ostetusta froteemaisesta puuvillasekoitteesta.

En muista käytinkö tätä paitaa paljon. Mutta se kulki mukana kuitenkin kun sain ylioppilaslakin ja muutin muualle opiskelemaan. Vuosi tai pari sitten, täällä Helsingissä asuessa, otin paidan jostain syystä taas käyttöön. Avasin kiristävät sivu- ja hihasaumat ja ompelin ne uudestaan. Mietin, että paita on aika hieno ja mukava muuten, mutta sivuista voisi kaventaa ja väri on ihan kumma, se pitäisi värjätä. Väri on tuollainen kylmä, minttuinen, ruohoinen, pastellinen, mutta kuitenkin kirkas vaalean vihreä. Kertakaikkisen kumma väri.

Värjäys kuitenkin lykkääntyi ja lykkääntyi, kun en pistänyt toimeksi ja tehnyt koevärjäystä paidan jämälankanöttösellä, joka pyörii tuolla lankakätköissä.

Mutta sitten olin Reidar Särestöniemen näyttelyssä Oulun taidemuseossa ja näin tämän:
Rakastavaiset yöauringon sillalla, 1970.

Ja tuolla rakastavaisten hylkeiden lomassa on se sama väri kuin minun puserossa! 


Eikä sille värille ole vieläkään nimeä, mutta silti se kymmenen vuoden hauduttamisen jälkeen loksahti paikoillensa, ja on hyvä juuri sellaisenaan.


Ja mitäpä sitä kaventamaankaan, mihin mie sitte polveni tunkisin.