Näytetään tekstit, joissa on tunniste mekko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mekko. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Jouluhillat

Askelmista, marjoista ja vähän ompelustakin.

Minun kotipaikkani, se jossa olen asunut lapsuuteni ja nuoruuteni, on keskellä jänkää. 
Suurten vuomien, eli aapasoiden, rannoilla. 



Olen kerännyt hilloja lapsesta lähtien. Aivan pienenä keräsin mieluiten raakoja hilloja, koska niistä pystyy irrottamaan jokaisen palluran erikseen, ja ne olivat sitten barbin omenoita. Hillasta maksetaan yleensä hyvä kilohinta, joten niiden poimimisella voi tienatakin, mutta en ole aikoihin kerännyt hilloja myyntiin. Hillastelen ihan siinä kodin lähellä. Olen kävelevä ihminen muutenkin, joten nautin jo pelkästään jängällä kävelystä. Se on ekstraa, jos sattuu vielä löytymään hyvä hillapaikka. Olen ollut iloinen vähistäkin marjoista, mutta sukulaisen lausahdus "noh, kyllähän siitä jouluhillat saa", on aina tuntunut latistavalta. Niin kuin ei ihan riittäisi. Viime vuosina en ole paljoa enää hilloja löytänyt, sillä olen ollut aina liikkeellä väärään aikaan. Asun poissa Lapista, ja aikataulut on sanellut joku muu kuin luonnonmarjojen satoajat.


Kun loppusyksystä näin Paapiin uutuuskankaita, olin heti ihastuksissani metsämarja-aiheista. Sammalpolku-kangas on sykähdyttänyt minua jo vuosien ajan, mutta nyt ensimmäistä kertaa ostin Paapiilta mitään, Cloudberry- ja Varpu-trikoita, kun bussimatkan päässä oli Pop up -kauppakin. Tarkoitukseni oli ommella jo ennen joulua yhtä jos toistakin. En ommellut. En oikein tiedä mitä tein. Ei ainakaan mennyt ihan putkeen juuri mikään. Mutta minulla oli jouluksi suunnitelma: aioin mennä pitkästä aikaa Nuuksioon ja kävellä.

Jouluviikolla sattui kuitenkin onnettomuus, jossa olisi ollut ainekset pahempaakin, mutta onneksi vain nyrjäytin nilkkani. Olin astumassa lähijunaan, kun astuinkin siihen junan ja laiturin väliseen rakoon. Nyt kun olen vähän tarkemmin katsellut matalalattiajunien ovensuita, niin en kyllä ihan ymmärrä miten se oli mahdollista. Minulla ei ole mikään pieni jalka eikä varsinkaan kenkä, mutta silti onnistuin astumaan aivan suoraan siihen aukkoon ja jysäyttämään jalkani maahan raiteiden tasalle. Joku mies nosti minut saman tien ylös ja junaan, ja kysyi vointia.  -Kaikki hyvin, voin kävellä! Mutta tunsin ettei kaikki ollut kunnossa.

Jouluna en sitten kävellyt lainkaan. Ompelin ja kuuntelin radioita. Radio Suomesta ei joulun aikaan tullut lainkaan uutisia. Se tuntui kyllä juhlavalta. Paapiin hillakankaasta tein joulumekon. Muita jouluhilloja ei sitten ollutkaan.


Mekko on tehty omalla kaavalla, ja metri kangasta tuli käytettyä varsin tarkoin. Keskellä takana on sauma, taskupussit on eri kankaasta ja nipistin vähän hihojen pituudesta, Kankaan kuvio on onneksi leikattavissa miten päin vain, muuten ei olisi onnistunut. Siitä lähtien kun mekko valmistui, se on ollut lähes koko ajan ylläni. Jalkakin paranee ja sain aloittaa uuden vuoden omin jaloin.


maanantai 11. heinäkuuta 2016

Nuuskamirkkunen

Juhannusompelusten imussa lisää ompelua.

Kun sain juhannusaattona Taikamuumi-kankaasta tekemäni mekon valmiiksi, olin niin iloinen siitä, kuinka hyvät kaavat olin saanut aikaan! Aloin heti suunnitella toista mekkoa Solbiati-pellavasta, jonka ostin jo hyvän aikaa sitten Eurokankaan palalaarista.

Muistan kun ostin kankaan. Olin aivan ihmeissäni siitä, kuinka hyvälaatuisia pellavakankaita laarissa oli. Tämän kankaan väri ei ole mikään ykkössuosikkini, mutta kutojan sydämeni suli täysin, sillä se on kärkitoimikasta! Ja se ei ole mikään yleinen sidos varsinkaan niiden kankaiden joukossa, mitä Eurokankaan laareista voi löytää.


Pistin etäisesti mieleen nimen Solbiati, ja nyt viimein otin siitä selvää. Kyseessä on siis suuri ja vanha italialainen tekstiiliyritys, joka on erikoistunut pellavaan. En todennäköisesti ole törmännyt yrityksen nimeen aiemmin siksi, että en varsinaisesti ole kohderyhmää. En tiedä, onko näitä kankaita missään myynnissä pakalta - vai menevätkö lähes kaikki valmisvaatetuotantoon sellaisille merkeille, joista en ole ikinä kuullutkaan. Sillä sellaisia vaatteita ei liiku kirpputoreilla. Hyppysiini tuntuva laadukkuus on todennäköisesti siis todellista, eikä vain illuusioita.


Kuositteluongelma: halusin hihat. Olen pelännyt tätä hetkeä pitkään. Kokemusteni mukaan hihat ovat hirveän vaikeat ja pelottavat ja aiheuttavat aina ongelmia. Tehtaamon Tiinan avulla pääsin kuitenkin ongelman alkujuurille, ja opin missä on istutetun hihan olkasauman kohta. Se olikin senttiä alempana mitä olen luullut/väärin oppinut! Kuosittelin hihan pyöriön peruskaavan ohjeen mukaan, ja pyöriön pituus ihmeellisesti oli  juuri sopiva olkasaumaan, jonka käsi- ja silmävaralla piirsin muumimekon kaavaan.

Hihan pituus valikoitui tuollaiseksi kyynärpään yläpuoliseksi sen perusteella, että olen omin korvin kuullut Anna Ruohosen sanovan, että se on lyhyiden hihojen pituuksista mairittelevin kenelle hyvänsä.

Ompelin mekkoa illan ja aamun, ja pistin se heti päälleni Kehrääjien killan ja Rukkikuiskaajan järjestämään kehräystapahtumaan Seurasaareen. Kun oli tarkoitus olla koko päivä ulkona, niin otin mukaan vuosia sitten pihakirppikseltä Oulusta ostamani hellehatun, joka sattumalta on myös vihreä.

Kas! Nuuskamirkkunenhan se siinä!

Kiitokset kuvasta S.Hämäri!
Kuvassa kokeilen ensimmäistä kertaa kehräystä intialaisella charkha-rukilla. Epätoivoinen ilme - johon on kuvaustilanteen vuoksi saatu väännettyä vähän hymyä - kuuluu asiaan. Lisää charkhasta voi lukea Rukkikuiskaajan Kehräyshaaste -postauksesta heinäkuun kohdalta.



sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Vaarallinenjuhannustaikamuumipuku

Juhannusompelus I

Juhannuksena ompelin, samoin kuin viime vuonna. Tajusin, että se johtuu ehkä siitä, että hankin ompelukoneeni kaksi vuotta sitten juhannuksen aikoihin, joten vuosipäiviähän tässä ilmiselvästi vietellään.

Kankaan hankin yli vuosi sitten siinä vaiheessa kun Finlayson alkoi toimitusjohtaja Jukka Kurttilan johdolla tehdä konkreettisia arvojen mukaisia tekoja. Äänestin jaloillani, jotka veivät minut Finlaysonin myymälään ostamaan metrikaupalla kankaita. Taikamuumia ja Luotomuumia sillä kertaa.




Mekko oli mielessä pitkään, mutta viimein juhannuksen alla piirsin pienen luonnoksen ja aloin kuositella. Lähtökohtana kaavoille oli Gertie´s book for better sewing (Hircsh, Gretchen. 2012) -kirjassa oleva Portrait blouse. Tein jo viime syksynä mallista lakanakangasproton, kun kuosittelin sen pohjalta villakangasmekon. Vaikka mulla ei todellakaan ole silmämääräisesti eikä mittojen puolesta mikään missikeho, niin nyt olen alkanut viimein tajuta, että kolmiulotteisena kappaleena minussa on kummallisen paljon muotoja. Minun on aivan turhaa tehdä mitään ilman totisia rintamuotolaskoksia, ja sen puolesta nämä Gertien vintage-henkset kaavat sopivat mulle hyvin.




Kuosittelin Portrait blouse -paidan kaavaan helman, taskut ja prinsessaleikkauksen. 
Takakappaleesta tein A-mallisen ja laitoin vyötärölle kuminauhakujan.


Kuvioiden kohdistaminen ei aina kuulu mielenkiinnon kohteisiini, mutta nyt halusin Vilijonkan ehdottomasti miehustaan. Ja nämä värit on aivan ihanat!




Juhannusaattoiltana sain mekon valmiiksi. 
Vedin sen heti päälleni ja lähdin valokuvausreissulle, 
jonka päätteksi putosin jokeen. 


Pidän sitä hyvänä alkuna vaatteelle. 



lauantai 31. lokakuuta 2015

Syystalvimekko


Lähdin matkoille, ja olin vähän epävarma, kuinka siitä selviän.


Tein mekon suojaksi.


Mekkoon kuuluu villakankainen tunika ja alushame, jonka helma on norjalaisesta villapaidasta (hihoista ja hartioista tein pari vuotta sitten swantsit). Alushameen yläosa on sekoitekangasta. Ompelin tunikan vyötärösaumaan kanttinauhaa ja hameen vyötärölle nauhalenkit, joilla kiinnitän hameen tunikaan. Kun lähtee fyysisesti pois mukavuusalueeltaan (kuten lentokoneeseen ja ulkomaille), on parempi ettei mikään purista mahaa. Hameen vyötäröllä on kuitenkin säädettävä kuminauha, joten tarvittaessa sen saa pysymään päällä ihan ilman tunikaakin.
Neulehelma on siitäkin kätevä, että siihen voi kiinnittää helposti papukaijalukollisen heijastimen,




On hyvä mekko! Toimii!
Lissupaita ja Paratiisin universumi -legginsit.


Toimi oikein hyvin Islannin ilmastossakin.
(Kumisaappaat oli reissussa ainoat kenkäni, eivätkä olleet yhtään liioittelua.)



Tunika toimii myös muiden vaatteisiin yhdistettynä, kuten vaikka Perä-Pohjolan kansallispuvun hameen kanssa.


Tunikan kaavan kuosittelin Gertie´s New Book for Better Sewing -kirjan Portrait blouse -kaavan pohjalta.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Kokeilumekko

Juhannusompelus III, ja siinäpä ne sitten olivatkin.


Ennen kuin uskalsin leikata Lissu-mekkoa varten kangasta, tein kokeilun kaavasta, joka oli Suuri Käsityö 9/2011, malli 3. Ajattelin että kokeilusta tulkoot ihan oikea vaate, kun ei mulla ollut muuta tarpeeksi isoa joustavaa kangasta jonka olisin uskaltanut uhrata, kuin tämä. Ostin tämän kankaan aikoinan UFF:ilta, ja se on puuvillaneulosta jossa on pieniä kukkia rivissä.



Tein Lissua varten kokeilun pelkästään yläsasta ja hihoista, ja kävi ilmi, että pääntietä on pienennettävä. Lissua ommellessa totesin sitten vielä, että helmassahan onkin korjattavaa, joten ne muutokset oli tehtynä kaavaan siinä vaiheessa kun ompelin tämän mekon loppuun. Kellotin helmaa reilusti, tein taskut ja laitoin helmaan leveän kuminauhan. Ihan mukava pieni pussihelma tuli, kun mekon helman ympärysmitta on 160 cm ja kuminauhan pituus 120 cm.


Yksi mutta vain, jonka huomasin vasta siinä vaiheessa kun olin jo sunnuntaikävelyllä uusi mekko päällä: Muistin, että en ole esipessyt kangasta. Niin että saa nähdä mikä tästä vielä tulee.


maanantai 22. kesäkuuta 2015

Lissu kuosittelun ihmemaassa

Museoloogisen intron jälkeen koittaa viimein Juhannusompelus II


Minusta tuntui, että aloin tajuta museon idean, kun museologian lehtori sanoi: 
Museo on taidemuoto aivan kuten teatterikin. Teatterissa yleisö istuu paikoillaan ja esitys liikkuu, kun taas museossa esitys pysyy paikoillaan ja yleisö liikkuu.

Joskus, kun ajattelen asioita ja kuinka ne liittyvät muihin asioihin, näen mielessäni keltaisia rihmoja, jotka muodostavat yhdistävän verkon. Joskus museoissa tuntuu, että nuo verkot käyvät kovin tiheiksi ja tartun niihin kiinni niin, että kuristaa ja puristaa ja ääriviivat himmenevät. Siksi on minusta todella hyvä tuo museokortti, niin verkkojen tihetessä voi tarvittaessa hyvillä mielin paeta ulos ja tulla toisena päivänä uudestaan.


Liisa ihmemaassa -tarina kiehtoo minua, vaikka muistan kuinka lapsena katsoin sitä Disneyn piirrettyä ja minua niin ahdisti se liian isoksi kasvaminen ja liian pieneksi kutistuminen. No mutta kiehtoo siis, siksi menin viime kesänä katsomaan Suomenlinnan kesäteatterin Liisan, ja sen jälkeen olin melkoisen pitkään sitä mieltä, että ei ole kyllä minun laji tuo teatteri. Kun siinä oli hahmoja, juoni, lavasteet ja puvustus (kaikki sinänsä kiinnostavia), mutta lisäksi vielä  erikoistehosteita ja puhuttiin hassuilla äänillä ja liian nopeaa ja vielä laulettiinkin...huh huh, tuntui kuin olisin kolmatta tuntia saanut rahtilaivan ankkuriköyttä päälleni. Ei se Liisaa kuitenkaan pilannut. Ja olen mie teatteriinkin sen jälkeen uskaltautunut (ja aion mennä syksyllä uudestaan). 


Ompelin Leena Rengon ihanasta Lissu-kankaasta ihanan mekon ja paidan. Taisin ostaa kankaan syksyllä Pehemiältä, ja kangasta on siellä edelleen tarjolla (kissoilla tai ilman, joka on minusta hassua. Minulle ilman muuta kissoilla, kiitos!). HommaHuoneella on tästä kankaasta mustapohjaisena valmistunut hurmaavia lapsen puseroita, mutta on tästä aikuistenkin vaatteita tehnyt  ainakin  ElinaWee.

Alun perin olin tekemässä pelkkää mekkoa, Kaavana oli Suuri Käsityö 9/2011, malli 3. Tein ensin kokeiluversion, josta totesin että on vain aika antava kaulus, joten tähän varsinaiseen pienensin kauluksen vesiputousta yhteensä 4 cm. Miljoonissa silmukoissa asia on ratkaistu ompelemalla laskoksia pääntielle ja sekin näyttää oikein hyvältä. Tein kokeiluversion pelkästään poikkisaumasta ylöspäin ja hihoista, koska hartiat ovat useasti mulle se kinkkinen kohta. Enkä tarkistanut kaavoja mittaamalla, kun Suuri Käsityö -lehden kuvassa mekossa näyttää olevan sopivasti väljyyksiä, ja esittelytekstin sana "suoralinjainen" myös vei minun ajatuksia kohti sitä mitä tavoittelin. 

Alla on se, mitä siitä syntyi. En tiedä mitä te siinä näette, mutta miepä kerron mitä kaikkea mie peilistä näin: vaate on vyötäröltä alalantiolle makkarankuori, jonka vuoksi selässä on pussi ja lisäämäni sivusaumataskut törröttävät rumasti. Taskut olisi voinut poistaa ja viilata selän poikkisaumaa loputtomiin asti selkäpussin poistamiseksi, mutta nukuin yön yli...


...ja seuraavana päivänä ratkoin poikkisauman ja tein yläosasta puseron ja alaosasta mekon.

Paidan helmaan kuosittelin lisää väljyyttä kellottamalla. Se poisti selkäpussiongelman, kun helma pääsee laskeutumaan vapaasti eikä ole jumissa takamuksen päällä.


Piirsin yläosan kaavan ja oman vanhan toppini avulla helmalle uuden yläosan. Nostamalla poikkisauman kohtaa 5 cm ylöspäin sain loihdittua helmaan kriittiset sentit lisää väljyyttä, jotta pääsin makkarankuoriefektistä.


Yläosa on kaksinkertainen ja olen niin ylpeä siitä kuinka hyvin sen ompelu onnistui. ompelin reunapäärmeet kaksoisneulalla, eikä päärme alkanut yhtään venyä paininjalan alla! Luulen, että taika on ehkä siinä, että tikin pituus pitää olla tarpeeksi pitkä. Mulla oli 4 mm.

Lisäsin mekkoon tosiaan sivusaumataskut, jotta tulisi käyttövaate. Toisen taskun suulla Lissu on putoamassa kaninkoloon ihan ilman tietoista kohdistamista, Ja koska tämän ihanan kankaan säästäväinen käyttö on tärkeämpää kuin yhtenäiset kappaleet, takahelman toinen alakulma on tilkuista koottu.




maanantai 1. kesäkuuta 2015

Kukkamekkotäti

Sekä muiden uniformuja.

Talvella tein mekon, joka vilahti jo tuolla Krookus-huivin yhteydessä. Samasta kankaasta, kuin mistä kaksi vuotta sitten tein hienostuneen T-paidan. Kyseessä oli epämääräisen muotoinen ja hyvin pitkä reunapala paksua viskoosia, jonka ostin erään vaatesuunnittelumerkin varaston loppuunmyynnistä, koska sen pohjaväri on silmieni väristä.


Viime kesänä tein samasta kankaasta myös shortsit akuuttiin hellevaatepulaan. Mekosta ja shortseista tulikin nyt setti, sillä yksinään käytettynä molemmissa on hitusen liian vähän pituutta täti-ihmisen käytettäväksi. (Shortsit ja hamehousut muuten taitavat olla nyt muodissa, olen pistänyt merkille.)

Shortsien kaava Coletterien Madeleine mini bloomers,
jonka vyötäröä olen hieman korottanut ja lahkeita hieman pidentänyt,
ja lisäsin taskut sivusaumoihin.
Olen käyttänyt näitä tänä keväänä todella paljon. Päivästä toiseen, vähän niin kuin uniformua. Niin että jos nyt aloittaisin projektin, jossa käyttäisin samaa asua vuoden ajan, se olisi varmaankin murretun vihreä kukkamekko.
En kuitenkaan aloita mitään haastetta pukeutumiseen liittyen. Sen sijaan kerron muutamien muiden hankkeista.

Little Brown Dress oli Seattlelaisen tanssijan Alex Martinin projekti vuosina 2005-2006, jossa hän käytti vuoden ajan samaa mekkoa. Mekko oli valmitettu ruskeasta paksusta denimistä, se oli hihaton ja siinä oli napit edessä. Martin aloitti projektinsa henkilökohtaisena haasteena, jossa hän tutki kuinka vaatteet vaikuttavat ulospäin näkyvään persoonaan, eli voiko ihminen olla kiinnostava vaikka hänen vaatteensa eivät pitemmän päälle olisikaan. Projektin kuluessa Martin oppi paljon kestävästä kulutuksesta ja ilmeisesti yritti suunnata saamaansa huomiota siihen, kun taas yleisö oli ilmeisesti melkoisen paljon kiinnostunut vain - hieman pradoksaalisesti - siitä yhdestä mekosta. Mekkoprojektin jälkeen Martin aloitti toisen projektin, joka keskittyi enemmän kestävään kehitykseen ja kulutuksen vähentämiseen, mutta siitä on vaikea löytää tietoa. Martinin käyttämä Little Brown Dress -verkkotunnuskin on siirtynyt uuteen käyttöön, sen arkistosta kuitenkin löytyy vielä muutama Martinin kirjoittama kooste projektistaan.

The Uniform Project oli yhdysvaltalaisen mainosalan ammattilaisen Sheena Matheikenin aloittama kestävän muodin kokeilu, jossa hän käytti samaa mustaa mekkoa vuoden ajan asustaen sen joka päivä erilaiseksi vaatteilla ja asusteilla. Samalla hän keräsi myös varoja hyväntekeväisyyteen. Matheikenin musta mekko oli suunniteltu monikäyttöiseksi niin, että sitä pystyi käyttämään sekä mekkona että tunikana, avoimena tai napitettuna kiinni.  Projekti alkoi vuonna 2009 ja ilmeisesti jatkuu jossain määrin edelleen hyväntekeväisyysprojektina ja haasteena, jonka halukkaat voivat ottaa vastaan. Uniform Project on rekisteröity tavaramerkki, ja nettisivut ovat ammattimaisen oloiset, joista löytyy erittäin pajon tietoa projektista. Itse olen selaillut niitä toistaiseksi vain pintapuolisesti.

Mainosalalla työskentelevä New Yorkilainen Matilda Kahl päätti kolme vuotta sitten alkaa pukeutua henkilökohtaiseen työuniformuun vähentääkseen pukeutumisesta johtuvaa stressiä. Hän käyttää joka päivä töissä mustia housuja, valkoista silkkipaitaa ja kaulassaan ohuesta nahkanyöristä sidottua rusettia. Kylminä vuodenaikoina hänellä on myös musta jakku. Näitä samanlaisia vaatteita hänellä on useampia kappaleita, jotka hän on ostanut kerralla. Kirjoituksessaan Harpers Bazaarissa Kahl kertoo että hänen pukeutumistaan ihmeteltiin paljonkin, kunnes viime syksynä Mashable-internetsivustolla julkaistiin artikkeli nimeltään "Miksi menestyvillä miehillä on aina samat vaatteet yllään". Kahl sivuaa artikkelissaan muutamaan kertaan työpukeutumisen sukupuolittuneisuutta, mutta välttää asiaan takertumista. Toisessa artikkelissaan Kahl kertoo jopa vitsinä, kuinka entisessä työpaikassa hänen pomonsa oli huolissaan hänen hyvinvoinnistaan ja pohti kuinka voisi järjestää hänelle palkankorotuksen, jotta hän voisi alkaa pukeutua kunnolla. Kahlin uniformuun ei liity mitään kestävän kulutuksen tai eettisyyden näkökulmaa, vaan hän on omien sanojensa mukaan hankkinut tänä keväänä uuden erän uniformuvaatteita mahdollisimman halvalla ja helpolla.

Jos monikäyttöinen mekkosvaate ajatuksena kiehtoo, niin kannattaa tutustua Rinnan runkopukuun. Kyllä eleetön monikäyttövaate minuakin viekoittelee, mutta ottaa aikansa...Moni asia ottaa nyt aikansa...





torstai 31. heinäkuuta 2014

Heinäkuun viimeinen

"Heinäkuun Helena ei ole keisari Konstantinus Suuren äiti, vaan legendan mukaan "Ruotsin kuningatar" Länsi-Göötanmaan Skövdestä, "Helena leski", kuten Mikael Agricola häntä nimittää. Tämä "Skövden Elin" eli Älina murhattiin noin 1160. Suomessa hän on vain hallahäntä, vesihelma ja myös sateinen kuten muutkin heinäkuun naiset. "Heleenana viimeistään heinät latoon, jos isäntä toimellinen on". "  (Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto (1981. 7.painos). s.199.)


Tänään olen nimipäiväsankaritar ja sen kunniaksi julkaisen pelkkiä poseerauskuvia. 


Kuvat on otettu pari viikkoa sitten eräässä hääjuhlassa, kiitokset kuvaajalle. Juhlaa varten tein uuden mekon ohuesta viskoosikankaasta ja hiuskoristeen koneparsien, tilkkumaalaustekniikalla.




 Mekko on hyvin yksinkertainen. Tavoittelin sellaista antiikin Kreikkalaista henkeä (sitä on nyt ehkä liikkeellä, ainakin Coutore and views -blogissa on oltu samoissa ajatuksissa). 





Mutta kukkamekko mikä kukkamekko. Antiikkinen hengähdys tuntuisi ehkä selvemmin, jos poseeraisin temppelimäisten pylväsrivistöjen äärellä. Nyt ajatukseni menevät jostain syystä Prinssi Edvardin saarelle.



Mutta ei sinne oikealle saarelle, joka näyttää kartalla minusta vähän kurjalta. Se on pieni ja siellä kulkee suoria teitä suorassa kulmassa toisiaan kohden. Ei minun ajatukset sinne mene, vaan sinne satumaahan, jossa Vihervaaran Anna asuu. Lapsena olen katsonut Anna ystävämme -televisiosarjaa, ja tänä vuonna se nousi mieleeni ihan yllättäen. Kevät oli raskas, ja todellisuuspakoisena katsoin sarjan uudestaan silloin.

 Huomenna on elokuu. Syksy lähestyy, eikä se miltään leppoisalta vaikuta. Anna-kirjat minulla onkin vielä lukematta...



maanantai 23. kesäkuuta 2014

Se oli silloin keväällä

kun ompelin pitkän mekon.


Tammikuussa tuli mieleeni ajatus, että nyt taidan alkaa ymmärtää sitä kuosittelua, ja kävin ostamassa 50 metriä kaavapaperia. Viimeksi kun ostin kaavapaperia, sitä saattoi ostaa kotipitäjäni kangaskaupasta rullalta metreittäin. Kyllä ovat ajat muuttuneet vuosikymmenessä: Nyt piti ostaa 50 metriä tai ei mitään.

Tässä vuosikymmenen aikana olen kyllä oppinut piirtämään peruskaavat ja kuositellut kaikenlaista kaikkiin opintoihini kuuluvaa. Ja ilmeisesti siksi, kun se on tapahtunut oppilaitoksissa, olen jollain lailla välttynyt ostamasta kaavapaperia koko tänä aikana. Ja siis nyt, noin kymmenen vuotta ensimmäisen peruskaavan kuosittelun jälkeen, minusta tuntui että nyt taidan ymmärtää tämän asian niin, että nautin siitä.

Helmikuussa ostin tuon Finlaysonin trikookankaan, joka on mielestäni hyvin keväinen. Siinä on paljaita puita ja jäisiä lampia ja kirpeän keväinen pakkasyö. Jollakin lailla kangas tuntui tutulta. Ja miehän rakastan puita!

Maaliskuussa liityin Pinterestiin ja aloin kerätä Maxi dress -taulua. Ja maaliskuussa aloin sitten kuositellakin. Paitsi etten käyttänyt sitä kaavapaperia kyllä yhtään. Tavalliselle ruutupaperille piirtelin suunnitelmaa, joka oli aika lailla tällainen:
Taitoin noin 150 cm x 150 cm kankaan pitkittäin niin että kankaan reunat olivat keskellä ja mittailin ja otin jokusen vaatteen malliksi ja piirsin suoraan kankaalle: Lyhyet kimonohihat, keskietuun sauma, takakappale on yhtenäinen...

Helmalle antaa lisää leveyttä kiilat ja kainaloiden alle jäävistä kappaleista tuli taskut sivusaumoihin. 


Huolittelin helman ensin vain saumurilla, mutta pesun jälkeen helma alkoi rullautua, niin kuin trikoolla on tapana: silmukkakerroksen suuntainen reuna rullautuu oikealle puolelle ja silmukkaketjun suuntainen taas nurjalle puolelle. Niinpä nurja puoli alkoi irvistää helmasta. No, onneksi olen niin lyhyt, ettei mekon pituuteen tarvinnut käytää koko kankaan pituutta, vaan siitä jäi 20 cm:n suikale ylimääräistä. Tein siitä kaitaleen helmaan, niin ei irvistele enää.


Ja kun mekko oli valmis ja puin sen päälleni, selkeytyi se kankaaseen liittyvä tuttuuden tunne: aivan kuin mummon yöpaita silloin kun olin pieni.


Ps. Kuvat otin toukokuussa ja nyt ehti vuosikin kääntää kylkeä, ennen kuin ehdin tästä jutun kirjoittaa. Olis mulla muitakin ompelujuttuja kerrottavana tältä keväältä, mutta ottaa näköjään aikansa ennen kuin pääsen tähän vaiheeseen.