Katoni-blogin Marjoannika haastoi kesällä minut jatkamaan muotipohdintoja. Hän oli juuri julkaissut tekstin Miten muodin keinoin voi rakentaa parempaa maailmaa? ja pyysi kirjoittamaan ajatuksista, joita se minussa herättää.
Marjoannikan teksti perustuu For fashion´s sake -näyttelyyn, joka oli muodin ensimmäinen esiintyminen Espoon modernin taiteen museon Emman ohjelmistossa. Näyttelyn tiedotteessa kuitenkin kerrotaan, että kyseessä ei ole taidenäyttely, vaan "edelläkäyvän designin näyttely, jossa merkittävässä osassa on esillepano, näyttävyys ja vuorovaikutus". Näyttely oli avoinna 3.5.-3.9.2017 ja vierailin siellä avajaispäivänä. Muodin ja taiteen suhde on häilyvä, kuten taiteen ja käsityönkin, mutta ottamatta asiaan kummemmin kantaa teen nyt päätöksen, että yksinkertaisuuden vuoksi tässä tekstissä kutsun näyttelyssä esillä olleita asioita teoksiksi ja niiden valmistajia taiteilijoiksi.
Olisin kaivannut avajaisiin enemmän sitä, että näyttelyn taiteilijat olisivat avanneet prosessiaan ja teoksiaan. He olivat kyllä paikalla ja Marjoannika oli ryhtynyt heidän kanssaan juttusille ja saanutkin näyttelystä paljon enemmän irti. Toinen, mitä kaipasin, oli teosten vuorovaikutus ihmisten ja ympäristön kanssa. Teokset, jotka pääosin olivat vaatteiden muotoisia, oli ripustettu hyvin tiiviisti pienehköön näyttelytilaan. Ilmeisesti tilan ovella oli myös jonkinlainen näyttö, josta sai esille lisää kuvia, mutta avajaisten ihmispaljoudessa en päässyt siihen tutustumaan. Suurista ikkunoista näkyi ulos ja ihmiset saattoivat kävellä hyvin lähellä teoksia, mutta jotain jäi puuttumaan. Kuten Marjoannikan haastattelemat taiteilijat Justus K, Emilia Tikka ja Minna Palmqvist kertovat, teoksissa on kyse paljon muustakin kuin vain estetiikasta. Ne ottavat kantaa, mutta ripustus ei tuonut sitä ilmi. Suurin osa teoksista tuntui olevan suunniteltu siihen, että ihminen voi ne pukea päälleen, jonka vuoksi olisin kaivannut väljempää tilaa, suuria valokuvia teoksista ihmisten päällä, mahdollisesti jopa videoita. Museoalalla työskennellessäni olen tuon tuosta törmännyt ajatukseen siitä, että esine on mykkä. Niin myös nämä teokset tuntuivat olevan vaimennettuja.
Ritva Koskennurmi-Sivonen (jonka verkkoaineistot ovat pienen tauon jälkeen jälleen saatavissa uudessa osoitteessa https://rkosken.kapsi.fi/kysytyt ) määrittelee vuonna 2002 pitämässään esitelmässä Muoti muuttuu, mutta tuleeko se koskaan kauniimmaksi?, että muodilla tarkoitetaan vähintään kahta asiaan: sitä sosiaalista prosessia, joka tuottaa jatkuvasti uutta, sekä tietyssä hetkessä voimassa olevaa ihannetta - sitä, mikä on muotia juuri sillä hetkellä. Näiden määritelmien valossa voi ajatella, että muoti voi muuttaa maailmaa tuomalla uutuutena ihmisten tietoisuuteen jotain sellaista, joka rikkoo vanhoja käsityksiä ja normeja, kuten Marjoannika kirjoittaa. Esimerkkinä tästä toimii vaikka Adiaksen uusi mainoskampanja, jossa järjetöntä raivoa aiheuttava "uutuus" on niinkin "uusi" asia kuin säärikarvat. Tästä aiheesta ja ihailemastani Frida Kahlosta olen kirjoittanut aivan blogini alkuaikoina. Minulle on ollut lapsena ja nuorena tärkeätä nähdä taidetta. Toisia taas voi muoti auttaa tutkimaan identiteettiään ja kasvamaan omaksi itsekseen. Tämä hyvä mahdollisuus on kuitenkin mielestäni edelleen varsin pieni vastavoima sille, että muoti on valtava teollisuuden haara, joka perustuu uuden hankkimiselle ja kuluttamiselle.
Pieniä askeleita oikeaan suuntaan tapahtuu kuitenkin koko ajan. For fashion´s sake -näyttely nosti esille muodin eri kasvot - kuinka muoti on muutakin kuin uusi mallisto joka kaudelle.
Polkua on tallannut myös Anniina Nurmi, joka on kestävän muodin edelläkävijä Suomessa. Valmistettuaan ensin mahdollisimman ekologista mallistoa, hän päätyi siihen, että koska koko muoti systeeminä on viallinen, ei sitä voi korjata sen omilla keinoilla, vaan on ajateltava uudella tavalla. Tänä vuonna Anniina onkin lanseerannut Vaate palveluna -mallin, jonka myötä vaatteiden arvo nousisi ja siten myös laatuun ja kestävyyteen satsaaminen tulisi kannattavaksi. Tällä hetkellä vietetään myös Slow Fashion October -teemakuukautta. Nyt kolmatta kertaa vietettävän kampanjan tarkoitus on täyttää sosiaalista mediaa ja ihmisten tietoisuutta hitaalla muodilla, jonka määritellään olevan esimerkiksi "small-batch, handmade, second-hand, well-loved, long-worn, known-origins wardrobe." Määritelmässä ollaan edelleen pääosin muodin ytimessä, eli uutuudessa ja jopa uuden hankkimisen asialla, mutta rinnalla kulkee myös vaatteiden arvostus ja jopa kiintyminen niihin. Näkökulman muutos, joka ehkä muuttaa maailmaa pikkuhiljaa, on se, että ihminen ei ole vain passiivinen kuluttaja, vaan vaatteiden ja muiden hyödykkeiden käyttäjä - aktiivinen toimija.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste taide. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste taide. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 4. lokakuuta 2017
keskiviikko 26. huhtikuuta 2017
Jos keräillä tahdot alkaa nyt, kerää tekstiiliä
Alkuvuodesta olen tavannut kolme henkilöä, jotka keräävät tekstiilejä. Jokaisen intohimoa asiaansa kohtaan ihailen erittäin paljon. Suhtautumiseni tekstiileihin on jopa jollain lailla muuttunut tavattuani heidät.
Talvella Suomen käsityön museossa oli näyttely Dora Jung - Pellavan kuvittaja, joka esitteli Tuomas Sopasen keräämää Dora Jung -kokoelmaa. Tuomas Sopasella on myös mittava ryijykokoelma. Olin sattumalta Jyväskylässä juuri sinä iltana, kun Sopanen itse piti opastetun kierroksen näyttelyssä. Minulle jäi mieleen, kun joku kysyi, miten hän alkoi kerätä juuri Dora Jungia. Sopanen vastasi jotenkin niin, että se oli aihe jossa oli mahdollisuudet saavuttaa hieno kokoelma aika helposti. Esimerkiksi hän otti taidelasin - niissä piireissä on jo niin monia keräilijöitä, että ainutlaatuisen ja kattavan kokoelman kerääminen olisi hankalaa ja kallista.
Vähän tätä myöhemmin aloin ymmärtää, että Sopasen sanoma ei koske pelkästään Dora Jungia, vaan tekstiilejä yleensä.
Muutama kuukausi sitten tapasin kansallispukujen keräilijä Mari Varosen, ja haastattelin häntä Tekstiiliopettaja-lehteen. Haastattelu julkaistiin lehdessä 2/2017 ja se on luettavissa sähköisessä muodossa täällä https://www.tekstiiliopettajaliitto.fi/toiminta/lehti/kansallispuku/ Ensimmäisen keräilyvuotensa aikana Varonen hankki jo 60 itselleen sopivaa kansallispukua, ja kokoelma kasvaa koko ajan. Aivan kuten Sopanen, Varonenkaan ei pidä kokoelmaansa vakan alla, vaan esittelee sitä sähköisesti Kansallispuvussa-nettisivustollaan. ja on siten lisännyt huomattavasti suomalaisten kansallispukujen kuvien määrää ja saavutettavuutta internetissä. Varosen kokoelma lähtee kesällä myös näytöskiertueelle, joka on nimeltään Kansallispuvussa-Roadshow.
Kolmas keräilijä, jonka olen tavannut, on kuvataitelija Elina Juopperi. Tämä tarina vaatii vähän pohjustamista, se nimittäin alkaa siitä, kun kävin Keravan museo Sinkassa Näkyväksi neulottu -näyttelyssä. Näyttelyssä oli Juopperin teos Perintö, joka koostuu pinotuista raanuista. Ajan myötä teos kasvaa 1,8 x 1,8 x 1,8 metrin kokoiseksi kuutioksi. Teostiedoissa teoksen kerrottiin olevan veistos, ja se synnytti minussa heti huolekkaita museotyöläisen ajatuksia. Kävin näyttelyssä toisenkin kerran, ja silloin seuranani oli viimevuotinen työkaverini, jonka kanssa olen työskennellyt parissa museon muuttoprojektissa. Tämän teoksen äärellä meidän molempien huolekkaat ajatukset purkautuivat keskusteluksi, kun pohdimme sitä, kuinka tämän veistoksen siirtäminen museaalisesti olisi mahdollista.
Onneksi huoli osoittautui aiheettomaksi. Myöhemmin Designmuseossa oli Elina Juopperin järjestämä Raanupiknik-tapahtuma, jossa hän kertoi tarkemmin Perintö-teoksesta. Ensinnäkin hän käyttää teoksesta nimitystä veistos vähän kurillaan, Ja toiseksi hän kertoi että teos on myös kokoelma. Eli teosta ei tarvitse käsitellä yhtenä kappaleena, kuten olin ensin veistos-nimityksen kuullessani huolissani ajatellut. Vimeossa on Sinkan tekemä video veistoksen rakentumisesta.
Juopperi siis kerää raanuja. Hän kertoi Raanupiknikillä, että lapsuudessaan hän oli kasvanut siihen, että raanu on arvostettu tekstiili. Asuttuaan ulkomailla ja palattuaan takaisin Suomeen hän havaitsi, että raanuja myydään kirpputoreilla pikkurahalla. Niillä ei vaikuttanut olevan enää arvoa. Ja tätä aihetta käsitteltiin Raanupiknikillä, jonka alaotsikko oli Kutokaamme naistietoutta. Piknik järjestettiin Designmuseon uuden perusnäyttelyn vaihtuvien näyttelyiden huoneessa, jossa oli näyttely Jokainen suora linja taipuu omasta painostaan. Designmuseon nettisivujen mukaan (luettu 26.4.2017)
"Siinä taiteilija/tutkijaryhmä, johon kuuluvat Giovanna Esposito Yussif, Fahrettin Ersin Alaca, Elina Juopperi ja David Muoz, kysyvät mitä Milanon triennaalien kulissien takana tapahtui, miten rakennettiin muotoilijamyytti. Tilassa järjestettävät keskustelut ja haastattelut haastavat yleisön osallistumaan tutkimusprosessiin."
Juopperi oli kutsunut tapahtumaan vieraaksi FT Marjo Kaartisen, joka kertoi naisten asemasta ja työstä erityisesti ennen 1800-lukua. Juopperi puolestaan kertoi raanuista ja tutkimuksistaan sen parissa, keskittyen varsinkin raanun uudistajaan Elsa Montell-Saanion. Muistaakseni Montell-Saanio palkittiin Milanon triennaalissa 1967. Tätä tietoa en nyt pysty äkkiä varmistamaan mistään, ja se kertoo osaltaan samasta asiasta minkä Juopperi oli havainnollistanut katsomalla, kuinka monta kirjaa vuonna 1967 Milanon triennaaliin osallistuneista muotoilijoista oli löydettävissä kirjaston hakupalvelusta. Ykkösenä listalla oli Kaj Franck tms.en muista ihan tarkoin. Mutta joka tapauksessa mies ja kovan materiaalin muotoilija. Hänestä oli kirjoitettu yli sata kirjaa. Elsa Montell-Saaniosta puolestaan yksi ainoa.
Ja nämä ovat vain muutamia esimerkkejä pehmeistä esineistä ja niiden suunnittelijoista ja valmistajista, joita pystyy keräämään kirpputoreilta ja huutokaupoista verrattain vähäisellä hinnalla niin, että jo vuodessa voit olla huomattavan kokoelman omistaja. Jos vielä tuot kokoelmasi yleisön nähtäväksi tavalla tai toisella, olet tehnyt kulttuuriteon. Jos haluat olla etujoukoissa, ala kerätä pehmeää nykytaidetta. Sen historia ei ole vielä pitkä, joten täydellisen kokoelman kerääminen kannattaa aloittaa nyt.
Toinen aihe, missä on tapahtunut viime vuosina valtavan paljon, on suomalaiset pienen verkkokangaskaupat ja niden suunnittelijat. Siitä aina vitsaillaan, kuinka ompelua harrastavat oikeasti vain hamstraavat kankaita, eivätkä ompele niistä ikinä mitään. Ja ompelijat taas vitsailevat takaisin, että ei heillä ole mitään materiaalivarastoa, vaan kokoelma! Toivottavasti jollakulla onkin. Muutaman vuosikymmenen päästä todennäköisesti joku joka tapauksessa koluaa kirpputoreja - tai mitä ikinä silloin onkaan olemassa - ja jäljittää vaikka Leena Rengon taideteoksia ja alkuperäisiä painokankaita suomalaisten nettikangaskauppojen alkuajoilta.
Olen kyllä jossain määrin keräilijäluonne, ja varmaankin se vuoksi olen päätynyt museoalalle. Toistaiseksi en kerää mitään, mutta en sano tästä enempää, sillä jokaisen tapaamani keräilijän innostus aiheeseensa tuntui alkaneen aika äkillisesti.
Tai no, olen koittanut kyllä kerryttää kirjahyllyyni Käsityönopettajien koulutukseen liittyvää kirjallisuutta, joka oli graduaiheeni ja ikuinen kiinnostuksen kohteeni. Sitä kirjallisuutta ei ole kyllä paljoa yleensäkään. Eniten minua kiinnostaa tutkimus. Voin hyvin kuvitella, että alan kertätä jotain, mitä tutkin, Kaikkein hedelmällisintä se olisi kyllä tuolla Juopperin tavalla, että on tutkimusryhmä, sekä huone, jonka seinille tehdä muistiinpanoja, ja ihmisiä joiden kanssa keskustella.
![]() |
| Dora Jung -Pellavan kuvittaja -näyttelystä |
![]() |
| Tuomas Sopanen |
Vähän tätä myöhemmin aloin ymmärtää, että Sopasen sanoma ei koske pelkästään Dora Jungia, vaan tekstiilejä yleensä.
Muutama kuukausi sitten tapasin kansallispukujen keräilijä Mari Varosen, ja haastattelin häntä Tekstiiliopettaja-lehteen. Haastattelu julkaistiin lehdessä 2/2017 ja se on luettavissa sähköisessä muodossa täällä https://www.tekstiiliopettajaliitto.fi/toiminta/lehti/kansallispuku/ Ensimmäisen keräilyvuotensa aikana Varonen hankki jo 60 itselleen sopivaa kansallispukua, ja kokoelma kasvaa koko ajan. Aivan kuten Sopanen, Varonenkaan ei pidä kokoelmaansa vakan alla, vaan esittelee sitä sähköisesti Kansallispuvussa-nettisivustollaan. ja on siten lisännyt huomattavasti suomalaisten kansallispukujen kuvien määrää ja saavutettavuutta internetissä. Varosen kokoelma lähtee kesällä myös näytöskiertueelle, joka on nimeltään Kansallispuvussa-Roadshow.
Kolmas keräilijä, jonka olen tavannut, on kuvataitelija Elina Juopperi. Tämä tarina vaatii vähän pohjustamista, se nimittäin alkaa siitä, kun kävin Keravan museo Sinkassa Näkyväksi neulottu -näyttelyssä. Näyttelyssä oli Juopperin teos Perintö, joka koostuu pinotuista raanuista. Ajan myötä teos kasvaa 1,8 x 1,8 x 1,8 metrin kokoiseksi kuutioksi. Teostiedoissa teoksen kerrottiin olevan veistos, ja se synnytti minussa heti huolekkaita museotyöläisen ajatuksia. Kävin näyttelyssä toisenkin kerran, ja silloin seuranani oli viimevuotinen työkaverini, jonka kanssa olen työskennellyt parissa museon muuttoprojektissa. Tämän teoksen äärellä meidän molempien huolekkaat ajatukset purkautuivat keskusteluksi, kun pohdimme sitä, kuinka tämän veistoksen siirtäminen museaalisesti olisi mahdollista.
![]() |
| Elina Juopperi, Perintö. |
Onneksi huoli osoittautui aiheettomaksi. Myöhemmin Designmuseossa oli Elina Juopperin järjestämä Raanupiknik-tapahtuma, jossa hän kertoi tarkemmin Perintö-teoksesta. Ensinnäkin hän käyttää teoksesta nimitystä veistos vähän kurillaan, Ja toiseksi hän kertoi että teos on myös kokoelma. Eli teosta ei tarvitse käsitellä yhtenä kappaleena, kuten olin ensin veistos-nimityksen kuullessani huolissani ajatellut. Vimeossa on Sinkan tekemä video veistoksen rakentumisesta.
![]() |
| Näkyväksi neulottu -näyttelystä. |
Juopperi siis kerää raanuja. Hän kertoi Raanupiknikillä, että lapsuudessaan hän oli kasvanut siihen, että raanu on arvostettu tekstiili. Asuttuaan ulkomailla ja palattuaan takaisin Suomeen hän havaitsi, että raanuja myydään kirpputoreilla pikkurahalla. Niillä ei vaikuttanut olevan enää arvoa. Ja tätä aihetta käsitteltiin Raanupiknikillä, jonka alaotsikko oli Kutokaamme naistietoutta. Piknik järjestettiin Designmuseon uuden perusnäyttelyn vaihtuvien näyttelyiden huoneessa, jossa oli näyttely Jokainen suora linja taipuu omasta painostaan. Designmuseon nettisivujen mukaan (luettu 26.4.2017)
"Siinä taiteilija/tutkijaryhmä, johon kuuluvat Giovanna Esposito Yussif, Fahrettin Ersin Alaca, Elina Juopperi ja David Muoz, kysyvät mitä Milanon triennaalien kulissien takana tapahtui, miten rakennettiin muotoilijamyytti. Tilassa järjestettävät keskustelut ja haastattelut haastavat yleisön osallistumaan tutkimusprosessiin."
Juopperi oli kutsunut tapahtumaan vieraaksi FT Marjo Kaartisen, joka kertoi naisten asemasta ja työstä erityisesti ennen 1800-lukua. Juopperi puolestaan kertoi raanuista ja tutkimuksistaan sen parissa, keskittyen varsinkin raanun uudistajaan Elsa Montell-Saanion. Muistaakseni Montell-Saanio palkittiin Milanon triennaalissa 1967. Tätä tietoa en nyt pysty äkkiä varmistamaan mistään, ja se kertoo osaltaan samasta asiasta minkä Juopperi oli havainnollistanut katsomalla, kuinka monta kirjaa vuonna 1967 Milanon triennaaliin osallistuneista muotoilijoista oli löydettävissä kirjaston hakupalvelusta. Ykkösenä listalla oli Kaj Franck tms.en muista ihan tarkoin. Mutta joka tapauksessa mies ja kovan materiaalin muotoilija. Hänestä oli kirjoitettu yli sata kirjaa. Elsa Montell-Saaniosta puolestaan yksi ainoa.
![]() |
| Marjo Kaartinen ja Elina Juopperi Raanupiknikillä. |
Ja nämä ovat vain muutamia esimerkkejä pehmeistä esineistä ja niiden suunnittelijoista ja valmistajista, joita pystyy keräämään kirpputoreilta ja huutokaupoista verrattain vähäisellä hinnalla niin, että jo vuodessa voit olla huomattavan kokoelman omistaja. Jos vielä tuot kokoelmasi yleisön nähtäväksi tavalla tai toisella, olet tehnyt kulttuuriteon. Jos haluat olla etujoukoissa, ala kerätä pehmeää nykytaidetta. Sen historia ei ole vielä pitkä, joten täydellisen kokoelman kerääminen kannattaa aloittaa nyt.
Toinen aihe, missä on tapahtunut viime vuosina valtavan paljon, on suomalaiset pienen verkkokangaskaupat ja niden suunnittelijat. Siitä aina vitsaillaan, kuinka ompelua harrastavat oikeasti vain hamstraavat kankaita, eivätkä ompele niistä ikinä mitään. Ja ompelijat taas vitsailevat takaisin, että ei heillä ole mitään materiaalivarastoa, vaan kokoelma! Toivottavasti jollakulla onkin. Muutaman vuosikymmenen päästä todennäköisesti joku joka tapauksessa koluaa kirpputoreja - tai mitä ikinä silloin onkaan olemassa - ja jäljittää vaikka Leena Rengon taideteoksia ja alkuperäisiä painokankaita suomalaisten nettikangaskauppojen alkuajoilta.
Olen kyllä jossain määrin keräilijäluonne, ja varmaankin se vuoksi olen päätynyt museoalalle. Toistaiseksi en kerää mitään, mutta en sano tästä enempää, sillä jokaisen tapaamani keräilijän innostus aiheeseensa tuntui alkaneen aika äkillisesti.
Tai no, olen koittanut kyllä kerryttää kirjahyllyyni Käsityönopettajien koulutukseen liittyvää kirjallisuutta, joka oli graduaiheeni ja ikuinen kiinnostuksen kohteeni. Sitä kirjallisuutta ei ole kyllä paljoa yleensäkään. Eniten minua kiinnostaa tutkimus. Voin hyvin kuvitella, että alan kertätä jotain, mitä tutkin, Kaikkein hedelmällisintä se olisi kyllä tuolla Juopperin tavalla, että on tutkimusryhmä, sekä huone, jonka seinille tehdä muistiinpanoja, ja ihmisiä joiden kanssa keskustella.
perjantai 13. marraskuuta 2015
Stephen Westin marraskalenteri
eli Mystery shawl KAL (=Knit Along) 2015.
Neulesupertähti Stephen West oli muutama viikko sitten Suomessa. Olen tykännyt hänen jutuistaan jo jonkun aikaa, mutta ei jotenkin tullut mieleenkään että lähtisin hänen kurssilleen Tampereelle tai Jyväskylään. Monia muita siellä kyllä oli. Lankakauppa Titityyn blogissa on koottu tunnelmia ja linkkejä eri blogeihin. Sain sosiaalisen median kautta pienellä viiveellä tunnelmia, ja kyllä se taitaa olla maineensa veroinen tuo West, kun vallan hyvälle tuulelle tuli etäyhteydelläkin.
Vaikka olen jo pitempään tykännyt Westin neuleista, en ole neulonut niistä yhtäkään (vaikka tykkään ihan hulluna lyhennetyistä kerroksista ja silmukoiden poimimisesta kappaleiden reunoista, jotka ovat Westin neulemalleille tyypillistä). Tästä yhteisneulontakampanjasta olin etäisesti tietoinen, mutta innostuin siitä (jostain syystä) vasta, kun näin tämän videon,
sekä aina vikkelän Neulistin kuvan mysteerihuivin ensimmäisen etapin varrelta.
Mysteeriyhteisneulonta menee niin, että ohjeen (Ravelrysta) ostaneet eivät saa koko ohjetta kerralla, vaan tässä tapauksessa neljässä osassa. Ensimmäinen osa ohjeesta ilmestyi viime perjantaina ja loput seuraavina perjantaina marraskuun aikana, siksi ristin tämän marraskalenteriksi.
Olen jo jonkin aikaa miettinyt että Stephen West ja Reidar Särestöniemi ovat hengenheimolaisia (West ehkä jopa jälleensyntynyt Reitari, jos niin haluaa uskoa), ja että jos neulon jotain Westin ohjetta, se pitää tehdä Särestöniemi mielessä. Eli värejä! Värejä!!!
Marraskalenterihuivia varten piti valita kolme lankaa, jotka kaivoin omista kätköistäni. Ensimmäinen on tuo monivärinen, jonka kehräsin pari vuotta sitten ja jo silloin ajattelin, että se on Reitarin lankaa. Kolmas lanka on tuo tummanruskea Islannin tuliainen, sillä Reidar matkusti paljon, ja hänellä on tummanruskea maalaus jossa karhut syleilevät toisiaan, ja se on nimeltään Kullanruskea uni rakkaudesta ja turvallisuudesta. Westin ohjeen mukaan toisen langan pitäisi antaa kontrastia ensimmäiselle langalle, mutta valitsin kuitenkin tuon punaisen (joka on jollakin luonnonvärillä värjätty, en muista millä, kun en ole itse värjännyt), koska halusin että huivin värimaailma olisi lämmin.
Neulesupertähti Stephen West oli muutama viikko sitten Suomessa. Olen tykännyt hänen jutuistaan jo jonkun aikaa, mutta ei jotenkin tullut mieleenkään että lähtisin hänen kurssilleen Tampereelle tai Jyväskylään. Monia muita siellä kyllä oli. Lankakauppa Titityyn blogissa on koottu tunnelmia ja linkkejä eri blogeihin. Sain sosiaalisen median kautta pienellä viiveellä tunnelmia, ja kyllä se taitaa olla maineensa veroinen tuo West, kun vallan hyvälle tuulelle tuli etäyhteydelläkin.
Vaikka olen jo pitempään tykännyt Westin neuleista, en ole neulonut niistä yhtäkään (vaikka tykkään ihan hulluna lyhennetyistä kerroksista ja silmukoiden poimimisesta kappaleiden reunoista, jotka ovat Westin neulemalleille tyypillistä). Tästä yhteisneulontakampanjasta olin etäisesti tietoinen, mutta innostuin siitä (jostain syystä) vasta, kun näin tämän videon,
sekä aina vikkelän Neulistin kuvan mysteerihuivin ensimmäisen etapin varrelta.
Mysteeriyhteisneulonta menee niin, että ohjeen (Ravelrysta) ostaneet eivät saa koko ohjetta kerralla, vaan tässä tapauksessa neljässä osassa. Ensimmäinen osa ohjeesta ilmestyi viime perjantaina ja loput seuraavina perjantaina marraskuun aikana, siksi ristin tämän marraskalenteriksi.
Olen jo jonkin aikaa miettinyt että Stephen West ja Reidar Särestöniemi ovat hengenheimolaisia (West ehkä jopa jälleensyntynyt Reitari, jos niin haluaa uskoa), ja että jos neulon jotain Westin ohjetta, se pitää tehdä Särestöniemi mielessä. Eli värejä! Värejä!!!
Marraskalenterihuivia varten piti valita kolme lankaa, jotka kaivoin omista kätköistäni. Ensimmäinen on tuo monivärinen, jonka kehräsin pari vuotta sitten ja jo silloin ajattelin, että se on Reitarin lankaa. Kolmas lanka on tuo tummanruskea Islannin tuliainen, sillä Reidar matkusti paljon, ja hänellä on tummanruskea maalaus jossa karhut syleilevät toisiaan, ja se on nimeltään Kullanruskea uni rakkaudesta ja turvallisuudesta. Westin ohjeen mukaan toisen langan pitäisi antaa kontrastia ensimmäiselle langalle, mutta valitsin kuitenkin tuon punaisen (joka on jollakin luonnonvärillä värjätty, en muista millä, kun en ole itse värjännyt), koska halusin että huivin värimaailma olisi lämmin.
Särestöniemen ja Westin hengessä valitsin mukaan vielä neljännen värin, vaikka ei olisi tarvinnut. Handun turkoosi gimallelanka saa tuoda sitä kontrastia, kun siltä tuntuu.
Minulla on ensimmäistä etappia vielä reilusti neulomatta, joten heitänpä pois tämän kirjoittamisen, että pääsisin piakkoin katsomaan mitä yllätyksiä marraskalenterin tänään ilmestynyt toinen luukku tuo tullessaan.
perjantai 6. marraskuuta 2015
Omakuva uimassa
Virkkasin tämän viime keväänä. Osallistuin Maija Hurmeen järjestämään Selfie! 2015 -näyttelyyn. Lisätietoa projektista ja osallistujista löytyy täältä http://selfie2015lasipalatsi.blogspot.fi
Näyttely oli Lasipalatsin Akkuna-näyttelytilassa 28.4.-3.5.2015. Esillä oli Maija Hurmeen piirtämiä/maalaamia selfiemuotokuvia,
sekä etsintäkuulutuksen perusteella projektiin osallistuneen kymmenen henkilön käsityöllisin menetelmin tekemät selfiet/omakuvat, jotka olivat tyynyjä.
Omani tein virkaten ja neuloen. Tein sitä muun muassa koko pääsiäisen. Käytin kasvi- ja indigovärjäämiäni lankoja, Prosessin alkuvaiheista ja lähtökohdista kirjoitin tänne.
![]() |
Taakse kirjoitin koneparsinnalla "Kuva kylmässä vedessä, kuutamoisen kainalossa,
itsuli ilmattarena, meitsie merenneitosena."
Se oli keväällä se.
maanantai 1. joulukuuta 2014
Lumivalko ja ruusunsukat
Ruusujen takana olikin karhu.
Aloitin nämä sukat kesäkuun alussa. Ne on neulottu kärjestä alkaen ja kaikki kuviot on tehty silmukoita nostaen. Väreistä tuli mieleen Grimmin veljesten satu nimeltä Lumivalko ja Ruusunpuna. Oli nautinnollista lisäillä sukkaan punaisia sävyjä, päästä lumivalkoisesta ruusunpunaan.
Valmista tuli viimein marraskuussa.
(Armas marraskuukin tuosta noin vain vierähti. Minulla oli suunnitelmia sen varalle täällä blogissa, mutta ehkä vietän marraskuuta joskus toiste sitten.)
Samoihin aikoihin sain kutsun näyttelyn avajaisiin ja tapasin kaimani Helena Junttilan.
Luulen, että hän rakastaa ruusuja.
Tai että ne ovat hänelle tärkeitä.
Myös karhut ovat hänelle tärkeitä.
Tai ehkä hän rakastaa niitä.
En muistanut Lumivalko ja Ruusunpuna -sadusta muuta kuin nimen.
Nyt hain sen sadun esille, ja yllätyin, sillä siinäkin on karhu!
Sitä ei kyllä ikinä tiedä, minne mikäkin asia johtaa.
Lumivalkoisen ja Ruusunpunan tie johtaa nyt ainakin tänne pinterest-tauluuni.
(Vielä haluan kertoa, että kesällä olin töissä Seurasaarimaassa ja eräänä päivänä käytiin tällainen keskustelu karjalaisen talon ovensuussa:
Opasvartija: Hei!
Asiakas: Hei! Minä olen ahma! Mitäs sinä emäntä siihen sanot, kun tämä ahma tulee taloon sisään!
Opasvartija: ...Ei minua pelota.
Mutta siitä lisää joskus myöhemmin.)
Helena Junttilan näyttely on avoinna 4.12. asti Galleria G12:ssa osoitteessa Annankatu 16, Helsinki.
Galleriakeskiviikkona 3.12. on musiikkiakin.
Tunnisteet:
arktinen kaipuu,
inspiraatio,
juuret,
kirjoneule nostetuilla silmukoilla,
marraskuu,
neulonta,
prosessi,
pseudo-Riemannilainen monisto,
sukat,
taide,
tapahtumat
lauantai 18. tammikuuta 2014
Kirjan kannesta kaukomaille
- kaukomailta kutomaan. Kutomasta kuvan taakse - kuvan takaa takomaan. Takomalla taitavaksi - taitoansa jakamaan. Jakamalla enemmäksi? Enempää en nyt keksi!
Istuin pitkän pitkän päivän kirjastossa ja kasasin tietokoneen viereen valtavan kirjakasan. Olisi ollut aika hauskaa, jos tieto olisi siirtynyt kirjoista tietokoneelle ihan vain kirjoja ravistelemalla, mutta ei...ihan perinteistä sormenpää-näppäin kontaktia siihen piti käyttää.
Illalla viimein lähdin kirjastosta ulos kirjakaupan kautta, ja vaikka olin ihan nälän heikentämä ja näpyttelyn näännyttämä, olivat silmäni kuitenkin yhä vain tarkentuneina käsityötiede-asentoon ja kirjahyllystä pistivät silmääni nämä:
Verkkonäyttelyssä on 129 kuvaa rukouskirjan aukeamista (ilmeisesti kaikki kirjan aukeamat?), joista kuva numero 69 on se josta kirjan kansi on poimittu. Jokaisesta aukeamasta on verkkonäyttelyssä myös kirjallista infoa.
Tämän kuvan nimi on Holy family at work, eli Pyhä perhe kotiaskareissa, ja sen kerrotaan olevan rakastetuin kuva koko kirjasta. Ja tosiaan, Neitsyt Maria siellä kutoo nauhaa kudontatelineessä, joka ilmeisesti on englanniksi nimeltään inkle loom. Sanon "ilmeisesti" siksi, että en ole varma kutsutaanko samalla nimellä noita tuollaisia telineitä, joissa loimi kulkee rullata toiselle, kuten Marialla (ja jollaisista luin juuri tänään kirjastossa!), ja niitä joissa loimi kulkee tappien kautta ja joiden kuvia löytyy internetin täydeltä hakusanalla inkle loom. Tuollaisissa telineissä saa siis aikaan pirtanauhoja. Kaukonen (1965, Suomen kansanomaiset nauhat, sivu 32) kertoo että loimi voi kulkea joko nauhapirran tai irtoniisien läpi. Loimi voi kulkea myös lautojen läpi, jolloin telineessä saa aikaan lautanauhaa. Marialla ei näy pirtaa, eli hän taitaa kutoa irtoniisillä. Loimi on kääritynä vasemmalla olevalle rullalle, ja valmistuva nauha kääritään oikella olevalle rullalle. Sylissään Marialla näyttää olevan käpy/sukkula johon kudelanka on kääritty ja kädessään kudontamiekka/veitsi, jolla viriö avataan ja kude painetaan tiiviisti viriöön. Nauha näyttää kyllä kovin harvalta pirtanauhaksi, mutta kai taiteilijalla on joitain vapauksia...
Katariinan rukouskirjan kuvitus on kertakaikkisen herkullista ja ihmeellisen ajatonta: täynnä yksityiskohtia ja arkisia asioita, hämmästyttäviä väriyhdistelmiä ja ihanaa viivaa. Verkkonäyttelyn kuvasta numero 87, rinkeleillä ja kekseillä kehystetystä Pyhästä Bartolomeuksesta alkaa kirjan kuuluisa sarja kuvista, joissa kehysornamentiikka ei ole mitään peruskauraa, vaihteluvälinä hullusta herkkään. Esimerkiksi Pyhää Laurentiusta kehystää toisiaan syövien kalojen ornementti, kun taas Pyhää Ceciliaa ympäröivät valtavat höyhenet, joihin on maalattu pikkuruisia siipiä. Tutustukaa ihmeessä!
Istuin pitkän pitkän päivän kirjastossa ja kasasin tietokoneen viereen valtavan kirjakasan. Olisi ollut aika hauskaa, jos tieto olisi siirtynyt kirjoista tietokoneelle ihan vain kirjoja ravistelemalla, mutta ei...ihan perinteistä sormenpää-näppäin kontaktia siihen piti käyttää.
Illalla viimein lähdin kirjastosta ulos kirjakaupan kautta, ja vaikka olin ihan nälän heikentämä ja näpyttelyn näännyttämä, olivat silmäni kuitenkin yhä vain tarkentuneina käsityötiede-asentoon ja kirjahyllystä pistivät silmääni nämä:
![]() |
| Ristipistoja |
![]() |
| Kudontaa räsyistä. |
Nauhojen kudontateline!
Kaikkien kirjojen sisältökin vaikutti varsin kiinnostavalta.
Kahdesta ensimmäisestä kirjasta en tajunnut katsoa kansien tekijätietoja, koska olin niin niin innoissani tuosta viimeisestä. Kannen on tehnyt Jukka Aalto/Armadillo Graphics, ja kannen kuva on Hollantilaisesta 1440-luvun uskomattomasti kuvitetusta käsikirjoituksesta Heures de Catherine de Cleves, eli Hours of Catherine of Cleves, eli Katariina Kleveläisen rukouskirja.
Kirja on New Yorkissa The Morgan -kirjaston ja museon kokoelmissa, ja siitä on tehty erinomainen verkkonäyttely. Kirjan kuvittajan nimeä ei ole tiedossa, hänet tunnetaan Morganin verkkonäyttelyn mukaan vain nimellä Master of Catherine of Cleves.
Verkkonäyttelyssä on 129 kuvaa rukouskirjan aukeamista (ilmeisesti kaikki kirjan aukeamat?), joista kuva numero 69 on se josta kirjan kansi on poimittu. Jokaisesta aukeamasta on verkkonäyttelyssä myös kirjallista infoa.
Tämän kuvan nimi on Holy family at work, eli Pyhä perhe kotiaskareissa, ja sen kerrotaan olevan rakastetuin kuva koko kirjasta. Ja tosiaan, Neitsyt Maria siellä kutoo nauhaa kudontatelineessä, joka ilmeisesti on englanniksi nimeltään inkle loom. Sanon "ilmeisesti" siksi, että en ole varma kutsutaanko samalla nimellä noita tuollaisia telineitä, joissa loimi kulkee rullata toiselle, kuten Marialla (ja jollaisista luin juuri tänään kirjastossa!), ja niitä joissa loimi kulkee tappien kautta ja joiden kuvia löytyy internetin täydeltä hakusanalla inkle loom. Tuollaisissa telineissä saa siis aikaan pirtanauhoja. Kaukonen (1965, Suomen kansanomaiset nauhat, sivu 32) kertoo että loimi voi kulkea joko nauhapirran tai irtoniisien läpi. Loimi voi kulkea myös lautojen läpi, jolloin telineessä saa aikaan lautanauhaa. Marialla ei näy pirtaa, eli hän taitaa kutoa irtoniisillä. Loimi on kääritynä vasemmalla olevalle rullalle, ja valmistuva nauha kääritään oikella olevalle rullalle. Sylissään Marialla näyttää olevan käpy/sukkula johon kudelanka on kääritty ja kädessään kudontamiekka/veitsi, jolla viriö avataan ja kude painetaan tiiviisti viriöön. Nauha näyttää kyllä kovin harvalta pirtanauhaksi, mutta kai taiteilijalla on joitain vapauksia...
Katariinan rukouskirjan kuvitus on kertakaikkisen herkullista ja ihmeellisen ajatonta: täynnä yksityiskohtia ja arkisia asioita, hämmästyttäviä väriyhdistelmiä ja ihanaa viivaa. Verkkonäyttelyn kuvasta numero 87, rinkeleillä ja kekseillä kehystetystä Pyhästä Bartolomeuksesta alkaa kirjan kuuluisa sarja kuvista, joissa kehysornamentiikka ei ole mitään peruskauraa, vaihteluvälinä hullusta herkkään. Esimerkiksi Pyhää Laurentiusta kehystää toisiaan syövien kalojen ornementti, kun taas Pyhää Ceciliaa ympäröivät valtavat höyhenet, joihin on maalattu pikkuruisia siipiä. Tutustukaa ihmeessä!
Tunnisteet:
asian vierestä,
inspiraatio,
media,
museot,
opiskelu,
Pirtanauha,
prosessi,
taide
sunnuntai 12. tammikuuta 2014
Vihreä Rakastavaisten yöauringon sillalta
Kokonaisesta aistimisesta ja hauduttamisen hienoudesta.
Tiedättekö tämän ilmiön?
Kyseessä on monilla nisäkkäillä esiintyvä Flehmen-reaktio, eli irvistys jonka avulla hajumolekyylit kulkeutuvat aistittavaksi vomeronasaalielimeen eli Jakobsonin elimeen.
Tuollainen olo mulla oli kun kävin syksyllä Oulun taidemuseossa Reidar Särestöniemen näyttelyssä. Oli lokakuu, valo väheni, sairastelu oli vienyt voimat ja pääsin pitkästä aikaa näkemään Särestöniemeä seinien täydeltä. Halusin hengittää ne värit sisääni joka soluun.
Ja sehän on aivan sopivaa kun on kyseessä Särestöniemi, joka ei tyytynyt aistimaan yksi aisti kerrallaan.
![]() |
| "Kaiken tahdon sanoa värinä." |
![]() |
| "Minun työni ovat runoa. Runoa Lapista." |
Särestönimen taide, tai oikeastaan koko Särestöniemi-brändi (jos Reitari eläis tässä ajassa, niin toki olisi olemassa Särestöniemi-brändi) on mulle tärkeä. Särestöniemi-museo Kittilän Kaukosessa on todennäköisesti ensimmäinen museo jossa ikinä olen käynyt. Olin ala-asteella ja koko pieni koulu kävi retkellä siellä. En nyt voi kaikkia faktoja tarkistaa, onko kaikki totta, mutta tällainen se museoreissu minun muistin mukaan oli: Reitarin veli Anttu oli vielä elossa silloin ja asui vanhassa Särestössä, ja hänellä oli samojedin koira nimeltä Ira, jolla oli pentuja! Niiden koiranpentujen kanssa me sitten leikimme. Kyllä me ihmettelimme sitä uima-allastakin ja valtavaa koiran sänkyä, ja kiersimme kaikki rakennukset ja saatoimme nähdä vähän taideteoksiakin. Se oli sellainen se museokäynti! Ehkä paras kaikista millainen vain syrjäkylän tyttösen ensimmäinen museokäynti voi olla.
Nyt siirryn vähän sivuraiteelle, mutta kyllä sieltä palataan vielä.
Neuloin lukiossa ollessa, eli noin 10 vuotta sitten Kittilässä, tällaisen puseron.
Muistan jotenkin kumman selvästi, että malli oli Suuresta Käsityölehdestä. Se oli sellainen 7-veljestä tai Nalle-langasta neulottu valkoinen pusero. Mie neuloin kirpputorilta ostetusta froteemaisesta puuvillasekoitteesta.
En muista käytinkö tätä paitaa paljon. Mutta se kulki mukana kuitenkin kun sain ylioppilaslakin ja muutin muualle opiskelemaan. Vuosi tai pari sitten, täällä Helsingissä asuessa, otin paidan jostain syystä taas käyttöön. Avasin kiristävät sivu- ja hihasaumat ja ompelin ne uudestaan. Mietin, että paita on aika hieno ja mukava muuten, mutta sivuista voisi kaventaa ja väri on ihan kumma, se pitäisi värjätä. Väri on tuollainen kylmä, minttuinen, ruohoinen, pastellinen, mutta kuitenkin kirkas vaalean vihreä. Kertakaikkisen kumma väri.
Värjäys kuitenkin lykkääntyi ja lykkääntyi, kun en pistänyt toimeksi ja tehnyt koevärjäystä paidan jämälankanöttösellä, joka pyörii tuolla lankakätköissä.
Mutta sitten olin Reidar Särestöniemen näyttelyssä Oulun taidemuseossa ja näin tämän:
![]() |
| Rakastavaiset yöauringon sillalla, 1970. |
Ja tuolla rakastavaisten hylkeiden lomassa on se sama väri kuin minun puserossa!
Eikä sille värille ole vieläkään nimeä, mutta silti se kymmenen vuoden hauduttamisen jälkeen loksahti paikoillensa, ja on hyvä juuri sellaisenaan.
Ja mitäpä sitä kaventamaankaan, mihin mie sitte polveni tunkisin.
sunnuntai 14. heinäkuuta 2013
Laululintu
Meneillään on Tee ite! -käsityökarnevaali ja Kajahtaneiden kudelmien SM-kilpailut. Tulkaa mukaan! Lisätietoa Ylen Olotilasta ja Facebookista.
Kesän alussa, lukuvuoden viime hetkinä, mietimme ainejärjestömme Tekstiilareiden hallituksessa, että olisi mukavaa tehdä jotain elokuussa Taiteiden yössä. Ideoita heiteltiin ja palloteltiin edes takaisin, taisipa kulua viikkoja. Sitten kävi niin, että 6.6.2013 myöhään illalla yksi idea kuoriutui munastaan ja se oli linnun muotoinen (tästä hetkestä lisää Pesulappu-postauksessa). Ja niin mulla oli päässäni aika vahva mielikuva siitä, mikä olis hauskaa (ainakin minun mielestä) Taiteitten yössä. Tekstiilareiden hallituslaiset eivät vastustaneet, joten jatkoin idean elättelyä.
Kului vajaa viikko ja lueskelin iltasaduksi Hupsistarallaa-blogia, jonne oli juuri ennen lomamatkaa jätetty pikainen viesti Kajahtaneitten kudelmien kokoontumisajoista Lasipalatsin taidekontilla.
Seuraavana päivänä oli tarkoitus piipahtaa katsomaan mistä on kyse, mutta sitten istuinkin kontilla monta tuntia, virkkasin, jutustelin ja ideoimme yhdessä ja idea alkoi ottaa materiaalisen muodon.
Ja sellainen se idea on, että minusta olis mukavaa, jos olis sellainen melkoisen iso pyörylä, jota mahtuisi monen monta ihmistä yhtäaikaa virkkaamaan, ja samalla laulettais! Ja kun sen ympyrän taittaa kahtia, syntyy lintu! Laululintu! Se olisi nyt tarkoituksena, että Taiteiden yönä 22.8.2013 Helsingissä Annantalolla kuka tahansa on tervetullut Tekstiilareiden ja ja TEE ITE!:läisten kanssa virkkaamaan ja laulamaan.
No, jotta olisi iso pyörylä Taiteitten yönä, on kesän aikana tapahduttava jotain. Otin sen kesäprojektikseni ja laululintu alkoi kasvaa pikkuhiljaa kierrätyslangoilla, omilla ja muiden jämälangoilla ja UFO-tilkuilla.
Toisen kontilla vietetyn päivän jälkeen lintu näytti tältä, ja tässä vaiheessa sovin Kittilän taideseura Staalon kanssa markkinavierailusta.
Olen kotoisin Kittilästä, ja sieltä on kotoisin myös blogini nimi. Yläasteella ja lukiossa kävin taidekerhossa. Meillä oli käytössä taidekerhon tilojen avain, joten saimme maalailla ja taiteilla melkein milloin halusimme. Avaimenperässä oli kai tarkoitus lukea Inspiraatio on mottomme, mutta sinne oli livahtanut kirjoitusvirhe. Kuka tekstin kirjoitti, se on hämärän peitossa. Minun mielestä se oli eräs kultatukka, mutta hän ei muista sitä kirjoittaneensa. Jonkun mielestä se taas oli minun kirjoittama, mutta mie en kyllä muista sitä tehneeni. Mutta minusta se on niin hyvä motto minulle ja käsilleni, että blogi sai siitä nimen.
Ja Kittilän markkinat ovat olleet kuulkaa lapsesta asti tärkeä tapaus! Nyt kun asun muualla, niiden merkitys on erityisesti siinä, että siellä näkee tuttuja. Olen aikoinaan ollut taideseura Staalon jäsen, joten otin yhteyttä Staalon puheenjohtajaan (jonka blogi on Made in Puljulandia) ja kysyin saanko tulla Staalon markkinanäyttelyyn kasvattamaan lintua ja työpajailemaan, ja totta kai sain!
Lintu näytti tältä, kun markkinaviikonloppu koitti.
Staalon näyttely ja taidekahvila olivat Kittilän lukion aulassa ja siellä minulla oli oma nurkkaus Esa Reivon teoksen alla.
Sinne sai tulla tekehmän itte koko markkinaväki!
Mie olin sielä neljä päivää. Yhteensä noin 22 tuntia. Virkkasin, näin tuttuja, virkkasin, tutustuin uusiin ihmisiin, virkkasin, jutustelin, virkkasin, opetin virkkausta, virkkasin... Suuret kiitokset Staalolle ja markkinaväelle!
No Laululintu sitten: se alkoi rönsyillä ja kertoa tarinoita.
Muun muassa Pallomerimiehestä, kolmesta siskoksesta, viisauden lähteestä ja toisista siskoksista, jotka ovat kuin omenankukkia, kuin maassa mansikkaisia.
Se kertoi tarinan myös Kumputunturista, josta oli maalannut taulun myös Reino Sipola (lyhyt video hänen Vinttigalleriastaan täällä).
Lisäksi oli myös tarina kestämättömästä mustuudesta ja surusta.
Tältä lintu nyt näyttää rönsyineen kaikkineen.
Moni kysyi, mikä siitä tulee.
Ja vastasin, kun Laululintu ei ehkä ollut kovinkaan paljoa selventävä vastaus, että sen näkee sitten.
Sofi -silmäteräni- taas mielestään tietää tarkalleen, mikä siitä tulee.
Tunnisteet:
inspiraatio,
juuret,
prosessi,
taide,
tapahtumat,
virkkaus
torstai 21. helmikuuta 2013
Taide, käsityö.
Tunnen, että minun pitäisi käydä muutama yliopiston kurssi lisää ja lukea useita tutkimuksia ennen kuin voin kirjoittaa tästä aiheesta mitään. Mutta jostain pitää aina aloittaa. Nyt aloitin eläintarinasta.
Teen parhaillani käsityötieteen opintoihin kuuluvaa opetusharjoittelua nykytaiteen museo Kiasmassa. Jokin kulttuurihistoriallinen museo olisi ollut ehkä luontevampi valinta minulle, mutta ajattelin, että nyt hakeudun huvikseni jonnekin ihan muualle. Käsityöopettajuus ja valtion taidemuseo tuntuu ajatuksena jollakin tavalla vähän epäsopivilta palikoilta, mutta kun niitä on nyt sovitellut yhteen, on alkanut kyllä moni asia raksuttaa ja suhista pääkopassa.
Esimerkiksi se on minua nyt pohdituttanut, että mitä on käsityö ja mitä on taide. Jollakin tavalla sain haltuuni tämän asian kun mieleeni tuli (pyöräillessä. Tuntuu välissä etten muuten mitään oivallakaan kuin pyöräilemällä.) eräs tapahtuma vuosien takaa, joka meni näin:
Pieni ihminen, ihan muutaman vuoden vasta elämässä ollut, kysyi multa kerran aivan yhtäkkiä kesken kaiken
-Mikä on kaššelotti?
Kerroin että kaskelotti on valas. Sitten hän kysyi:
-No mikä se on sitte se hylki?
Ja mie kerroin mikä hylje on.
Sen pituinen se, ja tämä tarina on tosi.
Niin että olisiko taide ja käsityö vähän niin kuin valas ja hylje? Jollakin tavalla samankaltaisia, mutta kuitenkin erilaisia. Elävät suunnilleen samassa ympäristössä, mutta molemmilla on pääsy paikkoihin, johon toinen ei pääse.
Tämän pidemmälle en ole pohdinnoissani juuri päässytkään. Kysymyksiä vain tulee koko ajan lisää.
Mielestäni mielenkiintoinen esimerkki taiteesta ja käsityöstä ja niiden suhteesta on Kiasman Tosi kyseessä -näyttelyssä oleva Mikko Kuoringin teos Unioni. Kyseessä on seinään nojaava rullalle kääritty matto, jossa on käytetty kuteena kaikkien Euroopan unionin jäsenvaltioiden liput. Kuva teoksesta löytyy Saattaa sisältää nykytaidetta -blogista täältä. Mielenkiintoista minusta on, että maton kutoja on eri kuin taiteilija, ja kutojan nimi on myös teoksen tiedoissa. Mietin ihan vilpittömästi, kumpikohan on leikannut liput kuteiksi. Onko EU-maiden lippujen leikkaaminen matonkuteiksi ollut käsityötä vai taidetta?
Tosi kyseessä -näyttelyssä on esillä myös Dzamil Kamangerin sarja Väärennetyt passit ovat aina myös käsityötä, jonka nimi jo saa aivot suhisemaan käsityön ja taiteen ja niiden määritelmien parissa. Täältä löytyy video, jossa Kamanger kertoo teostensa taustoista. Dzamil Kamanger on tällä viikolla myös tavattavissa museossa. Hän valmistaa helmikudonnaisiaan Kiasmassa joka päivä parin tunnin ajan 24.2.2013 asti, tarkemmat tiedot löytyvät Kiasman sivuilta. Saattaa sisältää nykytaidetta -blogissa kerrotaan teossarjasta jonka parissa Kamanger parhaillaan työskentelee http://www.lily.fi/juttu/perkele. Kamanger kertoo, että kun teosten tekniikka on kaunis mutta niiden sisältämät sanat rumia, syntyy taidetta.
Henkilökohtainen mielipiteeni tällä hetkellä on, että taide syntyy todella vasta teoksen ja ihmisen välisessä vuorovaikutuksessa. Se on ehkä se kokemus, kun huomaa sykkivänsä samalla taajuudella teoksen kanssa.
Sattuneesta syystä nykytaiteessa pääsen tähän tilaan useimmiten sellaisten teosten kanssa, jotka luovivat käsityön ja taiteen välimaastossa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)










































