Näytetään tekstit, joissa on tunniste opiskelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste opiskelu. Näytä kaikki tekstit

maanantai 8. toukokuuta 2017

Kudekuviolliset raanut

Edellisessä kirjoituksessani olin Raanupiknikillä, jossa taiteilija Elina Juopperi kertoi teoksestaan Perintö. Ottaessaan vastaan lahjoituksia teostaan varten, Juopperi ihmetteli saadessaan tekstiilejä, joita lahjoittajat nimittivät raanuiksi, mutta ne eivät näyttäneet samalta, kuin ne mitä Juopperi oli tottunut ajattlemaan raanuina.. Tämä kirjoitus käsittelee niitä toisenlaisia raanuja.

 Opiskellessani Oulun seudun ammattiopistossa kutojaksi vuosina 2007-2009, yksi tehtävä oli suunnitella ja toteuttaa kattausliinasarja, joissa käytetään kudekuviollisten raanujen rakenteita. Tämän blogitekstin kuvat ovat tuolloin tekemästäni portfoliosta, jonka sivut nyt skannasin. Kuvat saa isommaksi klikkaamalla. Tekstin lähteenä olen käyttänyt seuraavaa kirjaa, jonka sivunumerot olen merkinnyt aina kappaleen loppuun.
Heikkonen, Raija (teksti); Kajander, Marja-Leena; Kesälä-Lundhal, Kirsti; Lausala, Talvikki (työryhmä). 1983. Kansanomaisia peitteitä. Kotiteollisuuden keskusliitto.



Raanuiksi nimitetään useita erilaisia peitteiksi tarkoitettuja kudottuja tekstiilejä. Yleisimpiä näistä ovat ne, joita Juopperi (ja mie, koska olen myös kotoisin Pohjois-Suomesta) on nähnyt lapsuudessaan ja tottunut pitämään raanuina, eli ripsiraanut, joissa on kuderaitoja, ja sidoksena ripsi. Tämän kaltaisia tekstiilejä tavataan Heikkosen mukaan "kaikkialla missä kankaankudontaa on harjoitettu". Pohjois-Suomessa niitä on käytetty peitetarkoituksessa pidempään kuin muualla Suomessa.(s.4.)

 Heikkonen jaottelee ripsiraanut vielä neljään eri ryhmään:
1. Lapin raanu on saamelainen tekstiili. Se on kudottu pystykangaspuissa ja sen loimi- ja kudelangat ovat villaa. Perinne on säilynyt kolttasaamelaisilla. (s.4.)
2. Peräpohjalaiselle raanulle on tyypillistä tietynlaiset kirkkaat värit ja raidoitusmallit. Raidat ovat yleensä symmetriset raitaryhmät, joiden leveys on 10-20 cm. Vanhemmissa raanuissa raidat ovat kapeammat kuin uudemmissa. (s.4.)
3. Kainuulainen peilikäs, eli peiliraanu on sidokseltaan epätasaraitaista kuderipsiä. Tekstiiliä on kudottu erittäin paljon muutamilla paikkakunnilla Kainuussa 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Erityisen paljon peilikkäitä kudottiin 1930-luvulla. (s.5.)
4. Pelkkaraanuja on kudottu pienehköllä alueella Keski-Lapissa. Tekstiiliin on poimittu symmetrisiä kuvioraitoja kudontalastalla, eli pelkalla. (s.5.)



Kudekuviollisia raanuja on kudottu Länsi-Suomessa, ja Heikkosen mukaan ne on omaksuttu Ruotsista. Nämä Heikkonen jakaa suora- ja vinokuvioisiin raanuihin.(s.6.)

Suorakuvioisia raanuja on yksinkertaisen tekniikan vuoksi kudottu laajoilla alueille kaikkialla Länsi-Suomessa (s.6).

1. Suoraraitainen eli vakoraanu, joita on kerätty museoiden kokoelmiin erityisesti Etelä-Pohjanmaalta ja Varsinais-Suomesta (s.6).


2. Suoraruutuinen raanu, jotka voi ryhmitellä vielä neljään eri ryhmään värien ja kuvioaiheiden perusteella. Erilaisia malleja on yleensä nimetty paikkakuntien mukaan, kuten Vöyrin, Pietarsaaren ja Naantalin raanut. Suoraruutuisia raanuja on kudottu erityisesti Pohjanmaalla. (s.6.)


Vinokuvioiset raanut

1.Silmikkoraanut, joita on kudottu peiteeksi erityisesti Keski-Pohjanmaalla. Silmikkoraanuja on käytetty myös kerrossänkyjen edusverhoina pohjalaisissa tuvissa. Peitteisiin on voitu pujotella erilaisia kuvioita, ja niitä on valmistettu kapioihin. (s.6-7.)



2. Rengasraanut eli rinkiset raanut, jotka ovat levinneet laajemmalle kuin silmikkoraanut, Itä-Hämeeseen ja Kymenlaaksoon asti. Rengasraanu tunnetaan myös nimellä väsköötti, joka viittaa tekniikaltaan vastaavaan ruotsalaiseen tekstiiliin nimeltään västgötatäcke. Rengasraanuissa on myös usein pujotuskuvioita. (s.7.)




Tässä vielä valmis kattausliinasarja, josta olen kertonut myös täällä .









Tein lisäksi vielä muutaman yksivärisen vakoraanun, kun aikaa oli.



Tässä vielä vähän prosessia, eli ensimmäiset ideat:

Sekä suunnitelmia kattausliinasarjaan:

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Alkuja

Olin eilen Anna Kouhian käsityötieteen väitöstilaisuudesta. Kouhian väitöskirja on nimeltään Unraveling the meanings of textile hobby craft, ja sen ilmaiseksi luettavissa ja ladattavissa E-Thesiksessä.

Kouhian väistöstutkimukseen liittyy lyhytelokuva, joka kertoo käsityön merkityksestä hänen elämässään. Moni Kouhian esiin nostama asia tuntuu tutulta. Käsityö on elämäntapa myös minulle. Suurimman osan käsitöistä teen päässäni, mutta konkreettinen toteutus, Kouhian sanoja mukaillen se työ  tapahtuu loppujen lopuksi vain harvoin.

Eilen aloin pitkästä aikaa neuloa sukkia. Pengoin lankakätköjäni ja suunnittelu hyrähti käyntiin päässä...sammutin suunnittelun, ja päätin että teen niin yksinkertaista ja tavallista kuin vain on mahdollista. Nyt ei ole suunnittelun aika, minun pitää saada vain neuloa sukat ja rauhoittua. Mielestäni villasukka - niiden neulominen ja käyttäminen -  on mielen maadoittamisen väline.

Kesällä ja syksyllä ompelin. Lahjoitin itselleni viikonloppuja, jolloin annoin itselleni luvan kaavoittaa ja ommella. Mieluiten jotain sellaista, mikä oli mahdollista saada valmiiksi, jotta pitkien työ- opiskeluprojektien vastapainoksi saisi kokemuksen, että edes jotain on mahdollista tehdä alusta loppuun kohtuullisessa ajassa. Pitkäkestoisien projektien aloittamiseen en kyennyt. Minun piti tehdä takki, ja aloitinkin sen, mutta nyt se saa odottaa parempia aikoja jolloin pystyn taas keskittymään.

Neulon ja ompelen paljon, mutta en koe, että minulla olisi lempitekniikkaa. Ei minulla ole lempimateriaalikaan. Minulla on lempikäsityö, ja se on vaatteiden valmistaminen itselleni. Käsityö alkaa siitä, kun alan suunnitella ja haaveilla, saada ideoita. Käsityö jatkuu vielä senkin jälkeen, kun varsinainen työ on tehty, sillä koen senkin olevan vielä käsityötä, kun käytän vaatetta. Ne suojaavat minua, ilmentävät minua, ja niiden pohjalta alan suunnitella ja ideoida uusia vaatteita. Loppua ei tule ikinä.

Viime viikolla ilmestyi uusin Tekstiiliopettaja-lehti, jossa oli viimeinen Anna Kouhian kirjoittama kolumni. Kolumnissa on kohta, josta tuli heti minulle merkityksellinen:

"...Isoäitini opetti minut kutsumaan keskeneräisiä käsitöitä "aluiksi"." 

Minua onkin niin kovasti vaivannut tuo valmiiksi saamisen pakkomielle, joka käsityön harrastamiskulttuurissa tuntuu jollain lailla elävän, Niin kuin se olisi epäonnistuminen, jos käsityötä ei saata loppuun. Se, että koen tuon ajatuksen olevan olemassa (koska onko se olemassa? epäilen nykyisin kaikkea, enkä luota varsinkaan itseeni), on tuskastuttanut minua paljon. Mutta tuskailun sijaan minulle avautui nyt aivan uusi näkökanta, joka huojentaa ja helpottaa olemistani.

Väitöstilaisuudessa vastaväittäjä kysyi aivan lopuksi Kouhialta, että jos hän aloittaisi väitöstyönsä nyt, miten hän sen tekisi. Ja Kouhia vastasi, että hän aloittaisi siitä mitä oli tehnyt viimeiseksi, eli  tutkimuksensa viimeisestä osiosta, lyhytelokuvasta. Tämäkin oli minusta niin mukava kuulla. Että missä tahansa voi piillä alku.


sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Päättyneiden projektien muistopäivä

Palautin graduni muutama viikko sitten. Tein sitä lähes kolme vuotta.

Aloitin gradun syksyllä 2013. Aioin jatkaa pirtanauha-aiheesta, ja tuolloin ajattelin, että valmistuisin vuoden päästä. Vuoden päästä kuitenkin vain vaihdoin aihetta. Ei siksi, etteikö pirtanauhat olisi kiinnostaneet, vaan siksi että sain eteeni aineiston, jota en voinut jättää tutkimatta.

Mutta palataanpa alkuvuoteen 2014. Olin väsynyt. Viimeinen opetusharjoittelu hirvitti minua. Toivoin että voisin tehdä jotain muuta kuin opiskella, mutta muuta ei ollut. Siitäkin ajasta kuitenkin selvisi. Tuli kesä ja työt. Ja kesän jälkeen lisää töitä. Olinkin yllättäen saanut sen, mitä alkuvuodesta toivoin. Elämä täyttyi muulla kuin opiskelulla, mutta gradu... se oli mielessä koko ajan kaiken muun ohessa, Ja kaiken muun ohessa kirjoitin graduni tänä syksynä lopulta valmiiksi ja palautin.



Siinä vaiheessa pari vuotta sitten, kun yllättäen sain sen, mitä olin aiemmin niin kovasti toivonut, aloin neuloa sukkia. Mieli oli rento, käsiala oli rento, Sukista tuli harvat ja muutaman kuukauden käytön jälkeen kantapäät jo hiulivat. Lankaa jäi. Ostin pienen pienet hiilikuitupuikot.



Noin vuosi sitten tilanne oli taas muuttumassa, ja aloitin uudet sukat 1,5 mm:n hiilikuitupuikoillani. Mieli oli kireä ja käsiala myös. Sain aikaan yhden sukan verran ennätyksellistä peltiä. Toinen sukka pääsi kyllä alkuun, mutta sitten se jäi....Ja siinä vaiheessa kun gradu oli valmis, ja levottomuus täytti minut kokonaan, otin sukat taas työn alle.



Minun tekee mieli neuloa lisää sukkia. Sellaisia paksuja saapassukkia, mitä mummo ja tädit neuloivat minulle kun olin lapsi. Tarvitsen jotain tuttua ja arkista käsilleni tehtäväksi tässä elämäntilanteessa. Olen opiskellut noin neljäsosavuosisadan yhteen menoon, alkaen esikoulusta,  ja aivan pian se on ohi. 


Enkä aina oikein tiedä, onko se ihanaa vai kamalaa.


keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Sirpale käsityön opetuksen historiasta.


Vuonna 1892 Jyväskylän seminaarin naisosaston ensimmäinen käsityönopettaja Charlotta Lydecken (1833 - 1916) toimitti opetusoppaan "Tyttöjen käsitöiden johtamisen ohjeita. Kansakouluja varten". Oppaassa kerrotaan itsearvioinnista, että käsityön opetuksen tarkoituksena on saada oppilas

"havaitsemaan oman työn vaillinaisuuden ja herättää täydellisyyden saavuttamisen halua".


Alan nyt käsittää käsityötraumojen mekanismin. 

Ja olen niin kiitollinen siitä, että minulle käsityötä opettaneet ovat pääosin jättäneet minut rauhaan ja antaneet kasvaa omassa tahdissani, eikä kukaan ole kiirehtinyt opettamaan minulle tälläkin elämän alueella vaillinaisuuden tunnetta ja täydellisyyden tavoittelua.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Saako tästä edes tykätä?

Marraskuun kunniaksi yritän hauskan huntu hartioilla kevyesti keskellä päivää kirjoitella paljon. Aloitan sisällön erittelyllä.

Tykkään Facebookissa sivusta Taidevandalismi, jossa tänään oli ilokseni käsitelty käsityönopetusta. Alla olevaan Albert Edelfeltin maalaukseen oli liitetty teksti "Rättikässä on julma ja epätavallinen rangaistus. Suojelkaa Suomen lapsia." ja kuva oli julkaistu saatetekstillä "Nyt ommellaan kersat karmea anorakki. Kankaan värivaihtoehtoja on kaksi."

'The Boys' Workhouse, Helsinki' by Finnish artist Albert Edelfelt, 1885
Albert Edelfelt 1885. The Boys’ Workhouse, Helsinki. Kuva Wikimedia commonsista.
Nyt, yhdeksän tuntia kuvan julkaisun jälkeen kuvasta on tykännyt 1068 henkilöä (sisältäen minut).  Kuva on jaettu 97 kertaa ja siinä on yhteensä 29 kommenttia. 20:ssä kommentissa viitataan jollakin tavalla lapsuus/koulu/opiskelumuistoihin.

 Neljässä kommentissa mainitaan (virkattu) pannulappu.

 Seitsemässä kommentissa mainitaan ompelu, tai jokin ommeltu vaate. Mainittuja vaatteita ovat yhä (metsätyö)käytössä oleva anorakki, valmistuneet farkut, paitapusero joka ei valmistunut, koska sitä piti purkaa niin paljon, kamalat housut joita ei ole käytetty, sekä laatikkomainen telttayöpaita.

Neulonta mainittiin seitsemässä kommentissa. Neulottuna tuotteena mainitaan useimmiten sukka, mutta myös lapaset. Mitkään neulotut tuotteet eivät kommenttien mukaan pääasiassa valmistuneet.

 Kolmessa kommentissa kerrotaan tai viitataan suunnitelman muuttumiseen kesken kaiken(tai loppujen lopuksi): patalapusta tulikin hiiri, sukasta enkeli, sukkien sijaan voi tehdä säärystimet.

 Kommetoijista kaksi kertoo olevansa vasenkätisiä.

Opettajien sanomisia: "Vika istuu koneen ja tuolin välissä" (kun pyydettiin apua ompelussa), ja  "Oletko kaikissa aineissa yhtä huono?"

Niin, saako tästä edes tykätä, kun on (henkisesti) käsityönopettaja (ilmankos gradu edistyy niin hitaasti, kun henkisesti olen jo aivan valmistunut)? Itseasiassa olin vähän järkyttynyt jo silloin kun huomasin, että Suomen käsityönmuseon Koulukäsityön muistiverkossa oli "koulukäsityötraumojen purkugeneraattori" tai muu sellainen, jossa minusta selvästi viitattiin koulukäsityötraumoihin. Nyt kun katson sivua, siellä onkin vain Tumpelo-peli, jossa "voit alkaa virtuaalikäsityön sankariksi" ja kirjata nimesi "entisten tumpeloiden listaan". Mie kyllä epäilen, että tuota sivua on muutettu, kun minun mielikuva trauman mainitsemisesta on niin vahva. Muistan, kuinka silloin oikeasti pysähdyin miettimään käsityönopettajuuden menneisyyttä ja nykytilaa. Minua suretti, kun ajattelin, että asia joka on minulle yksi tärkeimmistä asioista, tarkoittaakin toisille häpeää ja tuskaa.

Nyt lähtis jo erittelystä analyysiksi, joten lopetan tällä kertaa tähän. Muuten menee taas siihen, etten saa mitään julkaistua, kun hion ja mietiskelen loputtomiin asti. Mutta kommentoikaa, jos herää ajatuksia. Ehkä jatkan toiste (kun se gradukin käsittelee osittain käsityönopetuksen historiaa).



perjantai 10. heinäkuuta 2015

Matkahattu

Taivaantarkailija kirjoitti ihan vähän aikaa sitten, siitä, kuinka mukava on olla paikoillaan, kuinka se riittää. Minullekin riittää. Siitä kirjoitti mielestäni myös Eino Leino "Pienentyy mun ympär´elon piiri, aika seisoo nukkuu tuuliviiri. Edessäni hämäräinen tie tuntemattomahan tupaan vie." Sitä se minulle tarkoittaa, että tässä on hyvä, ja kun avaa silmät ja vielä silmien alisetkin silmät, niin tässä on ihmeellistä, eikä ikinä tiedä mihin vielä päätyy. Ehkä vain ajatuksen tasolla, mutta se riittää erinomaisen hyvin.

Yllättäen lähdenkin matkalle.


Tärkeä matkajärjestely on tietysti huolehtia garderobi kuntoon. Hattu puuttui. Sellainen subtrooppiselta auringolta suojaava ja menossa mukana pysyvä.

Kaava on Suuri käsityö 7/2011 -lehdestä. 
Kavensin lieriä niin, että edestä se on 9 cm leveä ja takaa 6 cm.

Luulen että matkakohde voi olla jotenkin tämän värinen. Kuvun kankaat ovat vuosien mittaan solmuvärjäämistäni tilkuista. Lierin yläosa on koottu pienistä rääpetilkuista (kyllä, säästän tällaisia silppuja). Lierin alaosa on kangasta, jostä äiti teki meille päiväpeitot kun olin lapsi ja jonka värjäsin siniseksi yliopistossa värjäyskurssilla. Välissä on vanhaa lakanaa. Tikkasin vapaalla konekirjonnalla ensinnäkin kaikki tilkkujen reunat, sitten vähän muutakin, että lieristä tuli tukeva. Punomosta löytyy ohje, jota on käytetty (ehkä käytetään vieläkin)  yliopistossa Tilkkumaalaus-kesäkurssin oppimateriaalina.

Lieri alkutekijöissään. Isoimmat tilkut on kiinnitetty lakanakankaalle suoralla ompeleella.

"Tikkaa lieri ulkoreunasta alkaen noin 1cm:n välein", kertoo hatun ohje.


 Ja nyt mie menen.

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Lissu kuosittelun ihmemaassa

Museoloogisen intron jälkeen koittaa viimein Juhannusompelus II


Minusta tuntui, että aloin tajuta museon idean, kun museologian lehtori sanoi: 
Museo on taidemuoto aivan kuten teatterikin. Teatterissa yleisö istuu paikoillaan ja esitys liikkuu, kun taas museossa esitys pysyy paikoillaan ja yleisö liikkuu.

Joskus, kun ajattelen asioita ja kuinka ne liittyvät muihin asioihin, näen mielessäni keltaisia rihmoja, jotka muodostavat yhdistävän verkon. Joskus museoissa tuntuu, että nuo verkot käyvät kovin tiheiksi ja tartun niihin kiinni niin, että kuristaa ja puristaa ja ääriviivat himmenevät. Siksi on minusta todella hyvä tuo museokortti, niin verkkojen tihetessä voi tarvittaessa hyvillä mielin paeta ulos ja tulla toisena päivänä uudestaan.


Liisa ihmemaassa -tarina kiehtoo minua, vaikka muistan kuinka lapsena katsoin sitä Disneyn piirrettyä ja minua niin ahdisti se liian isoksi kasvaminen ja liian pieneksi kutistuminen. No mutta kiehtoo siis, siksi menin viime kesänä katsomaan Suomenlinnan kesäteatterin Liisan, ja sen jälkeen olin melkoisen pitkään sitä mieltä, että ei ole kyllä minun laji tuo teatteri. Kun siinä oli hahmoja, juoni, lavasteet ja puvustus (kaikki sinänsä kiinnostavia), mutta lisäksi vielä  erikoistehosteita ja puhuttiin hassuilla äänillä ja liian nopeaa ja vielä laulettiinkin...huh huh, tuntui kuin olisin kolmatta tuntia saanut rahtilaivan ankkuriköyttä päälleni. Ei se Liisaa kuitenkaan pilannut. Ja olen mie teatteriinkin sen jälkeen uskaltautunut (ja aion mennä syksyllä uudestaan). 


Ompelin Leena Rengon ihanasta Lissu-kankaasta ihanan mekon ja paidan. Taisin ostaa kankaan syksyllä Pehemiältä, ja kangasta on siellä edelleen tarjolla (kissoilla tai ilman, joka on minusta hassua. Minulle ilman muuta kissoilla, kiitos!). HommaHuoneella on tästä kankaasta mustapohjaisena valmistunut hurmaavia lapsen puseroita, mutta on tästä aikuistenkin vaatteita tehnyt  ainakin  ElinaWee.

Alun perin olin tekemässä pelkkää mekkoa, Kaavana oli Suuri Käsityö 9/2011, malli 3. Tein ensin kokeiluversion, josta totesin että on vain aika antava kaulus, joten tähän varsinaiseen pienensin kauluksen vesiputousta yhteensä 4 cm. Miljoonissa silmukoissa asia on ratkaistu ompelemalla laskoksia pääntielle ja sekin näyttää oikein hyvältä. Tein kokeiluversion pelkästään poikkisaumasta ylöspäin ja hihoista, koska hartiat ovat useasti mulle se kinkkinen kohta. Enkä tarkistanut kaavoja mittaamalla, kun Suuri Käsityö -lehden kuvassa mekossa näyttää olevan sopivasti väljyyksiä, ja esittelytekstin sana "suoralinjainen" myös vei minun ajatuksia kohti sitä mitä tavoittelin. 

Alla on se, mitä siitä syntyi. En tiedä mitä te siinä näette, mutta miepä kerron mitä kaikkea mie peilistä näin: vaate on vyötäröltä alalantiolle makkarankuori, jonka vuoksi selässä on pussi ja lisäämäni sivusaumataskut törröttävät rumasti. Taskut olisi voinut poistaa ja viilata selän poikkisaumaa loputtomiin asti selkäpussin poistamiseksi, mutta nukuin yön yli...


...ja seuraavana päivänä ratkoin poikkisauman ja tein yläosasta puseron ja alaosasta mekon.

Paidan helmaan kuosittelin lisää väljyyttä kellottamalla. Se poisti selkäpussiongelman, kun helma pääsee laskeutumaan vapaasti eikä ole jumissa takamuksen päällä.


Piirsin yläosan kaavan ja oman vanhan toppini avulla helmalle uuden yläosan. Nostamalla poikkisauman kohtaa 5 cm ylöspäin sain loihdittua helmaan kriittiset sentit lisää väljyyttä, jotta pääsin makkarankuoriefektistä.


Yläosa on kaksinkertainen ja olen niin ylpeä siitä kuinka hyvin sen ompelu onnistui. ompelin reunapäärmeet kaksoisneulalla, eikä päärme alkanut yhtään venyä paininjalan alla! Luulen, että taika on ehkä siinä, että tikin pituus pitää olla tarpeeksi pitkä. Mulla oli 4 mm.

Lisäsin mekkoon tosiaan sivusaumataskut, jotta tulisi käyttövaate. Toisen taskun suulla Lissu on putoamassa kaninkoloon ihan ilman tietoista kohdistamista, Ja koska tämän ihanan kankaan säästäväinen käyttö on tärkeämpää kuin yhtenäiset kappaleet, takahelman toinen alakulma on tilkuista koottu.




keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Terrakotta

Satunnainen matkakertomus
Pari vuotta sitten kävin Kiinassa. 


Tai saattoihan se olla Tamperekin. 


Joka tapauksessa kävin katsomassa Terrakotta-sotilaita. Aikaisemmin olin nähnyt ne vain unessa. 

Unohdin ottaa matkalle mukaan t-paidan, vaikka arvelin tarvitsevani sellaista. 
Mutta löysinkin Kiinan Tampereen keskustasta kirpputorilta terrakotan värisen silkkipaidan. 
Sepäs sattui! Matkamuisto!


Rintataskun rumilukset olen sittemmin ratkonut pois. Niissä oli vieläpä läpät! Mielestäni yksi ehkä  rumimmista vaatteen yksityiskohdista on läpälliset rintataskut. En usko että on vaatetta, jota rintataskut kaunistaisivat. 
Paidan pääntie on juuri sen kokoinen, että kuvittelen pääni mahtuvan siitä läpi ilman, että tarvitsee avata ylintä nappia, mutta eipä mahdukaan. Se on vähän rasittavaa, ja harkinnan alla on tehdä asialle jotain. Ostin jo silkkistä ompelulankaakin. Koska muutenhan paita on mitä mainioin, sillä kun puen sen päälleni, olen kuin Terrakotta-sotilas! Lisäksi silkki on kelpo materiaali matkailijoille, kuten Kyllikki Villalle. Muistelen hänen kertoneen jossain kirjassaan - varmaankin Vanhan rouvan lokikirjassa - pieneen tilaan pakattavista silkkivaatteistaan, joilla on helppo kerrospukeutua. Ja sellainenhan kyllä olen, kerrospukeutuja!



Eilen kävin katsomassa lyhtysotilaita.


Muuhun Helsingin kiinalaisen uudenvuoden -hulinaan en osallistunut. 

Tai tein kyllä viikonloppuna kiinalaista nuudelikeittoa. Ja viime viikolla tuli mieleeni laulu vuosien takaa ja niin kova kaipuu, että oli tilattava se levy omaksi. Se on Iso karhu -yhtyeen levy Ulappa, ja sieltä kappale nimeltä Setsuanissa, jonka sanat ovat Pertti Niemisen suomennos Huang Kengin runosta, joka on kirjoitettu Kiinassa 1200-luvulla. Olen lainannut aikoinaan tuon levyn Oulun kirjastosta. Suunnilleen niihin aikoihin, kun kävimme opiskeluryhmäni kanssa Tampereella katsomassa Jadeprinsessa-näyttelyn.

 Siitä on jo 7 vuotta, ja vieläkin muistin laulun sanat:

Aioin tulla tänne Setsuaniin jo kauan sitten.
Kymmenen vuotta vitkastelin,
lykkäsin matkaa.

Mutta mikään tämä ei liity mitenkään kiinalaiseen uuteenvuoteen, josta kuulin eilen radiosta. 
Kaikki on vain sattumaa.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Inhoväri

 Musiikkisuositus: Eero Raittinen: Kuin enkeli (1992, albumilta Mies matkallaan), joka löytyy Spotifysta. (Jonna Tervomaan versio samaisesta kappaleesta löytyy Ylen sivuilla. Tervomaan versio on mielestäni laiskan pulskea ja sakeaan uneen uponnut, kun taas Raittisen alkuperäinen versio on kevyt, ilmava ja etenevä, jopa terävä.)



Kun aloitin käsityötieteen opinnot, visuaalisen suunnittelun kurssilla oli tehtävänä muun muassa miettiä omia värimieltymyksiään.


Silloin, viisi vuotta sitten, inhovärini oli vaaleansininen.





Kesällä satuin lukemaan Voi hyvin -lehden nettisivuilta artikkelin Mitä värit viestittävät? 
Ja tuli mieleeni, että mitähän se oli olla viisivuotias ja saada vaaleansinisiin puettu pikkuveli. Ja toivoa, että saisi pitää häntä sylissään, mutta ei uskalla kysyä aikuisilta.




 Ja nyt huomasin, että niinkin voi sattua että olen täysin vaaleansinisiin pukeutunut.

Paita on Myttö keväältä ja housut tein kesällä akuuttiin hellevaatepulaan Moda 4/2014 kaavalla nro.6.
Kaavasta huomioitavaa: surkean pienet taskut.





Eikä inhota, vaan olo on ilmava, viileä ja uninen. 

Kuin olisi toinen jalka unessa.

Kuin olisi niin kevyt että voisi lipua tuulen mukana pois.

Samalla kuitenkin luja ja kylmä. Kuten enkeli Jacek Malczewskin teoksessa In the dust storm, joka on ollut mielessäni jo Taivaskammarissa. Tuo tomuisen keltaisena minulle esiintynyt enkeli, jonka nyt näenkin toisin. Sininenhän se on. Vaaleansininen. 







lauantai 18. tammikuuta 2014

Kirjan kannesta kaukomaille

- kaukomailta kutomaan. Kutomasta kuvan taakse - kuvan takaa takomaan. Takomalla taitavaksi - taitoansa jakamaan. Jakamalla enemmäksi? Enempää en nyt keksi!

Istuin pitkän pitkän päivän kirjastossa ja kasasin tietokoneen viereen valtavan kirjakasan. Olisi ollut aika hauskaa, jos tieto olisi siirtynyt kirjoista tietokoneelle ihan vain kirjoja ravistelemalla, mutta ei...ihan perinteistä sormenpää-näppäin kontaktia siihen piti käyttää.

Illalla viimein lähdin kirjastosta ulos kirjakaupan kautta, ja vaikka olin ihan nälän heikentämä ja näpyttelyn näännyttämä, olivat silmäni kuitenkin yhä vain tarkentuneina käsityötiede-asentoon ja kirjahyllystä pistivät silmääni nämä:

Ristipistoja

Kudontaa räsyistä.

Nauhojen kudontateline!

Kaikkien kirjojen sisältökin vaikutti varsin kiinnostavalta.

Kahdesta ensimmäisestä kirjasta en tajunnut katsoa kansien tekijätietoja, koska olin niin niin innoissani tuosta viimeisestä. Kannen on tehnyt Jukka Aalto/Armadillo Graphics, ja kannen kuva on Hollantilaisesta 1440-luvun uskomattomasti kuvitetusta käsikirjoituksesta Heures de Catherine de Cleves, eli Hours of Catherine of Cleves, eli Katariina Kleveläisen rukouskirja.

Kirja on New Yorkissa The Morgan -kirjaston ja museon kokoelmissa, ja siitä on tehty erinomainen verkkonäyttely. Kirjan kuvittajan nimeä ei ole tiedossa, hänet tunnetaan Morganin verkkonäyttelyn mukaan vain nimellä Master of Catherine of Cleves.


Verkkonäyttelyssä on 129 kuvaa rukouskirjan aukeamista (ilmeisesti kaikki kirjan aukeamat?), joista kuva numero 69 on se josta kirjan kansi on poimittu. Jokaisesta aukeamasta on verkkonäyttelyssä myös kirjallista infoa.

Tämän kuvan nimi on Holy family at work, eli Pyhä perhe kotiaskareissa, ja sen kerrotaan olevan rakastetuin kuva koko kirjasta. Ja tosiaan, Neitsyt Maria siellä  kutoo nauhaa kudontatelineessä, joka ilmeisesti on englanniksi nimeltään inkle loom. Sanon "ilmeisesti" siksi, että en ole varma kutsutaanko samalla nimellä noita tuollaisia telineitä, joissa loimi kulkee rullata toiselle, kuten Marialla (ja jollaisista luin juuri tänään kirjastossa!), ja niitä joissa loimi kulkee tappien kautta ja joiden kuvia löytyy internetin täydeltä hakusanalla inkle loom. Tuollaisissa telineissä saa siis aikaan pirtanauhoja. Kaukonen (1965, Suomen kansanomaiset nauhat, sivu 32) kertoo että loimi voi kulkea joko nauhapirran tai irtoniisien läpi. Loimi voi kulkea myös lautojen läpi, jolloin telineessä saa aikaan lautanauhaa.  Marialla ei näy pirtaa, eli hän taitaa kutoa irtoniisillä. Loimi on kääritynä vasemmalla olevalle rullalle, ja valmistuva nauha kääritään oikella olevalle rullalle. Sylissään Marialla näyttää olevan käpy/sukkula johon kudelanka on kääritty ja kädessään  kudontamiekka/veitsi, jolla viriö avataan ja kude painetaan tiiviisti viriöön. Nauha näyttää kyllä kovin harvalta pirtanauhaksi, mutta kai taiteilijalla on joitain vapauksia...

Katariinan rukouskirjan kuvitus on kertakaikkisen herkullista ja ihmeellisen ajatonta: täynnä yksityiskohtia ja arkisia asioita, hämmästyttäviä väriyhdistelmiä ja ihanaa viivaa. Verkkonäyttelyn kuvasta numero 87, rinkeleillä ja kekseillä kehystetystä Pyhästä Bartolomeuksesta alkaa kirjan kuuluisa sarja kuvista, joissa kehysornamentiikka ei ole mitään peruskauraa, vaihteluvälinä hullusta herkkään. Esimerkiksi Pyhää Laurentiusta kehystää toisiaan syövien kalojen ornementti, kun taas Pyhää Ceciliaa ympäröivät valtavat höyhenet, joihin on maalattu pikkuruisia siipiä. Tutustukaa ihmeessä!



perjantai 11. lokakuuta 2013

Ompelukuva

Niin yksinkertaista ja toimivaa, että ihan ihmetyttää.

Kuinka moni muistaa lapsena tehneensä ompelukuvia? Siis niitä sellaisia pahvilla olevia kuvia, joiden ääriviivat ommeltiin neulalla ja langalla? Mie muistan kyllä, ja niin minulle on muistellut useampikin ihminen, joiden ikähaitari on yli puoli vuosisataa. Muistan kuinka päiväkodissa halusin ommella hevosen ääriviivat sinisellä ja hoitotäti kommentoi sen olevan paleltunut hevonen. Yläasteella käsiini sattui kirjastossa kirja Ulla Jokisalon taiteesta. Vaikutuin suuresti hänen teoksistaan, joissa on yhdistetty valokuvaa ja kirjontaa. Lukion kuvaamataidonkurssilla pistelinkin varovaisia punaisia pistoja mustavalkoisen omakuvan reunoille.

Viime keväänä aloitin opetusharjoittelun Kiasmassa ja suunnittelin työpajaani maaliskuiseen Kiasman perhepäivään. Taisin olla menossa ensimmäiseen tapaamiseen ohjaajani kanssa. Seisoin ulkona Kiasman pääovilla ja katsoin Tosi kyseessä -näyttelyn julistetta, kun vuosien jälkeen ompelukuvat nousivat jälleen mieleeni. Ja niin silloin maaliskuussa pidin osana opetusharjoitteluani ompelukuvatyöpajan. Se toimi niin hyvin, ihmiset iästä ja sukupuolesta riipumatta tuntuivat nauttivan,  että tänä syksynä Kiasman 15-vuotissyntymäpäiväviikonloppuna sain pitää pajan kahtena päivänä uudestaan.

Tässä postauksessa on kuvia ompelukuvista, joita olen tehnyt itse pajoja varten ja tai joita on pitämissäni pajoissa syntynyt. Ompelupohjina on käytetty taidepostikortteja.




Pajoissa oli tarjolla portikortteja, jotka sai itse rei´ittää alustan päällä. Työvälineenä tähän oli naskaleita ja nauloja.  Toki terävä ja tylppäkin neula menee pahvista läpi ilman valmiita reikiäkin, mutta reikien pistely on minusta työvaihe, joka vähän rentouttaa ja poistaa estoja. Aina kun demonstroin lapselle työvaiheet, pistelin reiät korostuneen huolimattomasti ja voimalla. Siihen pystyy kuka vain. 



Sen sijaan ompelussa on jo useita työvaiheita, jotka vaativat lapselta harjoittelua: langan laittaminen neulan silmään, langan leikkaaminen, solmun teko, neulan pitäminen niin, että lanka ei karkaa neulan silmästä, neulan pistäminen reikään...Olin karsinut näistä työvaiheista solmun teon, ja tarjolla oli teippiä, jolla langan päät sai teipattua kortin nurjalle puolelle. Myöskään suunnitteluun en ohjannut millään tavalla, vaan demonstroidessani pikemminkin korostin liikkeilläni ja teoillani sitä, että lopputulosta ei tarvitse ajatella. Ja mielestäni taidepostikorteille pistetyistä hillittömistä pistoista tuli aivan mahdottoman hienoja! Monet lapset kuitenkin suunnittelivat yhdessä vanhempansa kanssa, ja isommat lapset osasivat suunnitella myös itsenäisesti, joka on hienoa, koska suunnittelu ei ole mitään helppoa. Kuviin ommeltiin muun muassa nimiä, onnentoivotuksia, kuvioita, ja kuvassa olevia kuvioita tai koko kortteja kehystettiin pistoilla. Nyt kun katselin tätä postausta varten, mitä muut ovat ompelukuva-aiheesta kirjoittaneet, löytyi nämä Neulanhaltijan isänpäiväkortit, joissa rei´ät ovat osa kortin taikaa. Tätä en itse tullut edes ajatelleeksi suunnitellessani työpajaa, mutta ilahduin kun työpajoissani jotkut huomasivat sellaisenkin vaihtoehdon.


Langan pysymiseen neulan silmässä en tarjonnut mitään oikoteitä. Liekkö se ollut ompelukuvien keksijän tarkoitus, että opitaan käyttämään neulaa. Tästä en halunnut tinkiä.  Langan pitäminen niin, että lanka ei karkaa neulan silmästä on minusta perustavanlaatuinen taito, jonka oppii kyllä nopeasti. Jos siinä jokin salaisuus on, niin se on vain se, että neulasta pidetään kiinni silmän kohdalta. Eli neulansilmässä olevaa lankaa puristetaan sormenpäillä, kun pistoa kiristetään. Langanhan voi kyllä laittaa neulansilmään kaksinkerroin niin, että neula on lankalenkin päässä, mutta silloin käytettävissä on aina vain kaksinkertainen lanka, ja jossain vaiheessa lenkin päässä oleva lanka voi olla hankalakin. Ihan viime aikoina vasta olen törmännyt myös sellaiseen, että lanka solmitaan neulansilmään kiinni, mutta se ei ole tainnut olla kenenkään käsityöihmisen keksintö. Konsti voi toimia harvalle kankaalle ja pahville ommeltaessa, mutta ennen pitkää joutuu huomaamaan, että solmu langassa haittaa neulan käyttöä.


Ompeluvälineenä oli tylppiä isoja kanavaneuloja. Myös virkkuukoukkuja oli tarjolla, sillä niidenkin avulla voi vetää langan rei´istä läpi, jos neulan käyttö on hankalaa. Materiaalina oli enimmäkseen villalankoja. Ohuiden lankojen ongelma on siinä, että ne voivat pureutua pahvin läpi pistoja kiristäessä.



Olen niin onnellinen siitä, että olen pitämieni ompelukuvatyöpajojen aikana nähnyt valtavasti viihtyviä ihmisiä. Sekä lapsia että aikuisia, jotka syventyvät pitkäksikin aikaa joko yksin tai yhdessä. Välissä minulla on loksahtanut leuka auki pelkästä hämmennyksestä, kun olen nähnyt kuinka pienet lapset reagoivat käsityömaterialeihin. Kaksivuotias lapsi istui täysin keskittyneenä useita minuutteja kiertäessään vaaleanpunaista merseroitua puuvillalankaa neulan ympärille uudestaan ja uudestaan. Kolmevuotias lapsi tärisi innosta silmät seljällään nähdessään laatikollisen villalankoja. Toivottavasti mahdollisimman moni on työpajoissani saanut onnistumisen, oivalluksen ja onnen kokemuksia tämän yksinkertaisen ja monille tutun tekniikan äärellä!



Muoks 23.11.2013: Tässä linkki tekemääni ohjeeseen (jonka kaikkivaltias guuggeli kylläkin muutti omavaltaisesti aika huonolaatuisen näköiseksi).  Ohje on PDF-muotoinen ja sen voi suoraan tulostaa A4-kokoiseksi. Ohjetta saa käyttää ja muokata, mutta ei kaupallisiin tarkoituksiin. Säilytäthän tekijän nimen ohjeen yhteydessä.