Häpeällinen tarina.
Ajattelin mieki osallistua Naked truth-haasteeseen, joka sai alkunsa täältä näillä sanoilla: "Toivoisin meidän bloggaajien pystyvän taistelemaan sitä ilmapiiriä vastaan, jossa sallittua on vain virheettömyys." Ideana olisi jota kuinkin julkaista itsestään kuva ilman meikkiä ja photoshoppausta. En ole niin rohkea, että että uskaltaisin julkaista sellaisen kuvan pärstästäni, että kaikki näkyisi. Sen sijaan kerron pienen tarinan:
Olin teinityttö yläasteella, kun kaverini, minua nuorempi teinipoika, tuli hyvin lähelle kasvojani, katsoi tarkoin ja sanoi " Hah hah haa! Sulla on viikset!"
"Hah hah haa! Sullapa ei!" Vastasin siihen, ja olen varma että tämä minulle erittäin harvinainen sanavalmius johtui vain siitä, että jo ala-asteella olin naistenlehdistä bongannut jotain muutakin naisten ihokarvoihin liittyvää, kuin asian laajuutta kaunistevat säärikarvojen ajovinkit vähintäänkin aina keväisin. Joskus 90-luvulla Suomessa on nimittäin ollut Frida Kahlon taiteen näyttely, jota mainostettiin ja käsiteltiin laajasti naistenlehdistä. Tässä linkki The Guardianin The 10 best moustaches -juttuun, jossa Frida Kahlo sattuneesta syystä on ainoa nainen.
Äänekkäimmät tarjolla olevat viestit raikaavat, että karvainen nainen on ruma ja että naisilla karvoja on vain niukasti ja ne ovat helposti hallittavia ja keskittyneet ennakkoon määrätyille paikoille. Vaikka olen täysin sisäistänyt tuon viestin (eli että olen ruma, enkä edes nainen), niin Fridalle kiitos olen kuitenkin jo aika nuorena saanut jonkinlaisen tietoisuuden siitäkin, että kyllä mieki saan olla olemassa muuallakin kuin friikkinäyttelyssä tai sirkuksessa(eikä nekään mitään huonoja vaihtoehtoja ole). Mutta ei mulla tässä blogissa ihan huvin vuoksi ole yhtenä tunnisteena "identiteetti". Sekä suunnaton pyrkimys kaunistelemattomaan totuuteen.
Toisaalta rehellisyydellä ja inhorealismillakin on ero! Olen joskus ottanut itsestäni kuvia kylppärin loisteputken valossa juuri herättyäni ja todennut, että olen kyllä joskus ollut paremmankin näköinen...en sitten säilyttänyt niitä kuvia. Vuorokaudenajalla ja valaistuksella on todella paljon merkitystä. Blogissani olen julkaissut kaksi shoppaamatonta kuvaa itsestäni, ja toisessa niistä ei ole lainkaan meikkiäkään -mutta eivät ne kuvat mitään inhorealistisia ole.
VastaaPoistaMitä tulee virheettömyyteen, minusta on hyvä, että ainakin suomalaisissa blogeissa julkaistaan myös epätäydellisiä tuotoksia ja suoranaisia epäonnistumisia. Sellaisia blogeja on miellyttävämpi lukea! Olen itse ottanut sellaisen linjan, että virheistäni voivat oppia minun lisäkseni muutkin. Kynnys on kyllä ollut aika korkea, esimerkiksi vauvantossupostaustani mietin pitkään, että kehtaanko. Erityisesti tämän ammatin edustajana -käsityönopettajana - tuntuu siltä, että pitäisi olla virheetön. Vaatimus on tietysti täysin epärealistinen.
Ulkomaisia blogeja en juuri seuraa, ne ovat minusta sekavia. Joskus on vaikea saada selvää, mikä on jonkun henkilön itse tekemää. Suomalaisissa käsityöblogeissa en ole tällaiseen törmännyt. Blogit ovat sillä tavoin kotoisia, että näkee jonkun kuvanneen neulomansa sukat vaikka kotisohvallaan. Hyvä niin.
Eiköhän siinä ole tosiaan inhoreliamia ihan kylliksi, että en harrasta meikkaamista, joten peilistä ja toisten ihmisten silmistä näkyy se, mikä milloinki on fiilis ja valaistus. Eipä niitä hetkiä tosiaan ole tarpeen ikuistaa. Sen sijaan omilta valokuvilta tietysti toivoisi, että voisi katsoa itseään niissä hellyydellä ja rakkaudella, ja hyväksyä itsensä sellaisenaan, aivan kuten esimerkiksi Maailman ihanin tyttö-valokuvausprojektissa(www.voimauttavavalokuva.net) oli tavoitteena. Tietysti tiedostaen sen, mikä on totta.
VastaaPoistaHakeutuukohan käsityönopettajiksi jotenkin erityisen perfektionistisia ihmisiä? Välissä tuntuu siltä, ja se tuntuu kyllä pahalta. Välissä se on jopa silkkaa oman kädenjäljen vähättelyä. Alkaa olla ilo kaukana käsityöstä silloin. Ja minusta ainakin tuntuu, että käsitöiden teko on yhtä jatkuvaa prototyyppien tekoa! Aina olis jotain jonka voi tehdä paremmin tai tosin. Mutta se on minusta hauskaa, että vaikka jokin ei kovin hyvältä näyttäisikään pöydällä tai henkarissa, niin käytössä se voi ajaa asiansa ihan hyvin. Ja voihan olla niinkin, ettei lopputuotteella ole mitään väliä, tärkeintä oli prosessi.
Mie tykkään blogeissa eniten siitä, että kirjoittajan oma ääni kuuluu. Ei pelkkää ohjetta siitä mitä on tehty ja miten, vaan mistä lähdettiin liikkeelle, miltä se tuntui ja mitä mielessä liikkui. Siksi täällä omassa blogissanikin olen kertonut ja aion jatkossakin kertoa jo tekemistäni käsitöistä, jos tuntuu, että niistä on jotain kerrottavaa.