Näytetään tekstit, joissa on tunniste museot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste museot. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Muuttaako muoti maailmaa?

Katoni-blogin Marjoannika haastoi kesällä minut jatkamaan muotipohdintoja. Hän oli juuri julkaissut tekstin Miten muodin keinoin voi rakentaa parempaa maailmaa?  ja pyysi kirjoittamaan ajatuksista, joita se minussa herättää.

Marjoannikan teksti perustuu For fashion´s sake -näyttelyyn, joka oli muodin ensimmäinen esiintyminen Espoon modernin taiteen museon Emman ohjelmistossa. Näyttelyn tiedotteessa kuitenkin kerrotaan, että kyseessä ei ole taidenäyttely, vaan "edelläkäyvän designin näyttely, jossa merkittävässä osassa on esillepano, näyttävyys ja vuorovaikutus". Näyttely oli avoinna 3.5.-3.9.2017 ja vierailin siellä avajaispäivänä. Muodin ja taiteen suhde on häilyvä, kuten taiteen ja käsityönkin, mutta ottamatta asiaan kummemmin kantaa teen nyt päätöksen, että yksinkertaisuuden vuoksi  tässä tekstissä kutsun näyttelyssä esillä olleita asioita teoksiksi ja niiden valmistajia taiteilijoiksi.

Olisin kaivannut avajaisiin enemmän sitä, että näyttelyn taiteilijat olisivat avanneet prosessiaan ja teoksiaan. He olivat kyllä paikalla ja Marjoannika oli ryhtynyt heidän kanssaan juttusille ja saanutkin näyttelystä paljon enemmän irti. Toinen, mitä kaipasin, oli teosten vuorovaikutus ihmisten ja ympäristön kanssa. Teokset, jotka pääosin olivat vaatteiden muotoisia, oli ripustettu hyvin tiiviisti pienehköön näyttelytilaan. Ilmeisesti tilan ovella oli myös jonkinlainen näyttö, josta sai esille lisää kuvia, mutta avajaisten ihmispaljoudessa en päässyt siihen tutustumaan. Suurista ikkunoista näkyi ulos ja ihmiset saattoivat kävellä hyvin lähellä teoksia, mutta jotain jäi puuttumaan. Kuten Marjoannikan haastattelemat taiteilijat Justus K, Emilia Tikka ja Minna Palmqvist kertovat, teoksissa on kyse paljon muustakin kuin vain estetiikasta. Ne ottavat kantaa, mutta ripustus ei tuonut sitä ilmi. Suurin osa teoksista tuntui olevan suunniteltu siihen, että ihminen voi ne pukea päälleen, jonka vuoksi olisin kaivannut väljempää tilaa, suuria valokuvia teoksista ihmisten päällä, mahdollisesti jopa videoita. Museoalalla työskennellessäni olen tuon tuosta törmännyt ajatukseen siitä, että esine on mykkä. Niin myös nämä teokset tuntuivat olevan vaimennettuja.

Ritva Koskennurmi-Sivonen (jonka verkkoaineistot ovat pienen tauon jälkeen jälleen saatavissa uudessa osoitteessa https://rkosken.kapsi.fi/kysytyt ) määrittelee vuonna 2002 pitämässään esitelmässä Muoti muuttuu, mutta tuleeko se koskaan kauniimmaksi?, että muodilla tarkoitetaan vähintään kahta asiaan: sitä sosiaalista prosessia, joka tuottaa jatkuvasti uutta, sekä  tietyssä hetkessä voimassa olevaa ihannetta - sitä,  mikä on muotia juuri sillä hetkellä.  Näiden määritelmien valossa voi ajatella, että muoti voi muuttaa maailmaa tuomalla uutuutena ihmisten tietoisuuteen jotain sellaista, joka rikkoo vanhoja käsityksiä ja normeja, kuten Marjoannika kirjoittaa. Esimerkkinä tästä toimii vaikka Adiaksen uusi mainoskampanja, jossa järjetöntä raivoa aiheuttava "uutuus" on niinkin "uusi" asia kuin säärikarvat. Tästä aiheesta ja ihailemastani Frida Kahlosta olen kirjoittanut aivan blogini alkuaikoina. Minulle on ollut lapsena ja nuorena tärkeätä nähdä taidetta. Toisia taas voi muoti auttaa tutkimaan identiteettiään ja kasvamaan omaksi itsekseen. Tämä hyvä mahdollisuus on kuitenkin mielestäni edelleen varsin pieni vastavoima sille, että muoti on valtava teollisuuden haara, joka perustuu uuden hankkimiselle ja kuluttamiselle.

Pieniä askeleita oikeaan suuntaan tapahtuu kuitenkin koko ajan. For fashion´s sake -näyttely nosti esille muodin eri kasvot - kuinka muoti on muutakin kuin uusi mallisto joka kaudelle.
Polkua on tallannut myös Anniina Nurmi, joka on kestävän muodin edelläkävijä Suomessa. Valmistettuaan ensin mahdollisimman ekologista mallistoa, hän päätyi siihen, että koska koko muoti systeeminä on viallinen, ei sitä voi korjata sen omilla keinoilla, vaan on ajateltava uudella tavalla. Tänä vuonna Anniina onkin lanseerannut Vaate palveluna -mallin, jonka myötä vaatteiden arvo nousisi ja siten myös laatuun ja kestävyyteen satsaaminen tulisi kannattavaksi. Tällä hetkellä vietetään myös Slow Fashion October -teemakuukautta. Nyt kolmatta kertaa vietettävän kampanjan tarkoitus on täyttää sosiaalista mediaa ja ihmisten tietoisuutta hitaalla muodilla, jonka määritellään olevan esimerkiksi "small-batch, handmade, second-hand, well-loved, long-worn, known-origins wardrobe." Määritelmässä ollaan edelleen pääosin muodin ytimessä, eli uutuudessa ja jopa uuden hankkimisen asialla, mutta rinnalla kulkee myös vaatteiden arvostus ja jopa kiintyminen niihin. Näkökulman muutos, joka ehkä muuttaa maailmaa pikkuhiljaa, on se, että ihminen ei ole vain passiivinen kuluttaja, vaan vaatteiden ja muiden hyödykkeiden käyttäjä - aktiivinen toimija. 

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Vaate- ja muotipuhetta



Tekstityöläinen Laura Pörsti kirjoitti juuri blogissaan aiheesta Onko vaatteilla kieli ja kuka sitä osaa, miettien sitä, miksi vaatteita ja vaatteista puhumista tunnutaan pidettävän jotenkin pinnallisena ja turhuutena. Vaatteet ovat kuitenkin välttämätön osa elämää, varsinkin kun elää näillä leveyspiireillä eikä omasta takaa ole lämmittävää karvapeitettä juuri lainkaan. Ja vaatteilla myös viestitään, kuulutaan ryhmään, erottaudutaan, ja niiden perusteella teemme usein arvioita ja tulkintoja toisista ihmisistä. Ja kaikki tämä tapahtuu, vaikka monella ei välttämättä ole valmiuksia ymmärtää vaatteiden kieltä.

Tilkkuja Tekstiiliteollisuusmuseossa


Yle Areenassa on vielä kuunneltavissa Kalle Haatasen radio-ohjelma, jonka aihe on Muoti Neuvostoliitossa. Haatasen haastateltavana on sosiologi Jukka Gronow, joka on tutkinut aihetta. Heti aluksi Gronow luonnehtii muotia: Muodilla ei ole varsinaista tarkoitusta. Se vain on aina uutta ja aina liikkeessä. Se vaihtelee hieman salaperäisesti ja satunnaisesti, ja samalla se totuttaa meidät muutokseen ja liikkeeseen. Muoti on hyvin harmiton tapa oppia, että mikään ei ole pysyvää.

Ohjelmassa kerrotaan myös, että vaikka muoti on jollain lailla harmiton aihe, niin silti muoti on keskeinen osa sosiologiaa ja kuuluu olennaisesti yhteen modernin kulttuurin kanssa. Neuvostoliiton keskusjohtoisessa taloudessakin päädyttiin siihen, että muotia, eli uutuutta ja vaihtelevuutta tarvitaan.

Kävin jo kommentoimassa Lauran postausta ihmetellen sitä, kuinka vaatteita tosiaan pidetään jotenkin vähäpätöisenä aiheena, vaikka muotiteollisuudessa liikkuu järjettömät määrät rahaa ja luonnonvaroja. Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä kävin Tampereella heittämässä hyvästit Tekstiiliteollisuusmuseolle, joka on avoinna viimeistä päivää ensi sunnuntaina 2.4. Tekstiiliteollisuusmuseon paikalle avautuu loppuvuodesta Vapauden museo, jonka käsitin koskevan hieman samaa teemaa kuin Tekstiiliteollisuusmuseo, mutta laajemmasta näkökannasta.

Siipikehruukone ja videoteoksella Manta, joka kertoo työstään märkäkehruun parissa.

1800-luvulla Suomessa naiset eivät muun muassa saaneet äänestää, eivätkä opiskella yliopistossa, mutta työtä he saivat tehdä. Työ tekstiiliteollisuudessa mahdollistikin monelle omat tulot ja itsenäisen elämän. Työolot olivat kuitenkin aika karmivat, kuten museon videoteoksissa tehtaan naiset kertovat. Finnkinon elokuvateattereissa voi vielä nähdä elokuvan Machines, joka kuvaa tällä hetkellä toimivaa intialaista tekstiilitehdasta. Tehtaan oloissa on paljon samaa kuin 1800-luvulla Tampereella. Elokuvassa kamera kulkee tehtaan märissä ja pölyisissä sokkeloissa, jossa koneet käyvät hirvittävää tahtia tuottaen kankaita. Sieltä niitä uutuuksia tulee röykkiöittäin, sesonkien mukaan, mutta silti satunnaisesti vaihtuen. Koneiden ympärillä työskentelee yksitoikkoisissa, raskaissa ja vaarallisissa tehtävissä ihmisiä. Epätoivoisia, uupuneita ihmisiä, jotka toivovat voivansa säästää parempaa tulevaisuutta varten mitättömästä palkastaan.On oikeastaan aika erikoista, että vaikka tekstiiliala oli ensimmäisiä teollistuvia aloja, jonka piirissä tehtiin 1700-1800-luvuilla monia merkittäviä keksintöjä, niin vuosisatojen kuluessa ihmisten arvo tehtaissa ei silti ole juuri muuttunut.

Ja tämän vuoksi tulee välissä toivoton olo. Tämän vuoksi tarvittaisiin vaatepuhetta, aivan kuten puhutaan ruostakin: mistä se tulee ja milla hinnalla, ja kenen työpanoksella. Huhtikuussa järjestetään jälleen Vaatevallankumous, jonka tehtävä on lisätä tietoisuutta vaateteollisuudesta ja kannustaa yrityksiä läpinäkyvään tuotantoon. Tietenkin asia koskee kaikkea teollisuutta, myös tekstiiliteollisuutta yleensä, ei vain vaatteita. Ostan vuoden aikana paljon enemmän kankaita ja käsityötarvikkeita kuin vaatteita ja asusteita. Käsityöhonkin liittyvässä teollisuudessa liikkuu isot määrät rahaa ja materiaalia. Siitä olen iloinen, että valinnoillani työllistän suomalaisia (nais)yrittäjiä, mutta toivoisin heiltäkin läpinäkyvyyttä tuotannossaan. Ja uskon että se olisi heiltä mahdollista, että tuotanto ei ole lukuisten alihankkijoiden takana, vaan yrittäjillä on yhteys tehtaaseen, jossa heidän tuotteensa tehdään.

Käsityö on minulle tärkeä tapa olla olemassa, joten vaatteiden valmistamisen lisäksi myös korjaan vaatteitani. Pullikoin muotia ja uutuutta vastaan. En halua aina uutta, haluan että vanha säilyy, Joidenkin silmiin siis ehkä viestin, että olen köyhä ja tyylitön parsituissa ja paikatuissa vaatteissani. Mutta tuollainen tulkinta kertoo ehkä niistä ihmisistä vain sen, että he eivät todellakaan osaa vaatteiden kieltä. Eivätkä käsityön.

Kuvassa on moneen kertaan paikattu neulepusero, joka on esillä Lenin-museon näyttelyssä. Pusero on kuulunut polittiselle naisvangille, joka on ollut vangittuna Hämeenlinnan vankilassa. Paidasta ei ollut tarkempaa tietoa näyttelyssä saatavilla, mutta mulle tämä kertoo nimenomaan käsityöstä. Siitä hyvää tekevästä työstä, joka ihmisen sisällä tapahtuu hänen käyttäessään käsiään. Tämä paita ja sen parsinta on ehkä ollut se asia, joka on pitänyt jonkun polittisen mielipiteensä vuoksi vankilaan suljetun ihmisen järjissään ja toiveikkaana, Antanut hetkisen hengähdyksen.







maanantai 11. heinäkuuta 2016

Nuuskamirkkunen

Juhannusompelusten imussa lisää ompelua.

Kun sain juhannusaattona Taikamuumi-kankaasta tekemäni mekon valmiiksi, olin niin iloinen siitä, kuinka hyvät kaavat olin saanut aikaan! Aloin heti suunnitella toista mekkoa Solbiati-pellavasta, jonka ostin jo hyvän aikaa sitten Eurokankaan palalaarista.

Muistan kun ostin kankaan. Olin aivan ihmeissäni siitä, kuinka hyvälaatuisia pellavakankaita laarissa oli. Tämän kankaan väri ei ole mikään ykkössuosikkini, mutta kutojan sydämeni suli täysin, sillä se on kärkitoimikasta! Ja se ei ole mikään yleinen sidos varsinkaan niiden kankaiden joukossa, mitä Eurokankaan laareista voi löytää.


Pistin etäisesti mieleen nimen Solbiati, ja nyt viimein otin siitä selvää. Kyseessä on siis suuri ja vanha italialainen tekstiiliyritys, joka on erikoistunut pellavaan. En todennäköisesti ole törmännyt yrityksen nimeen aiemmin siksi, että en varsinaisesti ole kohderyhmää. En tiedä, onko näitä kankaita missään myynnissä pakalta - vai menevätkö lähes kaikki valmisvaatetuotantoon sellaisille merkeille, joista en ole ikinä kuullutkaan. Sillä sellaisia vaatteita ei liiku kirpputoreilla. Hyppysiini tuntuva laadukkuus on todennäköisesti siis todellista, eikä vain illuusioita.


Kuositteluongelma: halusin hihat. Olen pelännyt tätä hetkeä pitkään. Kokemusteni mukaan hihat ovat hirveän vaikeat ja pelottavat ja aiheuttavat aina ongelmia. Tehtaamon Tiinan avulla pääsin kuitenkin ongelman alkujuurille, ja opin missä on istutetun hihan olkasauman kohta. Se olikin senttiä alempana mitä olen luullut/väärin oppinut! Kuosittelin hihan pyöriön peruskaavan ohjeen mukaan, ja pyöriön pituus ihmeellisesti oli  juuri sopiva olkasaumaan, jonka käsi- ja silmävaralla piirsin muumimekon kaavaan.

Hihan pituus valikoitui tuollaiseksi kyynärpään yläpuoliseksi sen perusteella, että olen omin korvin kuullut Anna Ruohosen sanovan, että se on lyhyiden hihojen pituuksista mairittelevin kenelle hyvänsä.

Ompelin mekkoa illan ja aamun, ja pistin se heti päälleni Kehrääjien killan ja Rukkikuiskaajan järjestämään kehräystapahtumaan Seurasaareen. Kun oli tarkoitus olla koko päivä ulkona, niin otin mukaan vuosia sitten pihakirppikseltä Oulusta ostamani hellehatun, joka sattumalta on myös vihreä.

Kas! Nuuskamirkkunenhan se siinä!

Kiitokset kuvasta S.Hämäri!
Kuvassa kokeilen ensimmäistä kertaa kehräystä intialaisella charkha-rukilla. Epätoivoinen ilme - johon on kuvaustilanteen vuoksi saatu väännettyä vähän hymyä - kuuluu asiaan. Lisää charkhasta voi lukea Rukkikuiskaajan Kehräyshaaste -postauksesta heinäkuun kohdalta.



sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Niin kaunista lankaa

Kun olin lapsi ja tuli kaukana asuvia serkkuja käymään, kysyin ensin, milloin lähdette takaisin. Ei siksi että olisin toivonut heidän lähtevän, vaan ihan vain sen vuoksi, että osasin varautua tulevaan.


Kun Ateneumin Japanomania-näyttely avautui helmikuussa, ja kävin siellä sattumalta avajaisten jälkeisenä päivänä, aloin heti surra, että näyttely on Ateneumissa vain mittättömät neljä kuukautta. Jos ette ole jo käyneet, niin vielä olisi kuukausi aikaa! Näyttelyyn liittyvä tutkimushanke on saanut alkunsa viisi vuotta sitten, ja se näkyy. Näyttely on minusta aivan ihana, aivan kuin metsässä kulkisi! Se pitäisi saada kokea eri vuoden aikojen aikana, yksi kevät ei riitä! Ehkä lähden sitten näyttelyn perässä kiertämään pohjoismaita, niin saan kyllikseni.


Ja ne langat sitten!

Japanomania näyttelyssä näin ensimmäistä kertaa Frida Hansenin kuvakudoksia, ja voi hyvän tähden että voi ihminen mennä aivan ymmyrkäiseksi siitä, kuinka kaunista on lanka! Hansenin kuvakudoksissa nimittäin kude ei peitä loimilankoja kauttaaltaan, vaan näkyvillä olevat käsin kehrätyt ja -värjätyt (en tiedä onko oikeasti näin, mutta näin minun silmäni kertovat) langat ovat osa teosta. Ja niitä lankoja käyn katsomassa jokaisen teoksen äärellä, ja joka kerta on niin hyvä olo. Kuin katsoisi merelle, tai joen pintaa tai pilviä.  Suurin suosikkini on Kesäyön unelma, josta löytyy kuva täältä: http://lostintherenaissance.tumblr.com/post/4538582799/rosebiar-summer-nights-dream-tapestry-design



Haluaisin vain kehrätä - tehdä lankaa. Se on minun unelmani. 
Ja sitten neuloa kutoa virkata punoa solmia sitä lankaa. 
Ei minua kiinnosta oppia mitään uusia tekniikoita eikä villiityä trendeistä,
kun pelkkä lanka on maailma jossa voi iloisesti harhailla koko ikänsä!



Muoks. Kun tämä tänään tuli mieleen, niin pitää tänne linkata: 
Timo Kiiskinen, Liian nuorena kaunis vuodelta 1994.  

 "Eikä ne unelmat muuta vihaa kuin verta ja lihaa". 




keskiviikko 4. marraskuuta 2015

Keltaiset sukkarihmat

Toissakesäinen työasuni oli paras kaikista.


 Toissakesänä oli kova keltaisenhimo. Nytkin on. Koskapa ei olisi.

Tein silloin työsukkiani ylläpitämään keltaiset sukkanauhat. Langat on kasvivärjättyjä. 
Nuo kaksi tumminta sävyä sipulilla, vaalein ehkä horsmalla.


Tuli nyt vain mieleen tämä asia, kun selaillessa huomasin, että tuolla Pohjanmaan rannikolla 
oli kesällä peukaloitu rihmoja. 

Mietin silloin tehdessäni myös, minkä pituiset sukkanauhat peukaloisin. Taisin jutella aiheesta Rukkikuiskaajan kanssa ja pääsin selaamaan hänen kirjahyllyssään majailevaa valtavan isoa ja ihanaa kirjaa Designs and Patterns from Muhu Island. Kirjassa sukkanauhojen toisessa päässä oli lenkki, josta toinen pää pujotetaan ja sidotaan itsensä kanssa. Tein sellaiset. Ei tarvinnut peukaloida niin mahdottoman pitkästi. Lisäksi pysyvät varmasti menossa mukana. Näin muistaakseni vakuuttivat historiaharrastajat. Ja tosi oli. Ei pudonneet sukkanauhat. Kerran tuon ulkomuseokesän aikana mulla putos kyllä hame puoliksi (takaosastaan), kun yks nyöri tuli tiensä päähän. Onneksi asiakkaat lähtivät juuri, joten saatoin istahtaa alas, kaivaa korista ompeluvälineet ja parsia sitä päälläni olevaa hametta.



Silloin toissakesänä kerran oli keltainen ilma.


Jos minua ympäröivät ilmat kiinnostavat enemmänkin, niin olen nykyisin myös 
instagramissa nimellä @pienenpiirinhelena.



maanantai 22. kesäkuuta 2015

Lissu kuosittelun ihmemaassa

Museoloogisen intron jälkeen koittaa viimein Juhannusompelus II


Minusta tuntui, että aloin tajuta museon idean, kun museologian lehtori sanoi: 
Museo on taidemuoto aivan kuten teatterikin. Teatterissa yleisö istuu paikoillaan ja esitys liikkuu, kun taas museossa esitys pysyy paikoillaan ja yleisö liikkuu.

Joskus, kun ajattelen asioita ja kuinka ne liittyvät muihin asioihin, näen mielessäni keltaisia rihmoja, jotka muodostavat yhdistävän verkon. Joskus museoissa tuntuu, että nuo verkot käyvät kovin tiheiksi ja tartun niihin kiinni niin, että kuristaa ja puristaa ja ääriviivat himmenevät. Siksi on minusta todella hyvä tuo museokortti, niin verkkojen tihetessä voi tarvittaessa hyvillä mielin paeta ulos ja tulla toisena päivänä uudestaan.


Liisa ihmemaassa -tarina kiehtoo minua, vaikka muistan kuinka lapsena katsoin sitä Disneyn piirrettyä ja minua niin ahdisti se liian isoksi kasvaminen ja liian pieneksi kutistuminen. No mutta kiehtoo siis, siksi menin viime kesänä katsomaan Suomenlinnan kesäteatterin Liisan, ja sen jälkeen olin melkoisen pitkään sitä mieltä, että ei ole kyllä minun laji tuo teatteri. Kun siinä oli hahmoja, juoni, lavasteet ja puvustus (kaikki sinänsä kiinnostavia), mutta lisäksi vielä  erikoistehosteita ja puhuttiin hassuilla äänillä ja liian nopeaa ja vielä laulettiinkin...huh huh, tuntui kuin olisin kolmatta tuntia saanut rahtilaivan ankkuriköyttä päälleni. Ei se Liisaa kuitenkaan pilannut. Ja olen mie teatteriinkin sen jälkeen uskaltautunut (ja aion mennä syksyllä uudestaan). 


Ompelin Leena Rengon ihanasta Lissu-kankaasta ihanan mekon ja paidan. Taisin ostaa kankaan syksyllä Pehemiältä, ja kangasta on siellä edelleen tarjolla (kissoilla tai ilman, joka on minusta hassua. Minulle ilman muuta kissoilla, kiitos!). HommaHuoneella on tästä kankaasta mustapohjaisena valmistunut hurmaavia lapsen puseroita, mutta on tästä aikuistenkin vaatteita tehnyt  ainakin  ElinaWee.

Alun perin olin tekemässä pelkkää mekkoa, Kaavana oli Suuri Käsityö 9/2011, malli 3. Tein ensin kokeiluversion, josta totesin että on vain aika antava kaulus, joten tähän varsinaiseen pienensin kauluksen vesiputousta yhteensä 4 cm. Miljoonissa silmukoissa asia on ratkaistu ompelemalla laskoksia pääntielle ja sekin näyttää oikein hyvältä. Tein kokeiluversion pelkästään poikkisaumasta ylöspäin ja hihoista, koska hartiat ovat useasti mulle se kinkkinen kohta. Enkä tarkistanut kaavoja mittaamalla, kun Suuri Käsityö -lehden kuvassa mekossa näyttää olevan sopivasti väljyyksiä, ja esittelytekstin sana "suoralinjainen" myös vei minun ajatuksia kohti sitä mitä tavoittelin. 

Alla on se, mitä siitä syntyi. En tiedä mitä te siinä näette, mutta miepä kerron mitä kaikkea mie peilistä näin: vaate on vyötäröltä alalantiolle makkarankuori, jonka vuoksi selässä on pussi ja lisäämäni sivusaumataskut törröttävät rumasti. Taskut olisi voinut poistaa ja viilata selän poikkisaumaa loputtomiin asti selkäpussin poistamiseksi, mutta nukuin yön yli...


...ja seuraavana päivänä ratkoin poikkisauman ja tein yläosasta puseron ja alaosasta mekon.

Paidan helmaan kuosittelin lisää väljyyttä kellottamalla. Se poisti selkäpussiongelman, kun helma pääsee laskeutumaan vapaasti eikä ole jumissa takamuksen päällä.


Piirsin yläosan kaavan ja oman vanhan toppini avulla helmalle uuden yläosan. Nostamalla poikkisauman kohtaa 5 cm ylöspäin sain loihdittua helmaan kriittiset sentit lisää väljyyttä, jotta pääsin makkarankuoriefektistä.


Yläosa on kaksinkertainen ja olen niin ylpeä siitä kuinka hyvin sen ompelu onnistui. ompelin reunapäärmeet kaksoisneulalla, eikä päärme alkanut yhtään venyä paininjalan alla! Luulen, että taika on ehkä siinä, että tikin pituus pitää olla tarpeeksi pitkä. Mulla oli 4 mm.

Lisäsin mekkoon tosiaan sivusaumataskut, jotta tulisi käyttövaate. Toisen taskun suulla Lissu on putoamassa kaninkoloon ihan ilman tietoista kohdistamista, Ja koska tämän ihanan kankaan säästäväinen käyttö on tärkeämpää kuin yhtenäiset kappaleet, takahelman toinen alakulma on tilkuista koottu.




sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Kesä Seurasaarimaassa

Tiedättekö mitä tein viime kesänä? Olin töissä ulkomuseossa.



Jos suhtautuu uteliaisuudella luontoon, johon lasketaan kuuluvaksi myös tuhojyrsijät kuten oravat, kulkuväylillä kyttäävät lokit, sisätiloihin tunkevat mehiläiset, roskiksia kaivavat varikset, hyytävä kylmyys, loputon vesisade ja tukahduttava helle, niin kesä Seurasaarimaassa voi olla varsin rattoisa.

Anteeksi, joko teillä on museoliput?

Jos suhtautuu uteliaisuudella asikaspalveluun ja ihmisjoukkoihin, kesä seurasaarimaassa voi olla kiireinen, mutta ilahduttava. Aika alkuvaiheessa kesää ajattelin jo, että tämä on jonkin sortin perukoulunopettajatesti: jos jaksaa kesän ajan vastailla jatkuvasti samoihin kysymyksiin, pärjää ehkä peruskoulussakin. Samalla voi treenata reaktioitaan kaikenlaisten kysymysten ja tilanteiden varalta. Kerrankin eräs ihminen huudahti Ivarsin uuden pärekaton nähdessään "onko se kullattu!". Kollegani, vanhan seuraasaarimaaveteraanin, ilme ei juuri värähtänytkään, kun tuo spontaani huudahdus pääsi huuliltani tuoreiden kullankeltaisten päreiden hohtaessa Ivarsin pramean kuistin katolla.

Kullalta se minusta näyttää.

Kesähän oli aivan huippu siksi, että sai tehdä käsitöitä. Erityisen paljon kehräsin Seurasaarimaan isolla sinisellä käyttörukilla. Rukin äärellä oli monia hyviä hetkiä asiakkaiden kanssa, erityisesti lasten. Useasti laitoin rukista nyörit sivuun, jotta lapset saivat polkea sitä. Joskus minulla oli vierellä toinen käyttörukki, joka ei ollut kehruukuntoinen, mutta poljettava kuitenkin, ihan sitä varten että lapset saavat kokeilla. Ja lapset kokeilivat ja olivat innoisaan! Eräänkin perheen tyttö halusi että hänestä otettaisiin valokuva hänen polkiessaan rukkia. Perheen isä kuiskasi minulle ihmeissään, että yleensä tyttö ei ikinä halua olla valokuvattavana.



Nyt seuraa kohtaus Amelie-elokuvan alkupuolelta, jos pariisittaren sijaan Amelie olisi mummoksi pukeutunut kehräävä museoalan työntekijä (musiikkisuositus: Yann Tiersen: Comptine d'un autre été, l'après-midi): 

" Asioita joista hän pitää: keriä säie rullalta puikon avulla munanmuotoiseksi keräksi, kurkistaa maisemaa sen keskelle jääneestä onkalosta, ja sitten puserrella kerää, jotta onkalo romahtaa."

Kesän aikana kehräsin 500 g Woolgreyn Kainuunharmastopsia tuollaseksi hiien hivuksen paksuiseksi säikeeksi, ja vähän itse karstaamaani suomenlammasta. Ylemmässä kuvassa taitaa olla kolmen päivän kehräyksen tulos. Yleensä kerin säikeen aina työpäivän päätteeksi. Alla olevassa kuvassa on neljä kappaletta päivän kehruita. Päivän aikana sain kehrättyä noin 15 grammaa lankaa, josta tulee noin kananmunan kokoinen kerä.



Kesän aikana hauskaa oli myös pukeutuminen. Parhaat työvaatteet ikinä!


 Lisäksi olen suuri kerrospukeutumisen ystävä, joten kolea alkukesä tuotti sikälikin hupia. Tämä 1900-luvun alun muodin mukainen monobosom ei kupurinta on aikaansaatu neljällä vaatekerroksella.



Loppukesästä riittikin sitten hellettä, ja silloin Hallan hulppea porstua oli mitä ihanin paikka.


Ja se oli se ihana sateellakin, ja milloin vain. Kesän aikana työskentelin kirkkoa lukuun ottamatta jokaisessa talossa, joka vain oli avoinna. Jokaisessa oli puolensa, mutta Hallasta pidän erityisesti. Ehkä siksi, kun siinä on jotain tuttua, kun olemme molemmat pohjoisesta kotoisin.

Kaikenkaikkiaan kesä oli aika intensiivistä asiakaspalvelua, ja se ainakin mulla jää päälle niin, että vapaa-ajallakin on aina tuntosarvet ojossa sen varalta jos joku tarvitsee apua, tai on kysyttävää. Niinpä aloinkin tyhjentää päätäni käymällä vapaapäivinäni Nuuksion kansallispuistossa. Kesäisinä arkipäivinä siellä ei juuri muita ollutkaan, joten ajoi asiansa. Toista oli sitten sienestysaikana, kun minun elämänrytmi muuttui niin, että vapaa-aikaa olikin viikonloppuisin.

Haukkalammella heinäkuun alussa 2014.


Tämä postaus oli pyörölukuarvonnan toinen voittaja, jota on saatu odotella pitkään ja hartaasti. Ja kas kummaa, toinen pyöröluku häämöttää jo ihan nurkan takana, pitääkö sen kunniaksi myös keksiä jotain? 



keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Terrakotta

Satunnainen matkakertomus
Pari vuotta sitten kävin Kiinassa. 


Tai saattoihan se olla Tamperekin. 


Joka tapauksessa kävin katsomassa Terrakotta-sotilaita. Aikaisemmin olin nähnyt ne vain unessa. 

Unohdin ottaa matkalle mukaan t-paidan, vaikka arvelin tarvitsevani sellaista. 
Mutta löysinkin Kiinan Tampereen keskustasta kirpputorilta terrakotan värisen silkkipaidan. 
Sepäs sattui! Matkamuisto!


Rintataskun rumilukset olen sittemmin ratkonut pois. Niissä oli vieläpä läpät! Mielestäni yksi ehkä  rumimmista vaatteen yksityiskohdista on läpälliset rintataskut. En usko että on vaatetta, jota rintataskut kaunistaisivat. 
Paidan pääntie on juuri sen kokoinen, että kuvittelen pääni mahtuvan siitä läpi ilman, että tarvitsee avata ylintä nappia, mutta eipä mahdukaan. Se on vähän rasittavaa, ja harkinnan alla on tehdä asialle jotain. Ostin jo silkkistä ompelulankaakin. Koska muutenhan paita on mitä mainioin, sillä kun puen sen päälleni, olen kuin Terrakotta-sotilas! Lisäksi silkki on kelpo materiaali matkailijoille, kuten Kyllikki Villalle. Muistelen hänen kertoneen jossain kirjassaan - varmaankin Vanhan rouvan lokikirjassa - pieneen tilaan pakattavista silkkivaatteistaan, joilla on helppo kerrospukeutua. Ja sellainenhan kyllä olen, kerrospukeutuja!



Eilen kävin katsomassa lyhtysotilaita.


Muuhun Helsingin kiinalaisen uudenvuoden -hulinaan en osallistunut. 

Tai tein kyllä viikonloppuna kiinalaista nuudelikeittoa. Ja viime viikolla tuli mieleeni laulu vuosien takaa ja niin kova kaipuu, että oli tilattava se levy omaksi. Se on Iso karhu -yhtyeen levy Ulappa, ja sieltä kappale nimeltä Setsuanissa, jonka sanat ovat Pertti Niemisen suomennos Huang Kengin runosta, joka on kirjoitettu Kiinassa 1200-luvulla. Olen lainannut aikoinaan tuon levyn Oulun kirjastosta. Suunnilleen niihin aikoihin, kun kävimme opiskeluryhmäni kanssa Tampereella katsomassa Jadeprinsessa-näyttelyn.

 Siitä on jo 7 vuotta, ja vieläkin muistin laulun sanat:

Aioin tulla tänne Setsuaniin jo kauan sitten.
Kymmenen vuotta vitkastelin,
lykkäsin matkaa.

Mutta mikään tämä ei liity mitenkään kiinalaiseen uuteenvuoteen, josta kuulin eilen radiosta. 
Kaikki on vain sattumaa.

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Vaatimus


Kuinka radikaali olen. Tai siis en ole.

Toukokuun alussa Utopia Helsinki järjesti Radikaalin käsityön sunnuntain, joka oli osa Pop Up Art House -taidefestivaalia. Radikaalin käsityön sunnuntai oli avoin työpaja, jonka alanimenä oli Radikaalit ristipistot. Tarkoituksena oli kokeilla, kuinka kirjonnan keinoin voi viestittää radikaaleja ja utooppisia ajatuksia. Kyseessä on Craftivismi (craft + activism) eli käsityöaktivismi, joka on alkanut muotoutua Yhdysvalloissa 2000-luvun alussa ja jossa tarkoituksena on ajaa asiaansa kaikilla luovilla keinoilla. Lisää tietoa löytyy täältä: http://craftivism.com. Käsityöaktivismin erityinen hienous on minun mielestäni siinä ristiriidassa, joka syntyy stereotyyppisten käsityömielikuvien ja käsityötuotteen sanoman välillä. Aivan kuten Anu kirjoittikin Pyörölukuarvonta-postauksen kommenteissa, stereotyyppinen mielikuva vaikkapa ristipistoilla tehdyistä huoneentauluista on jokin raamatunlause tai muu yleisesti hyväksytty elämänohje tai toteamus. Yleensä vielä hyvin vakavamielinen sellainen. Käsityöaktivismissa ristipistoillaan sen sijaan vaikka jokin ajankohtainen poliittinen iskulause, jolloin ilmaisumuoto ja sisältö ovat ristiriidassa. Ja se aiheuttaa aina mukavaa (tai kamalaa) kutinaa aivon mutkassa.

Mutta on sitä ennenkin osattu tarttua ajankohtaisiin aiheisiin.


Kuva Sputnik-aiheisesta ryijystä on Helsingin Kaupunginmuseon Rasvaletti-näyttelystä, jossa on valokuvia 50-luvun Helsingistä. Tämä kyseinen kuva on näyttelyn siitä osuudesta, jossa on esillä Helsinkiläisten omien kotialbumien kuvia. Kuvaajia tai kuvien omistajia ei oltu eritelty kuvien kohdilla, joten en ikävä kyllä pysty antamaan kunniaa ryijystä ja kuvasta niille, joille se kuuluisi. Olen rajannut kuvaa melkoisesti yksityisyyden vuoksi, mutta käykää katsomassa alkuperäinen Hakasalmen Huvilassa, joka on aivan Kansallismuseon ja Musiikkitalon nurkalla. Rasvaletti-näyttely on avoinna 30.11.2014 asti, vapaa pääsy! Helsingin Kaupunginmuseota voi muuten seurata myös Pinterestissä!

Radikaalit ristipistot -työpajassa annettiin ohjeistus, että aiheeksi voi miettiä vaikka jotain, jota vastustaa. Mie en kuitenkaan jaksa vastustaa oikein mitään, eikä suoraviivainen toiminta muutenkaan ole mulle tyypillistä. Mutta jos vaikkapa kirjoittelisin vessojen seinille, niin tuona kyseisenä päivänä olisin kirjoittanut tämän:


Mutta kun en kirjoittele vessojen seinille, niin sen sijaan kirjailin sen pyyheliinakankaalle.


Olin juuri edellisenä iltana kuunnellut Yle Areenasta ohjelman (taisi olla ohjelma nimeltä Riston valinta), joka käsitteli puhelaulua. Ohjelmassa soi viimeisenä kappaleena Frederic Rzewskin (ikinä kuullutkaan) sävellys neljälle kukkaruukulle ja puhuvalle perkussionistille (heti heräsi kiinnostus) nimeltään To the Earth. Teoksen teksti on ylistyslaulu kreikkalaiselle maanjumalattarelle Gaialle, ja se löytyy kirjasta Homeeriset hymnit. Teksti ja osa itse kappaleestakin löytyy muun muassa Portable percussionist -blogista. Jostain syystä kappaleen melkein viimeiset sanat jäivät minulle mieleen: Be generous and give me a happy life.

Olisin halunnut tehdä jollakin sarjakuvan teko-ohjelmalla kuvan, jossa istun vessanpöntöllä kirjomassa pyyheliinaan ja asuinkumppanini koputtelisi tuskaisena ovelle, ja alla olisi teksti "Helena is having a converstation with god", mutta Bitstrip ei ainakaan taipunut moiseen (Susannan työhuoneella kyseinen sovellus sen sijaan on taipunut moneksi). Niin että tuon tasoista on minun radikaaliuteni: omaa etuani vain tavoittelen, enkä kiitä mistään!


perjantai 30. toukokuuta 2014

Pyörölukuarvonnan voittaja!

Yy-kaa-koo, kone arpokoon...

Pyörölukuarvontaan tuli mahtavia ehdotuksia huoneentauluiksi ja blogipostauksiksi! Haluaisin toteuttaa ne kaikki, ja mistä sitä tietää, vaikka joskus toteuttaisinkin. Jostain pitää aloittaa, joten pistin arpoen, kuten lupasinkin. Kommentteja tuli 10 kappaletta ja satunnaislukugeneraattori veti hatusta
Tadaa! Kommentin numero 3 eli Iina T:n hekumallisen toivomuksen

Tule ja puserra

Intohimoinen punaista väriä sisältävä huoneentaulu menee työn alle tässä kesän aikana ja esittelen sen sitten, kun se on Iinan haltuun päätynyt. Sillä aikaa käykää tutustumassa Ihanan Iinan kuvablogeihin, joista  Solmuja sisältää käsitöitä  ja Viivoja sikermiä kuvataidetta.

Ja kun kerran pääsin vauhtiin niin arvoin vielä toisenkin kerran. Osassa  kommentteja kun oli useampia ehdotuksia, niin laskin kaikki ehdotukset omiksi arvoikseen, jolloin sain ehdotusten kokonaismääräksi 13 (kun laskin punarinnan mukaan, kun mulle tuli siitä heti idea). Arpaonni tuli ja pusersi
Tadaa! Ehdotusta numero 11 eli Valpun lisä-ääntä Marian toivepostaukselle numero 3, joka koski tätä asiaa:



Onko se mummo? Vai onko se noita-akka?

Ei, se on Seurasaaren ulkomuseon kesätyöntekijä, ja Marian toivomuksena numero 3 oli "Seurasaari-raportti kesän lopulla: kävikö lopulta tylsäksi, tuliko jännetupen tulehdus jatkuvasta käsityön teosta, oliko muuten raskasta vaiko unelmatyö, mitä muuta funtsailit ;) "

Olen tosiaan kesän töissä Seurasaaressa ja henkilökohtaisen fb-tilini kaverit ovatkin jo saaneet Seurasaari-aiheisia päivityksiä ihan nokko. Ja syksyllä on sitten tänne blogiin tulossa kuulkaat sellainen raportti kuin vain viisi vuotta käsityönopettajakoulutuksessa täysipäiväisesti itsereflektioita kirjoittanut voi tehdä. 

Kiitokset kaikille arvontaan osallistuneille ja onnittelut voittajille! Todennäköisesti parin vuoden päästä on seuraava pyöröluku saavutettu ja silloin lupaan taas arpoa!

lauantai 18. tammikuuta 2014

Kirjan kannesta kaukomaille

- kaukomailta kutomaan. Kutomasta kuvan taakse - kuvan takaa takomaan. Takomalla taitavaksi - taitoansa jakamaan. Jakamalla enemmäksi? Enempää en nyt keksi!

Istuin pitkän pitkän päivän kirjastossa ja kasasin tietokoneen viereen valtavan kirjakasan. Olisi ollut aika hauskaa, jos tieto olisi siirtynyt kirjoista tietokoneelle ihan vain kirjoja ravistelemalla, mutta ei...ihan perinteistä sormenpää-näppäin kontaktia siihen piti käyttää.

Illalla viimein lähdin kirjastosta ulos kirjakaupan kautta, ja vaikka olin ihan nälän heikentämä ja näpyttelyn näännyttämä, olivat silmäni kuitenkin yhä vain tarkentuneina käsityötiede-asentoon ja kirjahyllystä pistivät silmääni nämä:

Ristipistoja

Kudontaa räsyistä.

Nauhojen kudontateline!

Kaikkien kirjojen sisältökin vaikutti varsin kiinnostavalta.

Kahdesta ensimmäisestä kirjasta en tajunnut katsoa kansien tekijätietoja, koska olin niin niin innoissani tuosta viimeisestä. Kannen on tehnyt Jukka Aalto/Armadillo Graphics, ja kannen kuva on Hollantilaisesta 1440-luvun uskomattomasti kuvitetusta käsikirjoituksesta Heures de Catherine de Cleves, eli Hours of Catherine of Cleves, eli Katariina Kleveläisen rukouskirja.

Kirja on New Yorkissa The Morgan -kirjaston ja museon kokoelmissa, ja siitä on tehty erinomainen verkkonäyttely. Kirjan kuvittajan nimeä ei ole tiedossa, hänet tunnetaan Morganin verkkonäyttelyn mukaan vain nimellä Master of Catherine of Cleves.


Verkkonäyttelyssä on 129 kuvaa rukouskirjan aukeamista (ilmeisesti kaikki kirjan aukeamat?), joista kuva numero 69 on se josta kirjan kansi on poimittu. Jokaisesta aukeamasta on verkkonäyttelyssä myös kirjallista infoa.

Tämän kuvan nimi on Holy family at work, eli Pyhä perhe kotiaskareissa, ja sen kerrotaan olevan rakastetuin kuva koko kirjasta. Ja tosiaan, Neitsyt Maria siellä  kutoo nauhaa kudontatelineessä, joka ilmeisesti on englanniksi nimeltään inkle loom. Sanon "ilmeisesti" siksi, että en ole varma kutsutaanko samalla nimellä noita tuollaisia telineitä, joissa loimi kulkee rullata toiselle, kuten Marialla (ja jollaisista luin juuri tänään kirjastossa!), ja niitä joissa loimi kulkee tappien kautta ja joiden kuvia löytyy internetin täydeltä hakusanalla inkle loom. Tuollaisissa telineissä saa siis aikaan pirtanauhoja. Kaukonen (1965, Suomen kansanomaiset nauhat, sivu 32) kertoo että loimi voi kulkea joko nauhapirran tai irtoniisien läpi. Loimi voi kulkea myös lautojen läpi, jolloin telineessä saa aikaan lautanauhaa.  Marialla ei näy pirtaa, eli hän taitaa kutoa irtoniisillä. Loimi on kääritynä vasemmalla olevalle rullalle, ja valmistuva nauha kääritään oikella olevalle rullalle. Sylissään Marialla näyttää olevan käpy/sukkula johon kudelanka on kääritty ja kädessään  kudontamiekka/veitsi, jolla viriö avataan ja kude painetaan tiiviisti viriöön. Nauha näyttää kyllä kovin harvalta pirtanauhaksi, mutta kai taiteilijalla on joitain vapauksia...

Katariinan rukouskirjan kuvitus on kertakaikkisen herkullista ja ihmeellisen ajatonta: täynnä yksityiskohtia ja arkisia asioita, hämmästyttäviä väriyhdistelmiä ja ihanaa viivaa. Verkkonäyttelyn kuvasta numero 87, rinkeleillä ja kekseillä kehystetystä Pyhästä Bartolomeuksesta alkaa kirjan kuuluisa sarja kuvista, joissa kehysornamentiikka ei ole mitään peruskauraa, vaihteluvälinä hullusta herkkään. Esimerkiksi Pyhää Laurentiusta kehystää toisiaan syövien kalojen ornementti, kun taas Pyhää Ceciliaa ympäröivät valtavat höyhenet, joihin on maalattu pikkuruisia siipiä. Tutustukaa ihmeessä!



sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Vihreä Rakastavaisten yöauringon sillalta

Kokonaisesta aistimisesta ja hauduttamisen hienoudesta.



Tiedättekö tämän ilmiön?


Kyseessä on monilla nisäkkäillä esiintyvä  Flehmen-reaktio, eli irvistys jonka avulla hajumolekyylit kulkeutuvat aistittavaksi vomeronasaalielimeen eli Jakobsonin elimeen.

Tuollainen olo mulla oli kun kävin syksyllä Oulun taidemuseossa Reidar Särestöniemen näyttelyssä. Oli lokakuu, valo väheni, sairastelu oli vienyt voimat ja pääsin pitkästä aikaa näkemään Särestöniemeä seinien täydeltä. Halusin hengittää ne värit sisääni joka soluun.

Ja sehän on aivan sopivaa kun on kyseessä Särestöniemi, joka ei tyytynyt aistimaan yksi aisti kerrallaan.

"Kaiken tahdon sanoa värinä."

"Minun työni ovat runoa. Runoa Lapista."
Särestönimen taide, tai oikeastaan koko Särestöniemi-brändi (jos Reitari eläis tässä ajassa, niin toki olisi olemassa Särestöniemi-brändi) on mulle tärkeä. Särestöniemi-museo Kittilän Kaukosessa on todennäköisesti ensimmäinen museo jossa ikinä olen käynyt. Olin ala-asteella ja koko pieni koulu kävi retkellä siellä. En nyt voi kaikkia faktoja tarkistaa, onko kaikki totta, mutta tällainen se museoreissu minun muistin mukaan oli: Reitarin veli Anttu oli vielä elossa silloin ja asui vanhassa Särestössä, ja hänellä oli samojedin koira nimeltä Ira, jolla oli pentuja! Niiden koiranpentujen kanssa me sitten leikimme. Kyllä me ihmettelimme sitä uima-allastakin ja valtavaa koiran sänkyä, ja kiersimme kaikki rakennukset ja saatoimme nähdä vähän taideteoksiakin. Se oli sellainen se museokäynti! Ehkä paras kaikista millainen vain syrjäkylän tyttösen ensimmäinen museokäynti voi olla.

Nyt siirryn vähän sivuraiteelle, mutta kyllä sieltä palataan vielä. 


Neuloin lukiossa ollessa, eli noin 10 vuotta sitten Kittilässä, tällaisen puseron.


Muistan jotenkin kumman selvästi, että malli oli Suuresta Käsityölehdestä. Se oli sellainen 7-veljestä tai Nalle-langasta neulottu valkoinen pusero. Mie neuloin kirpputorilta ostetusta froteemaisesta puuvillasekoitteesta.

En muista käytinkö tätä paitaa paljon. Mutta se kulki mukana kuitenkin kun sain ylioppilaslakin ja muutin muualle opiskelemaan. Vuosi tai pari sitten, täällä Helsingissä asuessa, otin paidan jostain syystä taas käyttöön. Avasin kiristävät sivu- ja hihasaumat ja ompelin ne uudestaan. Mietin, että paita on aika hieno ja mukava muuten, mutta sivuista voisi kaventaa ja väri on ihan kumma, se pitäisi värjätä. Väri on tuollainen kylmä, minttuinen, ruohoinen, pastellinen, mutta kuitenkin kirkas vaalean vihreä. Kertakaikkisen kumma väri.

Värjäys kuitenkin lykkääntyi ja lykkääntyi, kun en pistänyt toimeksi ja tehnyt koevärjäystä paidan jämälankanöttösellä, joka pyörii tuolla lankakätköissä.

Mutta sitten olin Reidar Särestöniemen näyttelyssä Oulun taidemuseossa ja näin tämän:
Rakastavaiset yöauringon sillalla, 1970.

Ja tuolla rakastavaisten hylkeiden lomassa on se sama väri kuin minun puserossa! 


Eikä sille värille ole vieläkään nimeä, mutta silti se kymmenen vuoden hauduttamisen jälkeen loksahti paikoillensa, ja on hyvä juuri sellaisenaan.


Ja mitäpä sitä kaventamaankaan, mihin mie sitte polveni tunkisin.