Vihreä Rakastavaisten yöauringon sillalta

Kokonaisesta aistimisesta ja hauduttamisen hienoudesta.

Tiedättekö tämän ilmiön?

Kyseessä on monilla nisäkkäillä esiintyvä  Flehmen-reaktio, eli irvistys jonka avulla hajumolekyylit kulkeutuvat aistittavaksi vomeronasaalielimeen eli Jakobsonin elimeen.

Tuollainen olo mulla oli kun kävin syksyllä Oulun taidemuseossa Reidar Särestöniemen näyttelyssä. Oli lokakuu, valo väheni, sairastelu oli vienyt voimat ja pääsin pitkästä aikaa näkemään Särestöniemeä seinien täydeltä. Halusin hengittää ne värit sisääni joka soluun.

Ja sehän on aivan sopivaa kun on kyseessä Särestöniemi, joka ei tyytynyt aistimaan yksi aisti kerrallaan.

"Kaiken tahdon sanoa värinä."

"Minun työni ovat runoa. Runoa Lapista."

Särestönimen taide, tai oikeastaan koko Särestöniemi-brändi (jos Reitari eläis tässä ajassa, niin toki olisi olemassa Särestöniemi-brändi) on mulle tärkeä. Särestöniemi-museo Kittilän Kaukosessa on todennäköisesti ensimmäinen museo jossa ikinä olen käynyt. Olin ala-asteella ja koko pieni koulu kävi retkellä siellä. En nyt voi kaikkia faktoja tarkistaa, onko kaikki totta, mutta tällainen se museoreissu minun muistin mukaan oli: Reitarin veli Anttu oli vielä elossa silloin ja asui vanhassa Särestössä, ja hänellä oli samojedin koira nimeltä Ira, jolla oli pentuja! Niiden koiranpentujen kanssa me sitten leikimme. Kyllä me ihmettelimme sitä uima-allastakin ja valtavaa koiran sänkyä, ja kiersimme kaikki rakennukset ja saatoimme nähdä vähän taideteoksiakin. Se oli sellainen se museokäynti! Ehkä paras kaikista millainen vain syrjäkylän tyttösen ensimmäinen museokäynti voi olla.

Nyt siirryn vähän sivuraiteelle, mutta kyllä sieltä palataan vielä. 

Neuloin lukiossa ollessa, eli noin 10 vuotta sitten Kittilässä, tällaisen puseron.

Muistan jotenkin kumman selvästi, että malli oli Suuresta Käsityölehdestä. Se oli sellainen 7-veljestä tai Nalle-langasta neulottu valkoinen pusero. Mie neuloin kirpputorilta ostetusta froteemaisesta puuvillasekoitteesta.

En muista käytinkö tätä paitaa paljon. Mutta se kulki mukana kuitenkin kun sain ylioppilaslakin ja muutin muualle opiskelemaan. Vuosi tai pari sitten, täällä Helsingissä asuessa, otin paidan jostain syystä taas käyttöön. Avasin kiristävät sivu- ja hihasaumat ja ompelin ne uudestaan. Mietin, että paita on aika hieno ja mukava muuten, mutta sivuista voisi kaventaa ja väri on ihan kumma, se pitäisi värjätä. Väri on tuollainen kylmä, minttuinen, ruohoinen, pastellinen, mutta kuitenkin kirkas vaalean vihreä. Kertakaikkisen kumma väri.

Värjäys kuitenkin lykkääntyi ja lykkääntyi, kun en pistänyt toimeksi ja tehnyt koevärjäystä paidan jämälankanöttösellä, joka pyörii tuolla lankakätköissä.

Mutta sitten olin Reidar Särestöniemen näyttelyssä Oulun taidemuseossa ja näin tämän:

Rakastavaiset yöauringon sillalla, 1970.

Ja tuolla rakastavaisten hylkeiden lomassa on se sama väri kuin minun puserossa! 

Eikä sille värille ole vieläkään nimeä, mutta silti se kymmenen vuoden hauduttamisen jälkeen loksahti paikoillensa, ja on hyvä juuri sellaisenaan.

Ja mitäpä sitä kaventamaankaan, mihin mie sitte polveni tunkisin.