Näytetään tekstit, joissa on tunniste juuret. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste juuret. Näytä kaikki tekstit

perjantai 13. tammikuuta 2017

Nimitaika

Tiistaina 10.1. Rukkukuiskaaja-Laura polkaisi Espoossa Kahvila Perobassa käyntiin Suomi kehrää 100 vuotta -kiertueen.  Laura esitteli vihreän rukkinsa, joka on nimeltään Elphaba. Tilaisuuteni koitti! Olen nimittäin miettinyt jo pitemmän aikaa, mistä on peräisin tapa nimetä rukit. Olen törmännyt tähän tapaan vasta muutamia vuosia sitten, kun aloin enemmän seurata internetin kehrääjäpiirejä. Laura selitti, että tapa on samaa kansanomaista perua, kuin tärkeiden kotiteläintenkin nimeäminen. Eli tärkeät  asiat on ollut tapana nimetä, niin ne ovat ikään kuin enemmän omia. Eläinten nimeäminen on edelleen voimissaan, ja ehkä tämän näkee myös siinä, että vaikka asioille ei anneta nimeä, niitä saatetaan kuitenkin puhutella merkin nimellä eikä yleisnimellä. Ompelukone ei ehkä ole pelkkä ompelukone, vaan vaikka Berniina tai Pfaffi, ja traktori ei ole pelkkä traktori vaan vaikka Valmetti. Ja autothan ovat hyvin yleisesti Fiiatteja, Pösöjä ja Mersuja, eivätkä mitään pelkkiä autoja. Mutta ainakaan omien isoäitieni rukeilla ei ole tietääkseni ollut nimiä. Minun rukkini nimi on Tummikki, mutta tämä juttu ei kuitenkaan kerro siitä.

Jollain lailla ehkä aloitin tämän blogin, koska minulla oli sille nimi. "Inspiraato on mottomme" on peräisin nuoruuteni taidekerhosta, ja olen lyhyesti kertonut siitä tämän Laululintu-tekstin yhteydessä. Instagramiin liittymistä mietin aikoinaan pitemmän aikaa, mutta liityin vasta, kun keksin nimimerkkini. En suunnitellut instagramtilini toimivan mitenkään rinnakkain tämän blogini kanssa, joten nimi sai olla ihan muuta kuin Inspiraato tai mikään siihen liittyvä. IG-nimimerkkini on Pienen piirin Helena, ja monia sen lähtökohtia on nähtävässä jo tekstissä Paina Pauliina! vuodelta 2013. Twitterissä sen sijaan otin käyttöön vain sen ehdotetun kirjainyhdistelmänimimerkin, eikä koko twitteristä koskaan oikein tullut minun omaani.

Kuten viime tekstissä jo vihjasin, olen laajentanut blogiani vähän näkyvämmälle paikalle, nimittäin Facebookiin. Sitä kautta ihmiset nykyään kuulemma lukevat blogeja, ja niin itsekin osittain teen.

 Minun piti kuitenkin harkita hetkisen aikaa, koska minulla ei ollut nimeä! 

En halunnut käyttää Inspiraatoa, koska sille voi tulla muuta käyttöä lähempänä alkuperäänsä. Pieni piiri taas on ""aivan uudenlainen senioripuhelin", jonka kanssa mulla ei ole mitään tekemistä, joten instagram-nimenikin oli poissa laskuista. Halusin kuitenkin pitäää saman L.M.Montgomeryn romaanien nimistä tutun rytmin.

 Hetkisen hauduttelun jälkeen valkeni, kuka haluan olla.

 Mie olen Hämäräisen tien Helena. 



Nimi on pitkä, mutta niin tuppaavat olemaan nämä jututkin. Ihan merkkimääriltään, mutta myös aikajänteeltään. Tämänkin nimen lähtökohdat ovat nähtävissä jo tuossa Paina Pauliina! -tekstissä,

Nyt toimin siis kolmella nimellä. Blogi toimii ainakin toistaiseksi täällä tällä nimellä, kuten ennenkin. En tiedä, onko joskus tarpeen muuttaa sitä jotenkin. Instagramissa pyörii sama vanha ihana pieni piiri: luontoa. käsitöitä, ympäristöäni. Pääosin vain sellaista, mitä pidän kauniina. https://www.instagram.com/pienenpiirinhelena/

Facebookissa olen käsityötieteilijä. Kirjoittelen mieleen pälkähtäviä ajatuksia, ja juttuja mistä ei ihan blogitekstin vertaa saa aikaiseksi (vielä). Ja toki linkkaan aina nämä blogikirjoitukset. Jos haluat mukaan tälle Hämäräiselle tielle, niin käy tästä: https://www.facebook.com/hamarainentie/


Tervetuloa!

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Jouluhillat

Askelmista, marjoista ja vähän ompelustakin.

Minun kotipaikkani, se jossa olen asunut lapsuuteni ja nuoruuteni, on keskellä jänkää. 
Suurten vuomien, eli aapasoiden, rannoilla. 



Olen kerännyt hilloja lapsesta lähtien. Aivan pienenä keräsin mieluiten raakoja hilloja, koska niistä pystyy irrottamaan jokaisen palluran erikseen, ja ne olivat sitten barbin omenoita. Hillasta maksetaan yleensä hyvä kilohinta, joten niiden poimimisella voi tienatakin, mutta en ole aikoihin kerännyt hilloja myyntiin. Hillastelen ihan siinä kodin lähellä. Olen kävelevä ihminen muutenkin, joten nautin jo pelkästään jängällä kävelystä. Se on ekstraa, jos sattuu vielä löytymään hyvä hillapaikka. Olen ollut iloinen vähistäkin marjoista, mutta sukulaisen lausahdus "noh, kyllähän siitä jouluhillat saa", on aina tuntunut latistavalta. Niin kuin ei ihan riittäisi. Viime vuosina en ole paljoa enää hilloja löytänyt, sillä olen ollut aina liikkeellä väärään aikaan. Asun poissa Lapista, ja aikataulut on sanellut joku muu kuin luonnonmarjojen satoajat.


Kun loppusyksystä näin Paapiin uutuuskankaita, olin heti ihastuksissani metsämarja-aiheista. Sammalpolku-kangas on sykähdyttänyt minua jo vuosien ajan, mutta nyt ensimmäistä kertaa ostin Paapiilta mitään, Cloudberry- ja Varpu-trikoita, kun bussimatkan päässä oli Pop up -kauppakin. Tarkoitukseni oli ommella jo ennen joulua yhtä jos toistakin. En ommellut. En oikein tiedä mitä tein. Ei ainakaan mennyt ihan putkeen juuri mikään. Mutta minulla oli jouluksi suunnitelma: aioin mennä pitkästä aikaa Nuuksioon ja kävellä.

Jouluviikolla sattui kuitenkin onnettomuus, jossa olisi ollut ainekset pahempaakin, mutta onneksi vain nyrjäytin nilkkani. Olin astumassa lähijunaan, kun astuinkin siihen junan ja laiturin väliseen rakoon. Nyt kun olen vähän tarkemmin katsellut matalalattiajunien ovensuita, niin en kyllä ihan ymmärrä miten se oli mahdollista. Minulla ei ole mikään pieni jalka eikä varsinkaan kenkä, mutta silti onnistuin astumaan aivan suoraan siihen aukkoon ja jysäyttämään jalkani maahan raiteiden tasalle. Joku mies nosti minut saman tien ylös ja junaan, ja kysyi vointia.  -Kaikki hyvin, voin kävellä! Mutta tunsin ettei kaikki ollut kunnossa.

Jouluna en sitten kävellyt lainkaan. Ompelin ja kuuntelin radioita. Radio Suomesta ei joulun aikaan tullut lainkaan uutisia. Se tuntui kyllä juhlavalta. Paapiin hillakankaasta tein joulumekon. Muita jouluhilloja ei sitten ollutkaan.


Mekko on tehty omalla kaavalla, ja metri kangasta tuli käytettyä varsin tarkoin. Keskellä takana on sauma, taskupussit on eri kankaasta ja nipistin vähän hihojen pituudesta, Kankaan kuvio on onneksi leikattavissa miten päin vain, muuten ei olisi onnistunut. Siitä lähtien kun mekko valmistui, se on ollut lähes koko ajan ylläni. Jalkakin paranee ja sain aloittaa uuden vuoden omin jaloin.


torstai 3. marraskuuta 2016

Loppukesän tunnelmia

Variaatio I teemasta yläosan kaava.

Keskikesän aikohin aloin olla tyytyväinen kuosittelemaani yläosan kaavaan, Oli hartiat kohdallaan ja hihat ja kaikki! Kaavan istuvuus on oikein mainio mielestäni, mutta ergonomiassa on se vika, että yläselässä ei ole kylliksi niin sanottua halausvaraa. Tämä kävi ilmi vasta käytön myötä, kun vaatteen valmistus on kuitenkin niin jännittävää puuhaa, ja olen näköjään antanut itseni oppia sovitusvaiheissa tarkkailemaan vain niitä istuvuusongelmia.



Kaavan ongelmasta huolimatta tein samalla kaavalla vielä yhden vaatteen joustamattomasta kankaasta. Kangas on yli vuosi sitten ostettua viskoosia Eurokankaan palalaarista, ja siinä on oranssisella pohjalla harmaansinisiä pilkkuja ja hyttysiä. Luitte aivan oikein, hyttysiä!


Värinsä ja hyttysten puolesta paita muistuttaa minua loppukesästä. Erityisesti kotiseudun hilla-ajasta, joka taas tänä vuonna meni multa ohi. Olin liian aikaisin ja kiireessä liikkeellä pohjoisessa, mutta jokusen hillan sain sentään kerättyä jängältä suoraan suuhuni.


Hillajängälle tämä paita päällä ei kuitenkaan kannata mennä, koska halausvaraa tarvitaan myös marjanpoimimiseen. Ja polkupyörällä ajoon ja kaikkeen eteen ja alaspäin suuntautuvaan kurkotteluun...Variaatiot aiheesta yläosan kaava jatkuvat siis edelleen, sillä on parempi sekä minulle että vaatteelle, että saan kurkotella rauhassa.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Legginsit ja bokserit, eli kalsareita

Juhannusompelus I

Voi miten ihana oli vesisateinen pitkä viikonloppu! Ensitöikseni piirsin viimeinkin itselleni legginsien eli päälyvaatekelpoisten pitkiksien kaavan Mallikelpoisen ohjeella. Yllätyin, kuinka hyvin onnistui. Otin mitat ihan omin voimineni ja laitoin väljyyttä -2. Tein ensin pyöräilyshortsimittaisen protoversion (niin hupaisasta kankaasta, että saa nähdä teenkö niitä ikinä loppuun asti), jonka perusteella hioin hitusen haarakoukkua, ja siinä se sitten oli. Vähän pitkät tuli ja polven kohdalta vois vielä nipistää väljyyttä pois, mutta tykkään!

Ompelin pöksyt Leena Rengon Hauki-kankaasta, jonka olen hankkinut varmaan vuosi sitten todennäköisesti Pehemiältä. Samasta kankaasta on mm. HommaHuoneessa tehty kesähaalari.
Paita on Kaira Clothingin.

Kuten HommaHuoneen Sanne-Maijakin, tykästyin kuosiin saman tien.

 Hänen tapaansa tykkään myös Kalevalasta.Olin ensimmäisellä luokalla, kun teimme kahdeksan oppilaan koulussamme valtavan nukketeatteriproduktion Kalevalasta. En kylläkään muista että olisimme esittäneet sitä kenellekään missään. 

Mie valmistin Aino-nuken: 
"Siihenpä kana katosi, siihen hukkui impi rukka". 

Opettajan ehdotuksesta tein nukelle pahvista irrotettavan pyrstön sitä kohtausta varten, kun Aino vielä ilmestyy Väinämöiselle, mutta minusta se ei mennyt kyllä ihan oikein, kun niinhän siellä sanotaan 90:ssä runossa, että "nosti kättä oikeata, näytti jalkoa vasenta".

"Nosti paitaa helmuksesta, näytti pakaraa vasenta."

Samasta kankaasta tein kalsarit myös kumppanilleni. 
Kaavat piirsin hyvänmallisista, mutta parhaat päivänsä nähneistä boksereista, jotka hän itse valitsi ja luovutti tähän käyttöön jo hyvän aikaa sitten. Kerkesi jo muutamaan kertaan muistutellakin asiasta. Mie kuitenkin unohdan harvoja asioita. Kaikki vain ottaa aina aikansa.
Kuvioiden kohdistamista tärkeämpää on käyttää mahdollisimman säästeliäästi tämä ihana kangas.









sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Ollapa onnessansa

Avasin juuri bloggerista blogilistani ja 
kaksi viimeisintä postausta, jotka oli julkaistu parin viime tunnin aikana,  
olivat onnellisia.


Oli Marin pieni kirjoitus kehräyksen rauhoittavasta vaikutuksesta ja Kate Daviesin pohdintoja kahdeksan vuoden bloggaamisesta (pst! Kate Davies antoi myös onnessansa alennuskoodin, joka on voimassa huomiseen puoleen päivään asti hänen Ravelrykaupassansa. Käytin sen heti!)

Ajattelin, että haluan myös  kirjoittaa onnellisen postauksen nyt heti.

Vaikka lähipoluista.





Taikka kaukaisesta kotiseudusta.
Jos haluat kertoa minulle keväästä,
älä puhu kukkasista.
Puhu tulvasta,
niin ymmärrän.


Tai käsitöistä.


Voi, käsitöiden onnesta voisin kirjoittaa vaikka kuinka...



Ja että vaikka joskus tekee niin kipeää, ettei ole keinutuolia,
niin joskus riittää ihan vain se sisäinen keinutuoli.













maanantai 29. joulukuuta 2014

Joululaulu

Reidarin joululaulu (1973) on maalaus ja se löytyy Keio Eerikäisen taidekokoelmasta.





Minun joululaulu:
















Luettavaa: Tove Janssonin novelli Kuusi kirjasta Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia.
Ruusut tein tällä ohjeella: http://bridgetbaxter.blogspot.fi/2009/11/tattered-fabric-roses.html paitsi koska suosin mekaanisia liitoksia, niin en käyttänyt liimaa, vaan ompelin käsin.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Lumivalko ja ruusunsukat

Ruusujen takana olikin karhu.


Aloitin nämä sukat kesäkuun alussa. Ne on neulottu kärjestä alkaen ja kaikki kuviot on tehty silmukoita nostaen. Väreistä tuli mieleen Grimmin veljesten satu nimeltä Lumivalko ja Ruusunpuna. Oli nautinnollista lisäillä sukkaan punaisia sävyjä,  päästä lumivalkoisesta ruusunpunaan.

Valmista tuli viimein marraskuussa. 
(Armas marraskuukin tuosta noin vain vierähti. Minulla oli suunnitelmia sen varalle täällä blogissa, mutta ehkä vietän marraskuuta joskus toiste sitten.)
Samoihin aikoihin sain kutsun näyttelyn avajaisiin ja tapasin kaimani Helena Junttilan. 




Luulen, että hän rakastaa ruusuja.


Tai että ne ovat hänelle tärkeitä.







Myös karhut ovat hänelle tärkeitä.


Tai ehkä hän rakastaa niitä.







En muistanut Lumivalko ja Ruusunpuna -sadusta muuta kuin nimen. 
Nyt hain sen sadun esille, ja yllätyin, sillä siinäkin on karhu!


Sitä ei kyllä ikinä tiedä, minne mikäkin asia johtaa. 

Lumivalkoisen ja Ruusunpunan tie johtaa nyt ainakin tänne pinterest-tauluuni.


(Vielä haluan kertoa, että kesällä olin töissä Seurasaarimaassa ja eräänä päivänä käytiin tällainen keskustelu karjalaisen talon ovensuussa:

Opasvartija: Hei!
Asiakas: Hei! Minä olen ahma! Mitäs sinä emäntä siihen sanot, kun tämä ahma tulee taloon sisään!
Opasvartija: ...Ei minua pelota. 

Mutta siitä lisää joskus myöhemmin.)






Helena Junttilan näyttely on avoinna 4.12. asti Galleria G12:ssa osoitteessa Annankatu 16, Helsinki.




















keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Avaruuden nimi

Nimihän on taikasana, loitsu. Eikö olekin?


Minulla on yksi ihminen jota en ole valinnut, vaan hänet on minulle annettu. Kun tein viime syksynä Möbiuksen huivia, ajattelin häntä ja päätin tehdä hänellekin sellaisen. Hän kun on muun muassa fyysikko, niin tuumin hänen arvostavan lämmittävää villaista kappaletta, jolla on vain yksi pinta ja reuna.

En ollut hiiskunut koko asiasta, kun hän otti yhteyttä alkuvuodesta. Sanoi että luki blogistani aatteitani avaruudesta, ja ettei sitä tarvi pelätä, sanana varsinkaan. Nimittäin luonnontieteissä, siellä kuningas-matematiikassa etenkin, avaruudet ovat ihan jokapäiväistä leipää - perustyökalu jota voi soveltaa mihin vain: senkus keksii uuden tilanteeseen ja tarpeeseen sopivan. Ja tämän aika-avaruuden, missä me elämme, nimi on kuulemma Pseudo-Riemannilainen monisto. Entäs se neljäs ulottuvuus sitten:  ei se ole sen kummempaa kuin aika.

Minua aina niin kovasti huojentaa kun asiat saavat nimet. Ja kun avaruus sai nimen, siitä tulikin yhtäkkiä kelpo ystävä, luonnollinen olemisen muoto. Niin kuin vaikka tekstissäni Myttö, jota kirjoittaessani tiesin jo avaruuden nimen. Kun katsoin pihan yli vuorille ja niiden lävitse, neljännesvuosisadan verran menneisyyteen, niin neljäs ulottuvuushan se siinä vain oli täysin näkyvä ja koettava. Ei yhtään pelottava. Pää ei räjähtänyt.

Tein hänelle huivin. Se on valmistunut ja lähetetty jo viikkoja sitten.



Olen kuitenkin pihdannut tämän jutun kirjoittamista. Nimittäin sen lisäksi että tuo ihminen on fyysikko, on hän paljon muutakin, ja hän tarjoutui tekemään minulle kansikuvan tähän blogiin. Ihan noin vain lähetti luonnoksen ja kysyi, että sopiiko jos teen tällasen!

 Ja tällä viikolla se tuli valmiiksi! Se on ihana!



Se on aivan minun näköiseni! Aivan kuin katsoisin peiliin!

Siellä on muun muassa Laululintu, Marta ja Vihreä Rakastavaisten yöauringon sillalta, ja muita juttuja mitä en ole vielä kertonut, ja juttuja joita en vielä tiedäkään. Ja se on tietysti kaareva, koska niin on aika-avaruuskin, ja sitä pitkin asiat vain vierivät ja pistävät liikkelle uusia asioita.



Että tuollainen ihminen minulla on, joka kertoi minulle avaruuden nimen ja tavoitti olemukseni blogin kansikuvaan. Ihminen, jota en ole itse valinnut, vaan hänet annettiin minulle kun olin hyvin pieni.

Veli.


sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Myttö

Katsoin kauas - pihan yli vuorille, ja niiden lävitse.

Olin kangaskaupassa ihan muissa asioissa, kun palakankaitten joukosta huomasin tämän
ja siitä tuli olo, jonka jäljille en heti päässyt. 

Joten pitihän se sitten ostaa. Kotona mallailin kangasta peilin edessä, kun yhtäkkiä tuli hetki jota mielestäni kuvataan erinomaisesti Scandinavian music groupin laulussa nimeltä Tahdon uudet silmät:

Tahdon uudet silmät,
 joilla näen kauemmas,
 pihan yli vuorille 
ja niiden lävitse. 

Ja niin mie sain kiinni ohuen ohuesta säikeestä joka lähti tästä kankaasta, joka kulki pihan yli vuorille ja niiden lävitse, noin kahdenkymmenen viiden vuoden päähän menneisyyteen,  alle kouluikäisen tummatukan silmien lävitse ja siellä säikeen päässä on Myttö. Kyseessähän on siis lastenohjelma 80-luvulta, jota en todellakaan ole aktiivisesti ajatellut vuosikausiin, mutta nyt muistin sen. Tuon utuisen sinisen värimaailman, joka tähän aikaan vuodesta laskeutuu näillä leveyksillä alkuillasta - joka saa oloni hyvin keväiseksi, koska valo on silloin samanlaista kuin myöhään illalla maalis-huhtikuussa siellä missä synnyin.


Kevät on mielestäni vuodenajoista julmin. Jokin aika sitten kuuntelin radio-ohjelmaa, jossa soi kappale jonka tunnistin Vivaldin vuodenajoista yhdeksi osaksi, ja ajattelin että tämä kuulostaa minusta keväältä. Mutta itseasiassa se olikin Talvi. Vivaldin Kevät taas on jokin kumma lämpöinen ja kukkiva idylli.  Mutta kun minusta kukat ja lämpö kuuluvat vasta kesään. Kevät on valoa ja epävakautta, voimakkaita kontrasteja ja ristiriitoja. Silmäni eivät ole mitenkään herkät, mutta keväinen aurinko on niille aivan liikaa. Mutta onneksi keväällä on pohjoisessakin sellainen erikoisuus, kuin valo ja pimeys jotka mahtuvat sulassa sovussa samaan vuorokauteen. Kesä taas minusta alkaa siitä, kun kaikki on niin vihreää että sitä tulee silmistä ja korvista kuvotukseen asti. Siellä missä synnyin kukat kukkivat kun kukkivat, ne seuraavat enemmän lämpöä kuin valoa.



Ompelin paidan.


Kansanomaisella kaavoituksella, eli suorakulmaisista paloista.


Kädentielle tuo tilaa kainalotilkku. Pääntien ja helman kanttasin vinonauhalla. Pääntien ompelin käsin, mutta helman hurautin koneella. Sivusaumojen halkoita vahvistamaan ja huolittelemaan ompelin kainalotilkun kokoisista paloista kolmiot.


Ompelin sivu- ja hihasaumat ompelukoneella, mutta huolittelin käsin katesaumoilla. Mulla on tapana ommella katesaumoja noin, että katettava sauma on kiinnitetty nyörin ja hakaneulan avulla pöydän jalkaan, jolloin sauma on vähän pingotuksessa ja ainakin mulle helpompi ommella. Perusteellisen  DIY katesauma -ohjeen on tehnyt Soja Sukkulalla ja neulalla -blogista.




Ei minulla niinkään ole mielessä se säikeen päässä oleva Myttö, joka seikkaili televisiossa 80-luvun hidastempoisessa animaatiossa, vaan se myttö jonka silmien läpi se säie kulkee siellä noin 25:n vuoden päässä. Ajattelin että voisin laulaa hänelle kuten Tahdon uudet silmät -laulussa:

Tahdon uuden äänen jotta voisin kertoa, 
että tahdon uudet silmät,
että tahdon oppia tietämään mitä yritit sanoa. 
Näen jo nyt paljon kauemmas. 
En pelkää vuorovettä enkä vieraita, 
kuulin kolibrin ja itkin vuoksesi.
Mennään uimaan kallioiden itäpuolelle, 
en pelkää enää vuorovettä enkä vieraita. 
Meri vetäytyy, levä kuivuu harmaaksi. 
Jos joku poimii sen se muuttuu tomuksi.



Ja enkä oikein tiedä tekeekö se kipeää, vai mikä on, mutta itken.


sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Paina Pauliina!

Aina auliina. Eli kuinka otin haltuun toisen nimeni.


Minusta nimi on parhaimmillaan niin kuin loitsu tai taikasana. Omaan loitsuuni olen oikein tyytyväinen. Siihen sisältyy etunimi, toinen nimi ja sukunimi. Siinä on 24 kirjainta, 10 tavua, 5 eri konsonanttia, 5 eri vokaalia ja hyvä rytmi. Etunimi ja sukunimi minulla ovat olleet hallussa jo pitkän aikaa, ja haltuunottoon liittyy sekalaisia tarinoiden rippeitä.

Etunimeeni olen aina ollut tyytyväinen. Vaikka se on pitkä, kolmitavuinen, ei minulla ole ikinä ollut mitään eläviä lempinimiä. Lyhytaikaisia ja hetkellisiä kyllä, mutta ei mitään, joka olisi tarkoittanut minua niin kuin minun etunimeni tarkoittaa.   Etunimeni on klassinen ja kansainvälinen, hyvä siis että edes jokin osa minusta on. Sen olen jo lapsena saanut tietää, että nimi tulee kreikan kielestä ja sen merkitys on loistava. Kelpo merkitys. Nyt kun kaivelin hakukoneita, sieltä tuli myös tällainen tieto että nimi voisi tulla sanasta helios, aurinko. No jopas! Niin hämmentävän suurta, että en pysty sitä kyllä oikein käsittelemään näin äkkiseltään.

Sukunimeni sen sijaan on yleinen suomalainen sukunimi. Tosin siellä mistä mie olen kotoisin, se ei ole yhtään niin yleinen kuin sen valtakunnallisen yleisyyden perusteella voisi luulla. Jos etunimeni on se, mikä mie olen, niin sukunimeni taas on se josta tulen ja mihin olen menossa. Kai voisi sanoa, että sukunimeni on se, mihin kuulun. Jos sukunimessäni olisi L-kirjaimen paikalla se vaikea kirjain, jota varten minun täytyy astella kieleni, se oli Hämäräinen, ja silloin se viittaisi siihen mistä kerrotaan Eino Leinon runossa Nocturne: Edessäni Hämäräinen tie, tuntemattomahan tupaan vie. Jos taas tästä vaikeakirjaimisesta versioista putoaa Ä:n pisteet pois, se on Hamarainen, ja silloin se viittaa kirveen hamaraan.

Etunimeni ja sukunimeni ovat hyvä parivaljakko. Esimerkiksi siksi, että kun niiden ensimmäisiä kirjaimia pistää päällekäin, syntyy tikapuut.


Oulun seudun ammattiopistossa tekemäni ryijy. Koko 25 cm x 60 cm. 

Toinen nimeni on kulkenut mukana, osana loitsua, mutta en ole oikein käsittänyt sen tarkoitusta siinä. Pauliina tulee kuulemma latinan sanasta paulinus ja tarkoittaa pientä tai vähäistä. Kelpo merkitys mielestäni, koska lähempänä mie sitä olen, kuin suurta ja mahtavaa. Nimen loppuosassa on Liina, joka tarkoittaa kangasta ja nauhaa, ja sehän sopii kutojalle ja tekstiilialan ammattilaiselle (sukunimeni voisi muuten olla myös Kangas). Mutta silti ei Pauliina ollut minulla ihan hallussa, ennen kuin vasta viime keväänä.

Viime keväänä olin opetusharjoittelussa nykytaiteen museo Kiasmassa. Naisten päivänä 8.3. Kaija Papu ja Hanneriina Moisseinen pitivät Kirjokirja-työpajan, jossa jokainen osanottaja sai tehdä tilkulle kirjan sivun. Aiheena oli jokin merkityksellinen asia tai tapahtuma omassa elämässä. Mie olin apukäsinä tuossa työpajassa, ja kun oli hetki aikaa, aloitin oman sivuni teon. En ehtinyt saada sitä valmiiksi. En myöhemminkään, vaikka Kirjokirja oli mulla vielä työpajan jälkeen käsissäni. Mie nimittäin sidoin sen, tai siis ompelin sivut ja kannet paikoilleen.

Nyt tilkku on kadonnut. En löydä sitä mistään. Mutta miepä kerron, että ehdin kirjailla siihen tällaisen tekstin:


P niin kuin 



Koska ajattelin, että moni asia josta tykkään, alkaa P- kirjaimella.



Kuten polkupyörä (minun on punainen).



Tai muut pyöreät, pyörivät asiat, piirit...




Oivalsin sitten, että myös toinen nimeni alkaa P:llä, ja todennäköisesti poljin pyörälläni kun mieleeni tuli loru: 

Paina Pauliina aina auliina!


Ja sehän on juuri sitä mitä mie teen.

Siitä minun toinen nimeni kertoo, kuinka mie painan tukka putkella, mutta aina kilttinä, auliina. Molemmat asioita, joihin olen väsynyt monia kertoja ja joita olen ihmetellyt ja kironnut, mutta enää ei ole siihen mitään syytä. Tämä asia on osa minun loitsuani, osa minua. Asia selvä, hyväksytty  ja loppuun käsitelty.


 Alkuperäinen naistenpäivänä aloittamani tilkku on  kadotuksessa, mutta tein siitä toisinnon 30 cm x 30 cm kokoiselle puuvillapellavaliinalle.  



sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Laululintu

Meneillään on Tee ite! -käsityökarnevaali ja Kajahtaneiden kudelmien SM-kilpailut. Tulkaa mukaan! Lisätietoa Ylen Olotilasta ja Facebookista.


Kesän alussa, lukuvuoden viime hetkinä, mietimme ainejärjestömme Tekstiilareiden hallituksessa, että olisi mukavaa tehdä jotain elokuussa Taiteiden yössä. Ideoita heiteltiin ja palloteltiin edes takaisin, taisipa kulua viikkoja. Sitten kävi niin, että 6.6.2013 myöhään illalla yksi idea kuoriutui munastaan ja se oli linnun muotoinen (tästä hetkestä lisää Pesulappu-postauksessa). Ja niin mulla oli päässäni aika vahva mielikuva siitä, mikä olis hauskaa (ainakin minun mielestä) Taiteitten yössä. Tekstiilareiden hallituslaiset eivät vastustaneet, joten jatkoin idean elättelyä.

Kului vajaa viikko ja lueskelin iltasaduksi Hupsistarallaa-blogia, jonne oli juuri ennen lomamatkaa jätetty pikainen viesti Kajahtaneitten kudelmien kokoontumisajoista Lasipalatsin taidekontilla. 




 Seuraavana päivänä oli tarkoitus piipahtaa katsomaan mistä on kyse, mutta sitten istuinkin kontilla monta tuntia, virkkasin, jutustelin ja ideoimme yhdessä ja idea alkoi ottaa materiaalisen muodon.

Ja sellainen se idea on, että minusta olis mukavaa, jos olis sellainen melkoisen iso pyörylä, jota mahtuisi monen monta ihmistä yhtäaikaa virkkaamaan, ja samalla laulettais! Ja kun sen ympyrän taittaa kahtia, syntyy lintu! Laululintu! Se olisi nyt tarkoituksena, että Taiteiden yönä 22.8.2013 Helsingissä Annantalolla kuka tahansa on tervetullut Tekstiilareiden ja ja TEE ITE!:läisten kanssa virkkaamaan ja laulamaan. 

No, jotta olisi iso pyörylä Taiteitten yönä, on kesän aikana tapahduttava jotain. Otin sen kesäprojektikseni ja laululintu alkoi kasvaa pikkuhiljaa kierrätyslangoilla, omilla ja muiden jämälangoilla ja UFO-tilkuilla.


Toisen kontilla vietetyn päivän jälkeen lintu näytti tältä, ja tässä vaiheessa sovin Kittilän taideseura Staalon kanssa markkinavierailusta.






 Olen kotoisin Kittilästä, ja sieltä on kotoisin myös blogini nimi. Yläasteella ja lukiossa kävin taidekerhossa. Meillä oli käytössä taidekerhon tilojen avain, joten saimme maalailla ja taiteilla melkein milloin halusimme. Avaimenperässä oli kai tarkoitus lukea Inspiraatio on mottomme, mutta sinne oli livahtanut kirjoitusvirhe. Kuka tekstin kirjoitti, se on hämärän peitossa. Minun mielestä se oli eräs kultatukka, mutta hän ei muista sitä kirjoittaneensa. Jonkun mielestä se taas oli minun kirjoittama, mutta mie en kyllä muista sitä tehneeni. Mutta minusta se on niin hyvä motto minulle ja käsilleni, että blogi sai siitä nimen.

  Ja Kittilän markkinat ovat olleet kuulkaa lapsesta asti tärkeä tapaus! Nyt kun asun muualla, niiden merkitys on erityisesti siinä, että siellä näkee tuttuja. Olen aikoinaan ollut taideseura Staalon jäsen, joten otin yhteyttä Staalon puheenjohtajaan (jonka blogi on Made in Puljulandia) ja kysyin saanko tulla Staalon markkinanäyttelyyn kasvattamaan lintua ja työpajailemaan, ja totta kai sain!

Lintu näytti tältä, kun markkinaviikonloppu koitti.


Staalon näyttely ja taidekahvila olivat Kittilän lukion aulassa ja siellä minulla oli oma nurkkaus Esa Reivon teoksen alla.


Sinne sai tulla tekehmän itte koko markkinaväki!

Mie olin sielä neljä päivää. Yhteensä noin 22 tuntia. Virkkasin, näin tuttuja, virkkasin, tutustuin uusiin ihmisiin, virkkasin, jutustelin, virkkasin, opetin virkkausta, virkkasin... Suuret kiitokset Staalolle ja markkinaväelle!


No Laululintu sitten:  se alkoi rönsyillä ja kertoa tarinoita.


Muun muassa Pallomerimiehestä, kolmesta siskoksesta, viisauden lähteestä ja toisista siskoksista, jotka ovat kuin omenankukkia, kuin maassa mansikkaisia.


Se kertoi tarinan myös Kumputunturista, josta oli maalannut taulun myös Reino Sipola (lyhyt video hänen Vinttigalleriastaan täällä).


Lisäksi oli myös tarina kestämättömästä mustuudesta ja surusta.



Tältä lintu nyt näyttää rönsyineen kaikkineen.


Moni kysyi, mikä siitä tulee.

Ja vastasin, kun Laululintu ei ehkä ollut kovinkaan paljoa selventävä vastaus, että sen näkee sitten.






Sofi -silmäteräni- taas mielestään tietää tarkalleen, mikä siitä tulee.