Jos keräillä tahdot alkaa nyt, kerää tekstiiliä

Alkuvuodesta olen tavannut kolme henkilöä, jotka keräävät tekstiilejä. Jokaisen intohimoa asiaansa kohtaan ihailen erittäin paljon. Suhtautumiseni tekstiileihin on jopa jollain lailla muuttunut tavattuani heidät.

Talvella Suomen käsityön museossa oli näyttely Dora Jung - Pellavan kuvittaja, joka esitteli Tuomas Sopasen keräämää Dora Jung -kokoelmaa.  Tuomas Sopasella on myös mittava ryijykokoelma.  Olin sattumalta Jyväskylässä juuri sinä iltana, kun Sopanen itse piti opastetun kierroksen näyttelyssä. Minulle jäi mieleen, kun joku kysyi, miten hän alkoi kerätä juuri Dora Jungia. Sopanen vastasi jotenkin niin, että se oli aihe jossa oli mahdollisuudet saavuttaa hieno kokoelma aika helposti. Esimerkiksi hän otti taidelasin - niissä piireissä on jo niin monia keräilijöitä, että ainutlaatuisen ja kattavan kokoelman kerääminen olisi hankalaa ja kallista.

Dora Jung -Pellavan kuvittaja -näyttelystä

Tuomas Sopanen

Vähän tätä myöhemmin aloin ymmärtää, että Sopasen sanoma ei koske pelkästään Dora Jungia, vaan tekstiilejä yleensä.

Muutama kuukausi sitten tapasin kansallispukujen keräilijä Mari Varosen, ja haastattelin häntä Tekstiiliopettaja-lehteen. Haastattelu julkaistiin lehdessä 2/2017 ja se on luettavissa sähköisessä muodossa täällä https://www.tekstiiliopettajaliitto.fi/toiminta/lehti/kansallispuku/ Ensimmäisen keräilyvuotensa aikana Varonen hankki jo 60 itselleen sopivaa kansallispukua, ja kokoelma kasvaa koko ajan. Aivan kuten Sopanen, Varonenkaan ei pidä kokoelmaansa vakan alla, vaan esittelee sitä sähköisesti Kansallispuvussa-nettisivustollaan. ja on siten lisännyt huomattavasti suomalaisten kansallispukujen kuvien määrää ja saavutettavuutta internetissä. Varosen kokoelma lähtee kesällä myös näytöskiertueelle, joka on nimeltään Kansallispuvussa-Roadshow.

Kolmas keräilijä, jonka olen tavannut, on kuvataitelija Elina Juopperi. Tämä tarina vaatii vähän pohjustamista, se nimittäin alkaa siitä, kun kävin Keravan museo Sinkassa Näkyväksi neulottu -näyttelyssä. Näyttelyssä oli Juopperin teos Perintö, joka koostuu pinotuista raanuista. Ajan myötä teos kasvaa 1,8 x 1,8 x 1,8 metrin kokoiseksi kuutioksi. Teostiedoissa teoksen kerrottiin olevan veistos, ja se synnytti minussa heti huolekkaita museotyöläisen ajatuksia. Kävin näyttelyssä toisenkin kerran, ja silloin seuranani oli viimevuotinen työkaverini, jonka kanssa olen työskennellyt parissa museon muuttoprojektissa. Tämän teoksen äärellä meidän molempien huolekkaat ajatukset purkautuivat keskusteluksi, kun pohdimme sitä, kuinka tämän veistoksen siirtäminen museaalisesti olisi mahdollista.

Elina Juopperi, Perintö.

Onneksi huoli osoittautui aiheettomaksi. Myöhemmin Designmuseossa oli Elina Juopperin järjestämä Raanupiknik-tapahtuma, jossa hän kertoi tarkemmin Perintö-teoksesta. Ensinnäkin hän käyttää teoksesta nimitystä veistos vähän kurillaan, Ja toiseksi hän kertoi että teos on myös kokoelma. Eli teosta ei tarvitse käsitellä yhtenä kappaleena, kuten olin ensin veistos-nimityksen kuullessani huolissani ajatellut. Vimeossa on Sinkan tekemä video veistoksen rakentumisesta.

Näkyväksi neulottu -näyttelystä.

Juopperi siis kerää raanuja. Hän kertoi Raanupiknikillä, että lapsuudessaan hän oli kasvanut siihen, että raanu on arvostettu tekstiili. Asuttuaan ulkomailla ja palattuaan takaisin Suomeen hän havaitsi, että raanuja myydään kirpputoreilla pikkurahalla. Niillä ei vaikuttanut olevan enää arvoa. Ja tätä aihetta käsitteltiin Raanupiknikillä, jonka alaotsikko oli Kutokaamme naistietoutta. Piknik järjestettiin Designmuseon uuden perusnäyttelyn vaihtuvien näyttelyiden huoneessa, jossa oli näyttely Jokainen suora linja taipuu omasta painostaan. Designmuseon nettisivujen mukaan (luettu 26.4.2017)
 "Siinä taiteilija/tutkijaryhmä, johon kuuluvat Giovanna Esposito Yussif, Fahrettin Ersin Alaca, Elina Juopperi ja David Muoz, kysyvät mitä Milanon triennaalien kulissien takana tapahtui, miten rakennettiin muotoilijamyytti. Tilassa järjestettävät keskustelut ja haastattelut haastavat yleisön osallistumaan tutkimusprosessiin."

Juopperi oli kutsunut tapahtumaan vieraaksi FT Marjo Kaartisen, joka kertoi naisten asemasta ja työstä erityisesti ennen 1800-lukua. Juopperi puolestaan kertoi raanuista ja tutkimuksistaan sen parissa, keskittyen varsinkin raanun uudistajaan Elsa Montell-Saanion. Muistaakseni Montell-Saanio palkittiin Milanon triennaalissa 1967. Tätä tietoa en nyt pysty äkkiä varmistamaan mistään, ja se kertoo osaltaan samasta asiasta minkä Juopperi oli havainnollistanut katsomalla, kuinka monta kirjaa vuonna 1967 Milanon triennaaliin osallistuneista muotoilijoista oli löydettävissä kirjaston hakupalvelusta. Ykkösenä listalla oli Kaj Franck tms.en muista ihan tarkoin. Mutta joka tapauksessa mies ja kovan materiaalin muotoilija. Hänestä oli kirjoitettu yli sata kirjaa. Elsa Montell-Saaniosta puolestaan yksi ainoa.

Marjo Kaartinen ja Elina Juopperi Raanupiknikillä.

Ja nämä ovat vain muutamia esimerkkejä pehmeistä esineistä ja niiden suunnittelijoista ja valmistajista, joita pystyy keräämään kirpputoreilta ja huutokaupoista verrattain vähäisellä hinnalla niin, että jo vuodessa voit olla huomattavan kokoelman omistaja. Jos vielä tuot kokoelmasi yleisön nähtäväksi tavalla tai toisella, olet tehnyt kulttuuriteon. Jos haluat olla etujoukoissa, ala kerätä pehmeää nykytaidetta. Sen historia ei ole vielä pitkä, joten täydellisen kokoelman kerääminen kannattaa aloittaa nyt.

Toinen aihe, missä on tapahtunut viime vuosina valtavan paljon, on suomalaiset pienen verkkokangaskaupat ja niden suunnittelijat. Siitä aina vitsaillaan, kuinka ompelua harrastavat oikeasti vain hamstraavat kankaita, eivätkä ompele niistä ikinä mitään. Ja ompelijat taas vitsailevat takaisin, että ei heillä ole mitään materiaalivarastoa, vaan kokoelma! Toivottavasti jollakulla onkin. Muutaman vuosikymmenen päästä todennäköisesti joku joka tapauksessa koluaa kirpputoreja - tai mitä ikinä silloin onkaan olemassa - ja jäljittää vaikka Leena Rengon taideteoksia ja alkuperäisiä painokankaita suomalaisten nettikangaskauppojen alkuajoilta.

Olen kyllä jossain määrin keräilijäluonne, ja varmaankin se vuoksi olen päätynyt museoalalle. Toistaiseksi en kerää mitään, mutta en sano tästä enempää, sillä jokaisen tapaamani keräilijän innostus aiheeseensa tuntui alkaneen aika äkillisesti.

Tai no, olen koittanut kyllä kerryttää kirjahyllyyni Käsityönopettajien koulutukseen liittyvää kirjallisuutta, joka oli graduaiheeni ja ikuinen kiinnostuksen kohteeni. Sitä kirjallisuutta ei ole kyllä paljoa yleensäkään. Eniten minua kiinnostaa tutkimus. Voin hyvin kuvitella, että alan kertätä jotain, mitä tutkin, Kaikkein hedelmällisintä se olisi kyllä tuolla Juopperin tavalla, että on tutkimusryhmä, sekä huone, jonka seinille tehdä muistiinpanoja, ja ihmisiä joiden kanssa keskustella.