Vaate- ja muotipuhetta

Tekstityöläinen Laura Pörsti kirjoitti juuri blogissaan aiheesta Onko vaatteilla kieli ja kuka sitä osaa, miettien sitä, miksi vaatteita ja vaatteista puhumista tunnutaan pidettävän jotenkin pinnallisena ja turhuutena. Vaatteet ovat kuitenkin välttämätön osa elämää, varsinkin kun elää näillä leveyspiireillä eikä omasta takaa ole lämmittävää karvapeitettä juuri lainkaan. Ja vaatteilla myös viestitään, kuulutaan ryhmään, erottaudutaan, ja niiden perusteella teemme usein arvioita ja tulkintoja toisista ihmisistä. Ja kaikki tämä tapahtuu, vaikka monella ei välttämättä ole valmiuksia ymmärtää vaatteiden kieltä.

Tilkkuja Tekstiiliteollisuusmuseossa

Yle Areenassa on vielä kuunneltavissa Kalle Haatasen radio-ohjelma, jonka aihe on Muoti Neuvostoliitossa. Haatasen haastateltavana on sosiologi Jukka Gronow, joka on tutkinut aihetta. Heti aluksi Gronow luonnehtii muotia: Muodilla ei ole varsinaista tarkoitusta. Se vain on aina uutta ja aina liikkeessä. Se vaihtelee hieman salaperäisesti ja satunnaisesti, ja samalla se totuttaa meidät muutokseen ja liikkeeseen. Muoti on hyvin harmiton tapa oppia, että mikään ei ole pysyvää.

Ohjelmassa kerrotaan myös, että vaikka muoti on jollain lailla harmiton aihe, niin silti muoti on keskeinen osa sosiologiaa ja kuuluu olennaisesti yhteen modernin kulttuurin kanssa. Neuvostoliiton keskusjohtoisessa taloudessakin päädyttiin siihen, että muotia, eli uutuutta ja vaihtelevuutta tarvitaan.

Kävin jo kommentoimassa Lauran postausta ihmetellen sitä, kuinka vaatteita tosiaan pidetään jotenkin vähäpätöisenä aiheena, vaikka muotiteollisuudessa liikkuu järjettömät määrät rahaa ja luonnonvaroja. Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä kävin Tampereella heittämässä hyvästit Tekstiiliteollisuusmuseolle, joka on avoinna viimeistä päivää ensi sunnuntaina 2.4. Tekstiiliteollisuusmuseon paikalle avautuu loppuvuodesta Vapauden museo, jonka käsitin koskevan hieman samaa teemaa kuin Tekstiiliteollisuusmuseo, mutta laajemmasta näkökannasta.

Siipikehruukone ja videoteoksella Manta, joka kertoo työstään märkäkehruun parissa.

1800-luvulla Suomessa naiset eivät muun muassa saaneet äänestää, eivätkä opiskella yliopistossa, mutta työtä he saivat tehdä. Työ tekstiiliteollisuudessa mahdollistikin monelle omat tulot ja itsenäisen elämän. Työolot olivat kuitenkin aika karmivat, kuten museon videoteoksissa tehtaan naiset kertovat. Finnkinon elokuvateattereissa voi vielä nähdä elokuvan Machines, joka kuvaa tällä hetkellä toimivaa intialaista tekstiilitehdasta. Tehtaan oloissa on paljon samaa kuin 1800-luvulla Tampereella. Elokuvassa kamera kulkee tehtaan märissä ja pölyisissä sokkeloissa, jossa koneet käyvät hirvittävää tahtia tuottaen kankaita. Sieltä niitä uutuuksia tulee röykkiöittäin, sesonkien mukaan, mutta silti satunnaisesti vaihtuen. Koneiden ympärillä työskentelee yksitoikkoisissa, raskaissa ja vaarallisissa tehtävissä ihmisiä. Epätoivoisia, uupuneita ihmisiä, jotka toivovat voivansa säästää parempaa tulevaisuutta varten mitättömästä palkastaan.On oikeastaan aika erikoista, että vaikka tekstiiliala oli ensimmäisiä teollistuvia aloja, jonka piirissä tehtiin 1700-1800-luvuilla monia merkittäviä keksintöjä, niin vuosisatojen kuluessa ihmisten arvo tehtaissa ei silti ole juuri muuttunut.

Ja tämän vuoksi tulee välissä toivoton olo. Tämän vuoksi tarvittaisiin vaatepuhetta, aivan kuten puhutaan ruostakin: mistä se tulee ja milla hinnalla, ja kenen työpanoksella. Huhtikuussa järjestetään jälleen Vaatevallankumous, jonka tehtävä on lisätä tietoisuutta vaateteollisuudesta ja kannustaa yrityksiä läpinäkyvään tuotantoon. Tietenkin asia koskee kaikkea teollisuutta, myös tekstiiliteollisuutta yleensä, ei vain vaatteita. Ostan vuoden aikana paljon enemmän kankaita ja käsityötarvikkeita kuin vaatteita ja asusteita. Käsityöhonkin liittyvässä teollisuudessa liikkuu isot määrät rahaa ja materiaalia. Siitä olen iloinen, että valinnoillani työllistän suomalaisia (nais)yrittäjiä, mutta toivoisin heiltäkin läpinäkyvyyttä tuotannossaan. Ja uskon että se olisi heiltä mahdollista, että tuotanto ei ole lukuisten alihankkijoiden takana, vaan yrittäjillä on yhteys tehtaaseen, jossa heidän tuotteensa tehdään.

Käsityö on minulle tärkeä tapa olla olemassa, joten vaatteiden valmistamisen lisäksi myös korjaan vaatteitani. Pullikoin muotia ja uutuutta vastaan. En halua aina uutta, haluan että vanha säilyy, Joidenkin silmiin siis ehkä viestin, että olen köyhä ja tyylitön parsituissa ja paikatuissa vaatteissani. Mutta tuollainen tulkinta kertoo ehkä niistä ihmisistä vain sen, että he eivät todellakaan osaa vaatteiden kieltä. Eivätkä käsityön.

Kuvassa on moneen kertaan paikattu neulepusero, joka on esillä Lenin-museon näyttelyssä. Pusero on kuulunut polittiselle naisvangille, joka on ollut vangittuna Hämeenlinnan vankilassa. Paidasta ei ollut tarkempaa tietoa näyttelyssä saatavilla, mutta mulle tämä kertoo nimenomaan käsityöstä. Siitä hyvää tekevästä työstä, joka ihmisen sisällä tapahtuu hänen käyttäessään käsiään. Tämä paita ja sen parsinta on ehkä ollut se asia, joka on pitänyt jonkun polittisen mielipiteensä vuoksi vankilaan suljetun ihmisen järjissään ja toiveikkaana, Antanut hetkisen hengähdyksen.

Keltaiset sukkarihmat

Toissakesäinen työasuni oli paras kaikista.

 Toissakesänä oli kova keltaisenhimo. Nytkin on. Koskapa ei olisi.

Tein silloin työsukkiani ylläpitämään keltaiset sukkanauhat. Langat on kasvivärjättyjä. 

Nuo kaksi tumminta sävyä sipulilla, vaalein ehkä horsmalla.

Tuli nyt vain mieleen tämä asia, kun selaillessa huomasin, että tuolla Pohjanmaan rannikolla 

oli kesällä peukaloitu rihmoja. 

Mietin silloin tehdessäni myös, minkä pituiset sukkanauhat peukaloisin. Taisin jutella aiheesta Rukkikuiskaajan kanssa ja pääsin selaamaan hänen kirjahyllyssään majailevaa valtavan isoa ja ihanaa kirjaa Designs and Patterns from Muhu Island. Kirjassa sukkanauhojen toisessa päässä oli lenkki, josta toinen pää pujotetaan ja sidotaan itsensä kanssa. Tein sellaiset. Ei tarvinnut peukaloida niin mahdottoman pitkästi. Lisäksi pysyvät varmasti menossa mukana. Näin muistaakseni vakuuttivat historiaharrastajat. Ja tosi oli. Ei pudonneet sukkanauhat. Kerran tuon ulkomuseokesän aikana mulla putos kyllä hame puoliksi (takaosastaan), kun yks nyöri tuli tiensä päähän. Onneksi asiakkaat lähtivät juuri, joten saatoin istahtaa alas, kaivaa korista ompeluvälineet ja parsia sitä päälläni olevaa hametta.

Silloin toissakesänä kerran oli keltainen ilma.

Jos minua ympäröivät ilmat kiinnostavat enemmänkin, niin olen nykyisin myös 

instagramissa nimellä @pienenpiirinhelena.

Syystalvimekko

Lähdin matkoille, ja olin vähän epävarma, kuinka siitä selviän.

Tein mekon suojaksi.

Mekkoon kuuluu villakankainen tunika ja alushame, jonka helma on norjalaisesta villapaidasta (hihoista ja hartioista tein pari vuotta sitten swantsit). Alushameen yläosa on sekoitekangasta. Ompelin tunikan vyötärösaumaan kanttinauhaa ja hameen vyötärölle nauhalenkit, joilla kiinnitän hameen tunikaan. Kun lähtee fyysisesti pois mukavuusalueeltaan (kuten lentokoneeseen ja ulkomaille), on parempi ettei mikään purista mahaa. Hameen vyötäröllä on kuitenkin säädettävä kuminauha, joten tarvittaessa sen saa pysymään päällä ihan ilman tunikaakin.

Neulehelma on siitäkin kätevä, että siihen voi kiinnittää helposti papukaijalukollisen heijastimen,

On hyvä mekko! Toimii!

Lissupaita ja Paratiisin universumi -legginsit.

Toimi oikein hyvin Islannin ilmastossakin.

(Kumisaappaat oli reissussa ainoat kenkäni, eivätkä olleet yhtään liioittelua.)

Tunika toimii myös muiden vaatteisiin yhdistettynä, kuten vaikka Perä-Pohjolan kansallispuvun hameen kanssa.

Tunikan kaavan kuosittelin Gertie´s New Book for Better Sewing -kirjan Portrait blouse -kaavan pohjalta.

Yksi mokoma T-paita

Ärsyttää olla kolmiulotteinen.

Tilasin muuta tarkoitusta varten Käpyseltä Jussi Santasen suunnittelemia Dodo- ja Kulkuvälineet kankaita. Kun niitä jäi yli, aloin viikko sitten väsätä itselleni t-paidan kaavaa.

Tässä on kaiken tämän blogitekstissä selvitetyn  lopputulema.

Kesällä tekemäni Lissupaidan hartiat istuvat hyvin, eikä kaavaa tarvinnut muokata hartioiden osalta yhtään. Se on harvinaista. Erittäin harvinaista mulle. Niinpä yritin muokata Lissupaidan kaavoista tavallisen paidan kaavan. Tein kokeilukappaleenkin, jossa kaikki vaikutti vielä aika hyvältä, mutta kokeilukangas oli paljon ohuempaa ja laskutuvampaa kuin varsinainen kangas. Ketuillehan se sitten meni koko homma. Tuloksena oli 1) paita joka näyttää istuvan aika hyvin, kunnes 2)liikahdat, jolloin paita hiilautuu kainaloihin ja rintojen päälle ja ne hyväksi luullut hartiatkin ovat päin petäjää. Pikaratkaisuna 3) helman nykiminen.

Mikä onni että olin ommellut kaiken ompelukoneella! Siitä vaan purkamaan, ja sitten mittailin ja mallailin ja muokkailin. Kuosittelin hihan pyöriön matalemmaksi. Se olikin melkoisen korkea. Ihme, että edes toimii Lissupaidassa. Mutta salaisuus taitaa olla siinä, että Lissupaidan etukappaleessa on vesiputouskauluksen ja poikkileikkauksen vuoksi tilaa. Tähän paitaan yritin alunperinkin loihtia hitusen lisää tilaa etukappaleelle, mutta näemmä liian vähän. Ompelin kainaloon sitten tuollaisen tilkun tuomaan edes sivuille lisää tilaa. 

Vanha ja uusi hiha, ja kainalotilkku.

Vaikka eihän se ongelma siellä kyljessä ole, vaan edessä. 

On se tämäkin, kun mittojen puolesta kehoni on periaatteessa yksi suora pötkylä, 

mutta kaavoituksen kannalta yksi hemmetin monimutkainen pötkylä.

No nyt on t-paita, joka ei istu kovin kauniisti, mutta sentään joten kuten toimii, eli pysyy aika lailla paikoillaan, vaikka ihminen liikkuisikin.

Musiikki lohduttaa. Tähän sopii Nina Simonen kappale Ain't got no..I've got life, sillä myös mulla on monia asioita, joita Nina Simone luettelee.

Ja tässä mitä tarkoitusta varten alunperin hankin kankaat:

Nokko

Miten ihanaa, kun on hyvä kaava, jolla voi tehdä itselleen toimivia käyttövaatteita.

Kankaat Verson puodista. Leena Rengon suunnittelemat Paratiisin universumi ja Tuohikontti, sekä kudottua raitatrikoota.

Paitsi että nyt alkaa legginsejä olla jo ihan nokko, eikä niitä tarvitse kyllä enempää tehdä pitkiin aikoihin. Niin että mukavuusalueelta pois taas, kaavanmetsästykseen ja  kuositteluviidakkoon. Huoh.

Kiiruhtaa hitaasti -blogissa heitettiin juuri ilmoille harkitun vaatteiden valmistamisen haaste. Ehkä sitä pitäisi sitten tarttua vaatekaappia ovesta, ja nykäistä kaikki hyllyiltä lattialle arvioitavaksi ja ryhmiteltäväksi. Rinna on aiheesta kirjoittanut jo pitkään esim. tunnisteella Project 333. Ja jotenkin on nyt alkanut kiehtoa lähes kokonaan itse tehty vaatekaappi (tai siis sen sisältö). Viime keväänä referoin lyhyesti Makeshift-blogia, jonka luin alusta loppuun. Blogi dokumentoi projektin, jossa henkilö pukeutui vuoden ajan vain itse tekemiinsä vaatteisiin ja asusteisiin.

Yhä useammin huomaan, että suurin osa päälläni olevista vaatteista on itse tehtyjä. Urheilurintaliivejä lukuun ottamatta en käytä enää juuri muita rintsikoita kuin keväällä MakeBran kurssilla tekemiäni. Kesällä otin matkoille mukaan vain vanhoja rintaliivejäni, ja kotiin palattua miltei hätkähdin sitä voimakasta tunnetta, kun huomasin ajattelevani "ihanaa käyttää OMIA rintsikoita!"

Muumisaariston kansallispuku

Eilen Seurasaaressa vietettiin Kansallispukutuuletus-tapahtumaa. 

Olin pukeutunut kansallispukuasenteeseen, joka tällä kertaa sai marjaisen pirskahtelevan Muumisaariston kansallipuvun muodon.

Puvun hartuushame on virolaisen kansallispuvun (muistakseni Häädemeeste) hame, johon lisäsin olkaimet. Esiliina on vanhasta Perä-Pohjolan puvusta. Nämä molemmat osat olen hankkinut käytettyinä.

Ylispaita on Finlaysonin Taikamuumi-kankaasta, ja sen alareunaa koristaa kirsikkakuvioinen pitsinauha. Päähineenä on kaksi tilkkumaalattua kukkaa, jotka tein viime vuonna. Vyö on sama, jota käytän Maatuskahameen kanssa.

Sääriverhoina on Leena Rengon suunnittelemasta Tuohikontti-trikoosta valmistamani legginsit. Kangasta myy Verson puoti. Asun kanssa sopii pidettäväksi luontoaiheiset asusteet. Tällä kertaa jalassani oli Suvan vatukkakuvioiset sukat ja korvakoruina  Mariel Designin hillat.

Puvun yleisilme on herkullisen värikäs ja runsas, ja sen takoitus on herättää paitsi iloa, myös ajatuksia kansallispuvusta ja kansallispuku-instituutiosta, ja siihen liittyvistä ilmiöistä. 

Kaikki yllä mainitut tuotemerkit ja yritykset tuon esiin omasta vapaasta tahdostani, 

koska he ovat sen mielestäni  ansainneet.

Matkahattu

Taivaantarkailija kirjoitti ihan vähän aikaa sitten, siitä, kuinka mukava on olla paikoillaan, kuinka se riittää. Minullekin riittää. Siitä kirjoitti mielestäni myös Eino Leino "Pienentyy mun ympär´elon piiri, aika seisoo nukkuu tuuliviiri. Edessäni hämäräinen tie tuntemattomahan tupaan vie." Sitä se minulle tarkoittaa, että tässä on hyvä, ja kun avaa silmät ja vielä silmien alisetkin silmät, niin tässä on ihmeellistä, eikä ikinä tiedä mihin vielä päätyy. Ehkä vain ajatuksen tasolla, mutta se riittää erinomaisen hyvin.

Yllättäen lähdenkin matkalle.

Tärkeä matkajärjestely on tietysti huolehtia garderobi kuntoon. Hattu puuttui. Sellainen subtrooppiselta auringolta suojaava ja menossa mukana pysyvä.

Kaava on Suuri käsityö 7/2011 -lehdestä. 

Kavensin lieriä niin, että edestä se on 9 cm leveä ja takaa 6 cm.

Luulen että matkakohde voi olla jotenkin tämän värinen. Kuvun kankaat ovat vuosien mittaan solmuvärjäämistäni tilkuista. Lierin yläosa on koottu pienistä rääpetilkuista (kyllä, säästän tällaisia silppuja). Lierin alaosa on kangasta, jostä äiti teki meille päiväpeitot kun olin lapsi ja jonka värjäsin siniseksi yliopistossa värjäyskurssilla. Välissä on vanhaa lakanaa. Tikkasin vapaalla konekirjonnalla ensinnäkin kaikki tilkkujen reunat, sitten vähän muutakin, että lieristä tuli tukeva. Punomosta löytyy ohje, jota on käytetty (ehkä käytetään vieläkin)  yliopistossa Tilkkumaalaus-kesäkurssin oppimateriaalina.

Lieri alkutekijöissään. Isoimmat tilkut on kiinnitetty lakanakankaalle suoralla ompeleella.

"Tikkaa lieri ulkoreunasta alkaen noin 1cm:n välein", kertoo hatun ohje.

 Ja nyt mie menen.

Kesä Seurasaarimaassa

Tiedättekö mitä tein viime kesänä? Olin töissä ulkomuseossa.

Jos suhtautuu uteliaisuudella luontoon, johon lasketaan kuuluvaksi myös tuhojyrsijät kuten oravat, kulkuväylillä kyttäävät lokit, sisätiloihin tunkevat mehiläiset, roskiksia kaivavat varikset, hyytävä kylmyys, loputon vesisade ja tukahduttava helle, niin kesä Seurasaarimaassa voi olla varsin rattoisa.

Anteeksi, joko teillä on museoliput?

Jos suhtautuu uteliaisuudella asikaspalveluun ja ihmisjoukkoihin, kesä seurasaarimaassa voi olla kiireinen, mutta ilahduttava. Aika alkuvaiheessa kesää ajattelin jo, että tämä on jonkin sortin perukoulunopettajatesti: jos jaksaa kesän ajan vastailla jatkuvasti samoihin kysymyksiin, pärjää ehkä peruskoulussakin. Samalla voi treenata reaktioitaan kaikenlaisten kysymysten ja tilanteiden varalta. Kerrankin eräs ihminen huudahti Ivarsin uuden pärekaton nähdessään "onko se kullattu!". Kollegani, vanhan seuraasaarimaaveteraanin, ilme ei juuri värähtänytkään, kun tuo spontaani huudahdus pääsi huuliltani tuoreiden kullankeltaisten päreiden hohtaessa Ivarsin pramean kuistin katolla.

Kullalta se minusta näyttää.

Kesähän oli aivan huippu siksi, että sai tehdä käsitöitä. Erityisen paljon kehräsin Seurasaarimaan isolla sinisellä käyttörukilla. Rukin äärellä oli monia hyviä hetkiä asiakkaiden kanssa, erityisesti lasten. Useasti laitoin rukista nyörit sivuun, jotta lapset saivat polkea sitä. Joskus minulla oli vierellä toinen käyttörukki, joka ei ollut kehruukuntoinen, mutta poljettava kuitenkin, ihan sitä varten että lapset saavat kokeilla. Ja lapset kokeilivat ja olivat innoisaan! Eräänkin perheen tyttö halusi että hänestä otettaisiin valokuva hänen polkiessaan rukkia. Perheen isä kuiskasi minulle ihmeissään, että yleensä tyttö ei ikinä halua olla valokuvattavana.

Nyt seuraa kohtaus Amelie-elokuvan alkupuolelta, jos pariisittaren sijaan Amelie olisi mummoksi pukeutunut kehräävä museoalan työntekijä (musiikkisuositus: Yann Tiersen: Comptine d'un autre été, l'après-midi): 

" Asioita joista hän pitää: keriä säie rullalta puikon avulla munanmuotoiseksi keräksi, kurkistaa maisemaa sen keskelle jääneestä onkalosta, ja sitten puserrella kerää, jotta onkalo romahtaa."

Kesän aikana kehräsin 500 g Woolgreyn Kainuunharmastopsia tuollaseksi hiien hivuksen paksuiseksi säikeeksi, ja vähän itse karstaamaani suomenlammasta. Ylemmässä kuvassa taitaa olla kolmen päivän kehräyksen tulos. Yleensä kerin säikeen aina työpäivän päätteeksi. Alla olevassa kuvassa on neljä kappaletta päivän kehruita. Päivän aikana sain kehrättyä noin 15 grammaa lankaa, josta tulee noin kananmunan kokoinen kerä.

Kesän aikana hauskaa oli myös pukeutuminen. Parhaat työvaatteet ikinä!

 Lisäksi olen suuri kerrospukeutumisen ystävä, joten kolea alkukesä tuotti sikälikin hupia. Tämä 1900-luvun alun muodin mukainen monobosom ei kupurinta on aikaansaatu neljällä vaatekerroksella.

Loppukesästä riittikin sitten hellettä, ja silloin Hallan hulppea porstua oli mitä ihanin paikka.

Ja se oli se ihana sateellakin, ja milloin vain. Kesän aikana työskentelin kirkkoa lukuun ottamatta jokaisessa talossa, joka vain oli avoinna. Jokaisessa oli puolensa, mutta Hallasta pidän erityisesti. Ehkä siksi, kun siinä on jotain tuttua, kun olemme molemmat pohjoisesta kotoisin.

Kaikenkaikkiaan kesä oli aika intensiivistä asiakaspalvelua, ja se ainakin mulla jää päälle niin, että vapaa-ajallakin on aina tuntosarvet ojossa sen varalta jos joku tarvitsee apua, tai on kysyttävää. Niinpä aloinkin tyhjentää päätäni käymällä vapaapäivinäni Nuuksion kansallispuistossa. Kesäisinä arkipäivinä siellä ei juuri muita ollutkaan, joten ajoi asiansa. Toista oli sitten sienestysaikana, kun minun elämänrytmi muuttui niin, että vapaa-aikaa olikin viikonloppuisin.

Haukkalammella heinäkuun alussa 2014.

Tämä postaus oli pyörölukuarvonnan toinen voittaja, jota on saatu odotella pitkään ja hartaasti. Ja kas kummaa, toinen pyöröluku häämöttää jo ihan nurkan takana, pitääkö sen kunniaksi myös keksiä jotain? 

Kukkamekkotäti

Sekä muiden uniformuja.

Talvella tein mekon, joka vilahti jo tuolla Krookus-huivin yhteydessä. Samasta kankaasta, kuin mistä kaksi vuotta sitten tein hienostuneen T-paidan. Kyseessä oli epämääräisen muotoinen ja hyvin pitkä reunapala paksua viskoosia, jonka ostin erään vaatesuunnittelumerkin varaston loppuunmyynnistä, koska sen pohjaväri on silmieni väristä.

Viime kesänä tein samasta kankaasta myös shortsit akuuttiin hellevaatepulaan. Mekosta ja shortseista tulikin nyt setti, sillä yksinään käytettynä molemmissa on hitusen liian vähän pituutta täti-ihmisen käytettäväksi. (Shortsit ja hamehousut muuten taitavat olla nyt muodissa, olen pistänyt merkille.)

Shortsien kaava Coletterien Madeleine mini bloomers,
jonka vyötäröä olen hieman korottanut ja lahkeita hieman pidentänyt,
ja lisäsin taskut sivusaumoihin.

Olen käyttänyt näitä tänä keväänä todella paljon. Päivästä toiseen, vähän niin kuin uniformua. Niin että jos nyt aloittaisin projektin, jossa käyttäisin samaa asua vuoden ajan, se olisi varmaankin murretun vihreä kukkamekko.
En kuitenkaan aloita mitään haastetta pukeutumiseen liittyen. Sen sijaan kerron muutamien muiden hankkeista.

Little Brown Dress oli Seattlelaisen tanssijan Alex Martinin projekti vuosina 2005-2006, jossa hän käytti vuoden ajan samaa mekkoa. Mekko oli valmitettu ruskeasta paksusta denimistä, se oli hihaton ja siinä oli napit edessä. Martin aloitti projektinsa henkilökohtaisena haasteena, jossa hän tutki kuinka vaatteet vaikuttavat ulospäin näkyvään persoonaan, eli voiko ihminen olla kiinnostava vaikka hänen vaatteensa eivät pitemmän päälle olisikaan. Projektin kuluessa Martin oppi paljon kestävästä kulutuksesta ja ilmeisesti yritti suunnata saamaansa huomiota siihen, kun taas yleisö oli ilmeisesti melkoisen paljon kiinnostunut vain - hieman pradoksaalisesti - siitä yhdestä mekosta. Mekkoprojektin jälkeen Martin aloitti toisen projektin, joka keskittyi enemmän kestävään kehitykseen ja kulutuksen vähentämiseen, mutta siitä on vaikea löytää tietoa. Martinin käyttämä Little Brown Dress -verkkotunnuskin on siirtynyt uuteen käyttöön, sen arkistosta kuitenkin löytyy vielä muutama Martinin kirjoittama kooste projektistaan.

The Uniform Project oli yhdysvaltalaisen mainosalan ammattilaisen Sheena Matheikenin aloittama kestävän muodin kokeilu, jossa hän käytti samaa mustaa mekkoa vuoden ajan asustaen sen joka päivä erilaiseksi vaatteilla ja asusteilla. Samalla hän keräsi myös varoja hyväntekeväisyyteen. Matheikenin musta mekko oli suunniteltu monikäyttöiseksi niin, että sitä pystyi käyttämään sekä mekkona että tunikana, avoimena tai napitettuna kiinni.  Projekti alkoi vuonna 2009 ja ilmeisesti jatkuu jossain määrin edelleen hyväntekeväisyysprojektina ja haasteena, jonka halukkaat voivat ottaa vastaan. Uniform Project on rekisteröity tavaramerkki, ja nettisivut ovat ammattimaisen oloiset, joista löytyy erittäin pajon tietoa projektista. Itse olen selaillut niitä toistaiseksi vain pintapuolisesti.

Mainosalalla työskentelevä New Yorkilainen Matilda Kahl päätti kolme vuotta sitten alkaa pukeutua henkilökohtaiseen työuniformuun vähentääkseen pukeutumisesta johtuvaa stressiä. Hän käyttää joka päivä töissä mustia housuja, valkoista silkkipaitaa ja kaulassaan ohuesta nahkanyöristä sidottua rusettia. Kylminä vuodenaikoina hänellä on myös musta jakku. Näitä samanlaisia vaatteita hänellä on useampia kappaleita, jotka hän on ostanut kerralla. Kirjoituksessaan Harpers Bazaarissa Kahl kertoo että hänen pukeutumistaan ihmeteltiin paljonkin, kunnes viime syksynä Mashable-internetsivustolla julkaistiin artikkeli nimeltään "Miksi menestyvillä miehillä on aina samat vaatteet yllään". Kahl sivuaa artikkelissaan muutamaan kertaan työpukeutumisen sukupuolittuneisuutta, mutta välttää asiaan takertumista. Toisessa artikkelissaan Kahl kertoo jopa vitsinä, kuinka entisessä työpaikassa hänen pomonsa oli huolissaan hänen hyvinvoinnistaan ja pohti kuinka voisi järjestää hänelle palkankorotuksen, jotta hän voisi alkaa pukeutua kunnolla. Kahlin uniformuun ei liity mitään kestävän kulutuksen tai eettisyyden näkökulmaa, vaan hän on omien sanojensa mukaan hankkinut tänä keväänä uuden erän uniformuvaatteita mahdollisimman halvalla ja helpolla.

Jos monikäyttöinen mekkosvaate ajatuksena kiehtoo, niin kannattaa tutustua Rinnan runkopukuun. Kyllä eleetön monikäyttövaate minuakin viekoittelee, mutta ottaa aikansa...Moni asia ottaa nyt aikansa...

Maatuska-hame

Kävipä tuossa keväällä, että...

Tapasin pitkästä aikaa ystäväni, 

joka sanoi yhden asian, 

jolloin puhkesi aika-avaruuteen reikä, 

josta pullahti eteeni maatuska, 

joka yhtäkkiä olikin tavattoman kiinnostava asia.

Ja siitä piti ottaa selvää.

Noin niin kuin omalta osaltani.

Kokosin vimmaisen maatuskataulun Pinterestiin.

Kävi ilmi, etten tiennyt maatuskan historiasta mitään. Hämmästyin, kun luin että ensimmäinen maatuska näki päivänvalon 1800-luvun lopulla ja sen esikuvana oli japanilainen puunukkeperinne. Ensimmäinen maatuska esitti talonpoikaisäitiä seitsemine lapsineen, ja tämä pesue pääsi maailmanmaineeseen, kun se esiteltiin vuonna 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä (siellä samassa, jossa Suomen suuriruhtinaskunnalla oli ensimmäistä kertaa oma paviljonki).

Minullakin on aina ollut tuo ajatus, että maatuska esittää äitiä ja lapsia niin, että sisimmäinen ja pienin on nuorin. Nyt tuli kuitenkin mieleeni, että ehkä se pienin ei olekaan pieni siksi, että on vauva, vaan koska se on niin kaukana. Sen lisäksi että maatuskaa voi ajatella konkreettisina äitinä ja lapsina, voihan sen ajatella myös sukupolvien ketjuna. Ketjuna, joka menee menneisyyteen, tai kerroksina jotka ovat sisäkkäin nykyhetken sisällä.

Lukemisen, katsomisen ja ajattelun lisäksi piti myös käsitellä tätä asiaa, joten tilasin Susannan työhuoneelta Maatuska-puuvillakangasta ja tein hameen. Olin tilaavinani kummassa mukajärkevyyden puuskassa hillittyä harmaata. Kuvittelin tekeväni siitä edustusvaatteen niitä tilaisuuksia varten, kun pitää edustaa jotain muuta kuin itseäni. Sormet olivat kuitenkin ilmeisesti toimineet kuten sydän tahtoi, ja ilokseni paketista löytyikin turkoosia maatuskaa. Eihän se harmaa olisikaan oikein sopinut minun vaatekaappiin. 

Ja parempi ehkä vain edustaa ihan itseänsä.

Leveys: Kankaan leveys x 2

Pituus: Viisi maatuskaa (ihmisen pituus 160 cm)

Sivuilla taskut

Vyötäröllä vetopoimutusta

Väärinkäyttö ja harhaanjohtaminen

Kukaan ei kuitenkaan loukkaantunut.


Esittelen viime aikojen iltapuvut. Tai siis ne kaksi, joita olen käyttänyt viimeisen vuoden aikana, jolloin olen käynyt iltapukua vaativissa tilaisuuksissa useammin kuin koskaan ennen.

Huomioitavaa:
Kumpikaan asuista ei ole kansallispuku, vaikka tiettävästi ainakin jälkimmäinen asu on harhauttanut niin uskomaan. Molemmissa asuissa on (väärin)käytetty suomalaisen kansallispuvun ja toisen kansan kansanpuvun osia. Lieventävinä asianhaaroina esitettäköön, että kokonaisuuksia on kehuista päätellen pidetty siveellisinä ja hyvän maun mukaisina, sekä kantajallen sopivina.

Tässä asussa tunnen itseni hyvällä tavalla Punahilkaksi, 

(vaikka eihän tässä ole punaista kuin juuri nimeksi).

 Tämä hame on tehty hulmutettavaksi.

Ekstrana vielä yhdistelmä, jossa tunnen olevani kuin 1910-luvulla.

Terrakotta

Satunnainen matkakertomus

Pari vuotta sitten kävin Kiinassa. 

Tai saattoihan se olla Tamperekin. 

Joka tapauksessa kävin katsomassa Terrakotta-sotilaita. Aikaisemmin olin nähnyt ne vain unessa. 

Unohdin ottaa matkalle mukaan t-paidan, vaikka arvelin tarvitsevani sellaista. 

Mutta löysinkin Kiinan Tampereen keskustasta kirpputorilta terrakotan värisen silkkipaidan. 

Sepäs sattui! Matkamuisto!

Rintataskun rumilukset olen sittemmin ratkonut pois. Niissä oli vieläpä läpät! Mielestäni yksi ehkä  rumimmista vaatteen yksityiskohdista on läpälliset rintataskut. En usko että on vaatetta, jota rintataskut kaunistaisivat. 

Paidan pääntie on juuri sen kokoinen, että kuvittelen pääni mahtuvan siitä läpi ilman, että tarvitsee avata ylintä nappia, mutta eipä mahdukaan. Se on vähän rasittavaa, ja harkinnan alla on tehdä asialle jotain. Ostin jo silkkistä ompelulankaakin. Koska muutenhan paita on mitä mainioin, sillä kun puen sen päälleni, olen kuin Terrakotta-sotilas! Lisäksi silkki on kelpo materiaali matkailijoille, kuten Kyllikki Villalle. Muistelen hänen kertoneen jossain kirjassaan - varmaankin Vanhan rouvan lokikirjassa - pieneen tilaan pakattavista silkkivaatteistaan, joilla on helppo kerrospukeutua. Ja sellainenhan kyllä olen, kerrospukeutuja!

Eilen kävin katsomassa lyhtysotilaita.

Muuhun Helsingin kiinalaisen uudenvuoden -hulinaan en osallistunut. 

Tai tein kyllä viikonloppuna kiinalaista nuudelikeittoa. Ja viime viikolla tuli mieleeni laulu vuosien takaa ja niin kova kaipuu, että oli tilattava se levy omaksi. Se on Iso karhu -yhtyeen levy Ulappa, ja sieltä kappale nimeltä Setsuanissa, jonka sanat ovat Pertti Niemisen suomennos Huang Kengin runosta, joka on kirjoitettu Kiinassa 1200-luvulla. Olen lainannut aikoinaan tuon levyn Oulun kirjastosta. Suunnilleen niihin aikoihin, kun kävimme opiskeluryhmäni kanssa Tampereella katsomassa Jadeprinsessa-näyttelyn.

 Siitä on jo 7 vuotta, ja vieläkin muistin laulun sanat:

Aioin tulla tänne Setsuaniin jo kauan sitten.

Kymmenen vuotta vitkastelin,

lykkäsin matkaa.

Mutta mikään tämä ei liity mitenkään kiinalaiseen uuteenvuoteen, josta kuulin eilen radiosta. 

Kaikki on vain sattumaa.