Näytetään tekstit, joissa on tunniste sielun liikahdus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sielun liikahdus. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Sirpale käsityön opetuksen historiasta.


Vuonna 1892 Jyväskylän seminaarin naisosaston ensimmäinen käsityönopettaja Charlotta Lydecken (1833 - 1916) toimitti opetusoppaan "Tyttöjen käsitöiden johtamisen ohjeita. Kansakouluja varten". Oppaassa kerrotaan itsearvioinnista, että käsityön opetuksen tarkoituksena on saada oppilas

"havaitsemaan oman työn vaillinaisuuden ja herättää täydellisyyden saavuttamisen halua".


Alan nyt käsittää käsityötraumojen mekanismin. 

Ja olen niin kiitollinen siitä, että minulle käsityötä opettaneet ovat pääosin jättäneet minut rauhaan ja antaneet kasvaa omassa tahdissani, eikä kukaan ole kiirehtinyt opettamaan minulle tälläkin elämän alueella vaillinaisuuden tunnetta ja täydellisyyden tavoittelua.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Olla opettaja

...on olla avoin portti.

Kuvat otettu Árnes Art Museumin viereisellä tontilla Hveragerðissa Islannissa.

Opetin juuri pitkästä aikaa. Kun intensiivinen kaksituntinen, jonka järjestin vapaaehtoisesti vapaa-ajallani ilman korvausta, oli ohi, ajattelin "Nyt pitäisi varmaan ajatella että meni ihan paskasti". Vielä olo ei ole yltynyt ylitsepääsemättömäksi, ehkä vältyn siltä tällä kertaa.

Se taisi olla viimeisen opetusharjoittelun aikana tai sen jälkeen, kun aloin ajatella, että olla opettaja on olla avoin portti. Kukin omalla tavallaan. Minun tapani on, tällaisissa tilanteissa ainakin, olla laaja ja leveä, ja oppijat saavat mennä läpi mistä parhaimmalta tuntuu. Tyyli on vapaa, eikä ole pakko mennä (vaikka se toki aina vähän surettaa, jos joku ei astu portista, mutta täytyy hyväksyä se), eikä minulla ole mitään kontrollia siitä, mihin kukin joutuu portin toisella puolella. Se on minun tapani olla opettaja.

Nyt minusta alkaa tuntua, että alan olla oma itseni ollessani opettaja. Pitkään luulin, että pitäsi olla toisenlainen ihan vain siksi, koska opettajat ovat. Ehkä tänäänkin joku odotti toisenlaista opettajaa ja pettyi, ja ajattelen, että sen vuoksi pitäisi ajatella että meni huonostii. Että olen huono, kun en ole sellainen kuin opettajat ovat. Vaikka en kyllä tiedä missä se myytillinen hyvä opettaja on määritelty ja miten, ja miksi liitän siihen sellaisia piirteitä, joita minussa ei ole.

Mutta tänään moni astui portista, ja kiitti hymyillen.

Mitään aitaahan ei oikeastaan edes ole, niin ettei sitä porttiakaan varsinaisesti mihinkään tarvita,
paitsi siihen iloon, että siitä voi kulkea läpi.











sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Ollapa onnessansa

Avasin juuri bloggerista blogilistani ja 
kaksi viimeisintä postausta, jotka oli julkaistu parin viime tunnin aikana,  
olivat onnellisia.


Oli Marin pieni kirjoitus kehräyksen rauhoittavasta vaikutuksesta ja Kate Daviesin pohdintoja kahdeksan vuoden bloggaamisesta (pst! Kate Davies antoi myös onnessansa alennuskoodin, joka on voimassa huomiseen puoleen päivään asti hänen Ravelrykaupassansa. Käytin sen heti!)

Ajattelin, että haluan myös  kirjoittaa onnellisen postauksen nyt heti.

Vaikka lähipoluista.





Taikka kaukaisesta kotiseudusta.
Jos haluat kertoa minulle keväästä,
älä puhu kukkasista.
Puhu tulvasta,
niin ymmärrän.


Tai käsitöistä.


Voi, käsitöiden onnesta voisin kirjoittaa vaikka kuinka...



Ja että vaikka joskus tekee niin kipeää, ettei ole keinutuolia,
niin joskus riittää ihan vain se sisäinen keinutuoli.













keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Terrakotta

Satunnainen matkakertomus
Pari vuotta sitten kävin Kiinassa. 


Tai saattoihan se olla Tamperekin. 


Joka tapauksessa kävin katsomassa Terrakotta-sotilaita. Aikaisemmin olin nähnyt ne vain unessa. 

Unohdin ottaa matkalle mukaan t-paidan, vaikka arvelin tarvitsevani sellaista. 
Mutta löysinkin Kiinan Tampereen keskustasta kirpputorilta terrakotan värisen silkkipaidan. 
Sepäs sattui! Matkamuisto!


Rintataskun rumilukset olen sittemmin ratkonut pois. Niissä oli vieläpä läpät! Mielestäni yksi ehkä  rumimmista vaatteen yksityiskohdista on läpälliset rintataskut. En usko että on vaatetta, jota rintataskut kaunistaisivat. 
Paidan pääntie on juuri sen kokoinen, että kuvittelen pääni mahtuvan siitä läpi ilman, että tarvitsee avata ylintä nappia, mutta eipä mahdukaan. Se on vähän rasittavaa, ja harkinnan alla on tehdä asialle jotain. Ostin jo silkkistä ompelulankaakin. Koska muutenhan paita on mitä mainioin, sillä kun puen sen päälleni, olen kuin Terrakotta-sotilas! Lisäksi silkki on kelpo materiaali matkailijoille, kuten Kyllikki Villalle. Muistelen hänen kertoneen jossain kirjassaan - varmaankin Vanhan rouvan lokikirjassa - pieneen tilaan pakattavista silkkivaatteistaan, joilla on helppo kerrospukeutua. Ja sellainenhan kyllä olen, kerrospukeutuja!



Eilen kävin katsomassa lyhtysotilaita.


Muuhun Helsingin kiinalaisen uudenvuoden -hulinaan en osallistunut. 

Tai tein kyllä viikonloppuna kiinalaista nuudelikeittoa. Ja viime viikolla tuli mieleeni laulu vuosien takaa ja niin kova kaipuu, että oli tilattava se levy omaksi. Se on Iso karhu -yhtyeen levy Ulappa, ja sieltä kappale nimeltä Setsuanissa, jonka sanat ovat Pertti Niemisen suomennos Huang Kengin runosta, joka on kirjoitettu Kiinassa 1200-luvulla. Olen lainannut aikoinaan tuon levyn Oulun kirjastosta. Suunnilleen niihin aikoihin, kun kävimme opiskeluryhmäni kanssa Tampereella katsomassa Jadeprinsessa-näyttelyn.

 Siitä on jo 7 vuotta, ja vieläkin muistin laulun sanat:

Aioin tulla tänne Setsuaniin jo kauan sitten.
Kymmenen vuotta vitkastelin,
lykkäsin matkaa.

Mutta mikään tämä ei liity mitenkään kiinalaiseen uuteenvuoteen, josta kuulin eilen radiosta. 
Kaikki on vain sattumaa.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Roosa

En ollutkaan reipas.


Kangasverkkokauppa ja kuosisuunnittelimo Käpysellä on myynnissä kaksi kangasta, joiden tuotosta osa menee Syöpäsäätiön Roosa nauha -keräykseen. Toinen on Leena Rengon suunnittelema kangas nimeltä Roosa. Musteensinisestä väristä ja naishahmoista tuli mieleeni merimiehen tatuoidut käsivarret, ja niin tilasin Roosa-trikoota sekä Selialta tummansinistä raitajerseytä ja aloin valmistaa reipasta seiloripaitaa. 
Samaisesta kankaasta on valmistanut pipoja ja huiveja mm. Pikku-Mameli, Turkoosikissa ja Mumin talossa.

Kun tuli valmiiksi, yritin ottaa reippaita seilorikuvia ja pullistella tatuoituja käsivarsiani, mutta ei siitä tullut oikein mitään. Ensinnäkään siksi ettei tällaisella hankisääskellä ole paljoa pullisteltavaa ja toiseksi siksi, ettei ajatus joka satamassa Roosan käsivarteensa tatuoineesta merimiehestä oikein kantanut.


 Kuvatessani kuuntelin Niko Valkeapäätä ja Mari Boinen levyä Idjagieđas.



Eikä sellainen musiikki sopinut merimiehelle yhtään.




Vaihdoin kuvausrekvisiitan ja kuvasin lisää, vaikka ei minulla ollut tarinaa mitä kuvittaa. Rintasyöpä on naisten yleisin syöpä, mutta se ei ole toistaiseksi koskettanut lähipiiriäni. Joka 8. nainen sairastuu siihen jossakin elämänvaiheessa. 



Käsittelen kuvia ilmaisella Picmonkey-ohjelmalla. Tälläkin kertaa tein sen ensin ihan maltillisesti, mutta sitten jokin tuttu tunne alkoikin nousta kuvista mieleen.





Sellainen tunne, kun vajoaa veden alle. Joskus se tuntuu siltä kuin astuisi yllättäen lätäkköön. Tai siltä, että sataa tihuuttaa päälle ja vaivihkaa kastuu luita ja ytimiä myöten.


Joskus astuessaan lätäkköön ei sillä lätäköllä olekaan pohjaa. 
Tai sadevesi huuhtoo sinut mukanaan.


Ehkä sellaisen tunne on tuttu myös henkilöille joilla diagnosoidaan rintasyöpä.

Kotiliedessä on pieni artikkeli aiheesta Kuinka kulkea masentuneen vierellä. 
Monet kohdat pätevät varmasti myös muissa vakavissa sairauksissa. 




Olen onnekseni oppinut uimaan.


Jos minulle nykyisin tulee tunne, että olen veden alla, osaan suunnistaa kohti pintaa.










sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Inhoväri

 Musiikkisuositus: Eero Raittinen: Kuin enkeli (1992, albumilta Mies matkallaan), joka löytyy Spotifysta. (Jonna Tervomaan versio samaisesta kappaleesta löytyy Ylen sivuilla. Tervomaan versio on mielestäni laiskan pulskea ja sakeaan uneen uponnut, kun taas Raittisen alkuperäinen versio on kevyt, ilmava ja etenevä, jopa terävä.)



Kun aloitin käsityötieteen opinnot, visuaalisen suunnittelun kurssilla oli tehtävänä muun muassa miettiä omia värimieltymyksiään.


Silloin, viisi vuotta sitten, inhovärini oli vaaleansininen.





Kesällä satuin lukemaan Voi hyvin -lehden nettisivuilta artikkelin Mitä värit viestittävät? 
Ja tuli mieleeni, että mitähän se oli olla viisivuotias ja saada vaaleansinisiin puettu pikkuveli. Ja toivoa, että saisi pitää häntä sylissään, mutta ei uskalla kysyä aikuisilta.




 Ja nyt huomasin, että niinkin voi sattua että olen täysin vaaleansinisiin pukeutunut.

Paita on Myttö keväältä ja housut tein kesällä akuuttiin hellevaatepulaan Moda 4/2014 kaavalla nro.6.
Kaavasta huomioitavaa: surkean pienet taskut.





Eikä inhota, vaan olo on ilmava, viileä ja uninen. 

Kuin olisi toinen jalka unessa.

Kuin olisi niin kevyt että voisi lipua tuulen mukana pois.

Samalla kuitenkin luja ja kylmä. Kuten enkeli Jacek Malczewskin teoksessa In the dust storm, joka on ollut mielessäni jo Taivaskammarissa. Tuo tomuisen keltaisena minulle esiintynyt enkeli, jonka nyt näenkin toisin. Sininenhän se on. Vaaleansininen. 







keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Avaruuden nimi

Nimihän on taikasana, loitsu. Eikö olekin?


Minulla on yksi ihminen jota en ole valinnut, vaan hänet on minulle annettu. Kun tein viime syksynä Möbiuksen huivia, ajattelin häntä ja päätin tehdä hänellekin sellaisen. Hän kun on muun muassa fyysikko, niin tuumin hänen arvostavan lämmittävää villaista kappaletta, jolla on vain yksi pinta ja reuna.

En ollut hiiskunut koko asiasta, kun hän otti yhteyttä alkuvuodesta. Sanoi että luki blogistani aatteitani avaruudesta, ja ettei sitä tarvi pelätä, sanana varsinkaan. Nimittäin luonnontieteissä, siellä kuningas-matematiikassa etenkin, avaruudet ovat ihan jokapäiväistä leipää - perustyökalu jota voi soveltaa mihin vain: senkus keksii uuden tilanteeseen ja tarpeeseen sopivan. Ja tämän aika-avaruuden, missä me elämme, nimi on kuulemma Pseudo-Riemannilainen monisto. Entäs se neljäs ulottuvuus sitten:  ei se ole sen kummempaa kuin aika.

Minua aina niin kovasti huojentaa kun asiat saavat nimet. Ja kun avaruus sai nimen, siitä tulikin yhtäkkiä kelpo ystävä, luonnollinen olemisen muoto. Niin kuin vaikka tekstissäni Myttö, jota kirjoittaessani tiesin jo avaruuden nimen. Kun katsoin pihan yli vuorille ja niiden lävitse, neljännesvuosisadan verran menneisyyteen, niin neljäs ulottuvuushan se siinä vain oli täysin näkyvä ja koettava. Ei yhtään pelottava. Pää ei räjähtänyt.

Tein hänelle huivin. Se on valmistunut ja lähetetty jo viikkoja sitten.



Olen kuitenkin pihdannut tämän jutun kirjoittamista. Nimittäin sen lisäksi että tuo ihminen on fyysikko, on hän paljon muutakin, ja hän tarjoutui tekemään minulle kansikuvan tähän blogiin. Ihan noin vain lähetti luonnoksen ja kysyi, että sopiiko jos teen tällasen!

 Ja tällä viikolla se tuli valmiiksi! Se on ihana!



Se on aivan minun näköiseni! Aivan kuin katsoisin peiliin!

Siellä on muun muassa Laululintu, Marta ja Vihreä Rakastavaisten yöauringon sillalta, ja muita juttuja mitä en ole vielä kertonut, ja juttuja joita en vielä tiedäkään. Ja se on tietysti kaareva, koska niin on aika-avaruuskin, ja sitä pitkin asiat vain vierivät ja pistävät liikkelle uusia asioita.



Että tuollainen ihminen minulla on, joka kertoi minulle avaruuden nimen ja tavoitti olemukseni blogin kansikuvaan. Ihminen, jota en ole itse valinnut, vaan hänet annettiin minulle kun olin hyvin pieni.

Veli.


sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Tintti

Minkä muotoinen on lapanen? Minkä arvoinen on arkinen?








































Peukalosta aloitetut pyörylälapaset. Lanka Novitan 7-veljestä, väri Talitiainen.


Muutamia vuosia sitten en juuri lukenut käsityölehtiä enkä norkoillut kauppojen lankahyllyillä. Pari vuotta sitten kun pitkästä aikaa menin lankahyllylle, meinasin lentää Novitan lankojen kohdalla seljälleni innostuksesta: Lintujen ja kukkien värisiä monivärisiä lankoja! Jos tekee monivärisiä lankoja, niin minun mielestäni niillä yhdistetyillä väreillä on parempi olla jokin esikuva. Se on hauskempaa niin, koska silloin niillä väreillä on jokin merkitys jo itsessään ja ne kestävät aikaa paremmin kuin satunnaiset trendivärit.

 Tässä talitiaisen värisessä langassa on mielestäni onnistuttu erinomaisesti. Kuinka monesti niin arkinen ja yleinen asia kuin talitiainen pysäyttää sinut katselemaan ja kuuntelemaan?  Siellä Oulun Anttilan lankahyllyllä ainakin pysäytti.

No, en sillä kertaa kuitenkaan ostanut sitä talitinttilankaa ja myöhemmin iski hätä, kun tajusin, että se onkin poistumassa tuotannosta ja ne olivat ihan viimeisiä, mitä enää oli myynnissä. Mutta kun aikani metsästin, niin löysin sitä vielä eräästä lankakaupasta ja suurella hartaudella ostin kolme kerää. Tämä on ainoa lanka, mitä olen vartavasten hamstrannut. Mulla on toki melkoiset määrät lankoja, joita olen hamstrannut sieltä täältä mutta yleensä sillä perusteella, mitä on tullut vastaan, mutta tämän perässä olen totisesti juossut, jotta voin neuloa jotain talitiaisten kunniaksi. Lapasten lisäksi olen tehnyt tänä talvena sukat. 



Sukat aloitin kärjestä ja raitoja olen vinksoittanut lyhennetyillä kerroksilla. Lyhennettyihin kerroksiin (joista kyllä innostun muutenkin) minut innoitti varmaankin neulesuunnittelija Cookie A. Tai oikeastaan joku blogikirjoitus hänen sukkamallistaan nimeltä Wedge, koska en tosiaan ole koko ohjetta edes nähnyt, mutta idea oli niin hauska että halusin kokeilla. En muista tarkoin mistä luin ensimmäisen kerran Wedgestä, mutta ainakin Missä neuloimme kerran - ja Sukeltelua lankakasoissa-blogeissa ja Noidutuissa näpeissä ja Tuin kutomossa ne ovat olleet puikoilla. Sukkien kantapää ja varren joustinneule ovat Dropsin Fabel-lankaa. Missä neuloimme kerran -blogista löytyy ohjeistusta varpaista aloitettaviin sukkiin ja jälkikäteen tehtyyn kantapäähän.

Loput langat, vähän päälle 300 grammaa, talletan aarteiden joukkoon ja käytän vain erityistapauksissa.





sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Myttö

Katsoin kauas - pihan yli vuorille, ja niiden lävitse.

Olin kangaskaupassa ihan muissa asioissa, kun palakankaitten joukosta huomasin tämän
ja siitä tuli olo, jonka jäljille en heti päässyt. 

Joten pitihän se sitten ostaa. Kotona mallailin kangasta peilin edessä, kun yhtäkkiä tuli hetki jota mielestäni kuvataan erinomaisesti Scandinavian music groupin laulussa nimeltä Tahdon uudet silmät:

Tahdon uudet silmät,
 joilla näen kauemmas,
 pihan yli vuorille 
ja niiden lävitse. 

Ja niin mie sain kiinni ohuen ohuesta säikeestä joka lähti tästä kankaasta, joka kulki pihan yli vuorille ja niiden lävitse, noin kahdenkymmenen viiden vuoden päähän menneisyyteen,  alle kouluikäisen tummatukan silmien lävitse ja siellä säikeen päässä on Myttö. Kyseessähän on siis lastenohjelma 80-luvulta, jota en todellakaan ole aktiivisesti ajatellut vuosikausiin, mutta nyt muistin sen. Tuon utuisen sinisen värimaailman, joka tähän aikaan vuodesta laskeutuu näillä leveyksillä alkuillasta - joka saa oloni hyvin keväiseksi, koska valo on silloin samanlaista kuin myöhään illalla maalis-huhtikuussa siellä missä synnyin.


Kevät on mielestäni vuodenajoista julmin. Jokin aika sitten kuuntelin radio-ohjelmaa, jossa soi kappale jonka tunnistin Vivaldin vuodenajoista yhdeksi osaksi, ja ajattelin että tämä kuulostaa minusta keväältä. Mutta itseasiassa se olikin Talvi. Vivaldin Kevät taas on jokin kumma lämpöinen ja kukkiva idylli.  Mutta kun minusta kukat ja lämpö kuuluvat vasta kesään. Kevät on valoa ja epävakautta, voimakkaita kontrasteja ja ristiriitoja. Silmäni eivät ole mitenkään herkät, mutta keväinen aurinko on niille aivan liikaa. Mutta onneksi keväällä on pohjoisessakin sellainen erikoisuus, kuin valo ja pimeys jotka mahtuvat sulassa sovussa samaan vuorokauteen. Kesä taas minusta alkaa siitä, kun kaikki on niin vihreää että sitä tulee silmistä ja korvista kuvotukseen asti. Siellä missä synnyin kukat kukkivat kun kukkivat, ne seuraavat enemmän lämpöä kuin valoa.



Ompelin paidan.


Kansanomaisella kaavoituksella, eli suorakulmaisista paloista.


Kädentielle tuo tilaa kainalotilkku. Pääntien ja helman kanttasin vinonauhalla. Pääntien ompelin käsin, mutta helman hurautin koneella. Sivusaumojen halkoita vahvistamaan ja huolittelemaan ompelin kainalotilkun kokoisista paloista kolmiot.


Ompelin sivu- ja hihasaumat ompelukoneella, mutta huolittelin käsin katesaumoilla. Mulla on tapana ommella katesaumoja noin, että katettava sauma on kiinnitetty nyörin ja hakaneulan avulla pöydän jalkaan, jolloin sauma on vähän pingotuksessa ja ainakin mulle helpompi ommella. Perusteellisen  DIY katesauma -ohjeen on tehnyt Soja Sukkulalla ja neulalla -blogista.




Ei minulla niinkään ole mielessä se säikeen päässä oleva Myttö, joka seikkaili televisiossa 80-luvun hidastempoisessa animaatiossa, vaan se myttö jonka silmien läpi se säie kulkee siellä noin 25:n vuoden päässä. Ajattelin että voisin laulaa hänelle kuten Tahdon uudet silmät -laulussa:

Tahdon uuden äänen jotta voisin kertoa, 
että tahdon uudet silmät,
että tahdon oppia tietämään mitä yritit sanoa. 
Näen jo nyt paljon kauemmas. 
En pelkää vuorovettä enkä vieraita, 
kuulin kolibrin ja itkin vuoksesi.
Mennään uimaan kallioiden itäpuolelle, 
en pelkää enää vuorovettä enkä vieraita. 
Meri vetäytyy, levä kuivuu harmaaksi. 
Jos joku poimii sen se muuttuu tomuksi.



Ja enkä oikein tiedä tekeekö se kipeää, vai mikä on, mutta itken.


sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Pastellit

Sateenkaari laajenee

Tykkään sanoa, että lempivärini on sateenkaari. Se laajenee - koko ajan sinne tulee lisää värejä ja sävyjä. Valkoisella taitetut värit, pastellit,  alkoivat kiehtoa vuosi tai pari sitten. Ensin lämpimät sävyt, nyt myös kylmät.

Tänään Kynttilänpäivänä uusi lumi ja pilvet taittoivat koko maailman valkoisella. Sellainen valo rakastaa pastelleja.

Indigoa, verihelttaseitikkiä ja Lanitium ex Machinan värjäys nimeltä Slumber.

Betoninharmaakin hehkui.



Oulussakin on harmaa kiehtonut, ja Neulova Narttu poseeraa jo Stephen Westin Enchanted Mesa-paidassa. Ehkä jotain sen tapaista voisi tulla noista minun langoista...

 Lumisella Elinallakin on talvisten hetkien sävyjä huivissa.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Vihreä Rakastavaisten yöauringon sillalta

Kokonaisesta aistimisesta ja hauduttamisen hienoudesta.



Tiedättekö tämän ilmiön?


Kyseessä on monilla nisäkkäillä esiintyvä  Flehmen-reaktio, eli irvistys jonka avulla hajumolekyylit kulkeutuvat aistittavaksi vomeronasaalielimeen eli Jakobsonin elimeen.

Tuollainen olo mulla oli kun kävin syksyllä Oulun taidemuseossa Reidar Särestöniemen näyttelyssä. Oli lokakuu, valo väheni, sairastelu oli vienyt voimat ja pääsin pitkästä aikaa näkemään Särestöniemeä seinien täydeltä. Halusin hengittää ne värit sisääni joka soluun.

Ja sehän on aivan sopivaa kun on kyseessä Särestöniemi, joka ei tyytynyt aistimaan yksi aisti kerrallaan.

"Kaiken tahdon sanoa värinä."

"Minun työni ovat runoa. Runoa Lapista."
Särestönimen taide, tai oikeastaan koko Särestöniemi-brändi (jos Reitari eläis tässä ajassa, niin toki olisi olemassa Särestöniemi-brändi) on mulle tärkeä. Särestöniemi-museo Kittilän Kaukosessa on todennäköisesti ensimmäinen museo jossa ikinä olen käynyt. Olin ala-asteella ja koko pieni koulu kävi retkellä siellä. En nyt voi kaikkia faktoja tarkistaa, onko kaikki totta, mutta tällainen se museoreissu minun muistin mukaan oli: Reitarin veli Anttu oli vielä elossa silloin ja asui vanhassa Särestössä, ja hänellä oli samojedin koira nimeltä Ira, jolla oli pentuja! Niiden koiranpentujen kanssa me sitten leikimme. Kyllä me ihmettelimme sitä uima-allastakin ja valtavaa koiran sänkyä, ja kiersimme kaikki rakennukset ja saatoimme nähdä vähän taideteoksiakin. Se oli sellainen se museokäynti! Ehkä paras kaikista millainen vain syrjäkylän tyttösen ensimmäinen museokäynti voi olla.

Nyt siirryn vähän sivuraiteelle, mutta kyllä sieltä palataan vielä. 


Neuloin lukiossa ollessa, eli noin 10 vuotta sitten Kittilässä, tällaisen puseron.


Muistan jotenkin kumman selvästi, että malli oli Suuresta Käsityölehdestä. Se oli sellainen 7-veljestä tai Nalle-langasta neulottu valkoinen pusero. Mie neuloin kirpputorilta ostetusta froteemaisesta puuvillasekoitteesta.

En muista käytinkö tätä paitaa paljon. Mutta se kulki mukana kuitenkin kun sain ylioppilaslakin ja muutin muualle opiskelemaan. Vuosi tai pari sitten, täällä Helsingissä asuessa, otin paidan jostain syystä taas käyttöön. Avasin kiristävät sivu- ja hihasaumat ja ompelin ne uudestaan. Mietin, että paita on aika hieno ja mukava muuten, mutta sivuista voisi kaventaa ja väri on ihan kumma, se pitäisi värjätä. Väri on tuollainen kylmä, minttuinen, ruohoinen, pastellinen, mutta kuitenkin kirkas vaalean vihreä. Kertakaikkisen kumma väri.

Värjäys kuitenkin lykkääntyi ja lykkääntyi, kun en pistänyt toimeksi ja tehnyt koevärjäystä paidan jämälankanöttösellä, joka pyörii tuolla lankakätköissä.

Mutta sitten olin Reidar Särestöniemen näyttelyssä Oulun taidemuseossa ja näin tämän:
Rakastavaiset yöauringon sillalla, 1970.

Ja tuolla rakastavaisten hylkeiden lomassa on se sama väri kuin minun puserossa! 


Eikä sille värille ole vieläkään nimeä, mutta silti se kymmenen vuoden hauduttamisen jälkeen loksahti paikoillensa, ja on hyvä juuri sellaisenaan.


Ja mitäpä sitä kaventamaankaan, mihin mie sitte polveni tunkisin.