Joululaulu

Reidarin joululaulu (1973) on maalaus ja se löytyy Keio Eerikäisen taidekokoelmasta.





Minun joululaulu:

Luettavaa: Tove Janssonin novelli Kuusi kirjasta Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia.
Ruusut tein tällä ohjeella: http://bridgetbaxter.blogspot.fi/2009/11/tattered-fabric-roses.html paitsi koska suosin mekaanisia liitoksia, niin en käyttänyt liimaa, vaan ompelin käsin.

Lumivalko ja ruusunsukat

Ruusujen takana olikin karhu.

Aloitin nämä sukat kesäkuun alussa. Ne on neulottu kärjestä alkaen ja kaikki kuviot on tehty silmukoita nostaen. Väreistä tuli mieleen Grimmin veljesten satu nimeltä Lumivalko ja Ruusunpuna. Oli nautinnollista lisäillä sukkaan punaisia sävyjä,  päästä lumivalkoisesta ruusunpunaan.

Valmista tuli viimein marraskuussa. 

(Armas marraskuukin tuosta noin vain vierähti. Minulla oli suunnitelmia sen varalle täällä blogissa, mutta ehkä vietän marraskuuta joskus toiste sitten.)

Samoihin aikoihin sain kutsun näyttelyn avajaisiin ja tapasin kaimani Helena Junttilan. 

Luulen, että hän rakastaa ruusuja.

Tai että ne ovat hänelle tärkeitä.

Myös karhut ovat hänelle tärkeitä.

Tai ehkä hän rakastaa niitä.

En muistanut Lumivalko ja Ruusunpuna -sadusta muuta kuin nimen. 

Nyt hain sen sadun esille, ja yllätyin, sillä siinäkin on karhu!

Sitä ei kyllä ikinä tiedä, minne mikäkin asia johtaa. 

Lumivalkoisen ja Ruusunpunan tie johtaa nyt ainakin tänne pinterest-tauluuni.

(Vielä haluan kertoa, että kesällä olin töissä Seurasaarimaassa ja eräänä päivänä käytiin tällainen keskustelu karjalaisen talon ovensuussa:

Opasvartija: Hei!

Asiakas: Hei! Minä olen ahma! Mitäs sinä emäntä siihen sanot, kun tämä ahma tulee taloon sisään!

Opasvartija: ...Ei minua pelota. 

Mutta siitä lisää joskus myöhemmin.)

Helena Junttilan näyttely on avoinna 4.12. asti Galleria G12:ssa osoitteessa Annankatu 16, Helsinki.

 Galleriakeskiviikkona 3.12. on musiikkiakin.

Roosa

En ollutkaan reipas.

Kangasverkkokauppa ja kuosisuunnittelimo Käpysellä on myynnissä kaksi kangasta, joiden tuotosta osa menee Syöpäsäätiön Roosa nauha -keräykseen. Toinen on Leena Rengon suunnittelema kangas nimeltä Roosa. Musteensinisestä väristä ja naishahmoista tuli mieleeni merimiehen tatuoidut käsivarret, ja niin tilasin Roosa-trikoota sekä Selialta tummansinistä raitajerseytä ja aloin valmistaa reipasta seiloripaitaa. 

Samaisesta kankaasta on valmistanut pipoja ja huiveja mm. Pikku-Mameli, Turkoosikissa ja Mumin talossa.

Kun tuli valmiiksi, yritin ottaa reippaita seilorikuvia ja pullistella tatuoituja käsivarsiani, mutta ei siitä tullut oikein mitään. Ensinnäkään siksi ettei tällaisella hankisääskellä ole paljoa pullisteltavaa ja toiseksi siksi, ettei ajatus joka satamassa Roosan käsivarteensa tatuoineesta merimiehestä oikein kantanut.

 Kuvatessani kuuntelin Niko Valkeapäätä ja Mari Boinen levyä Idjagieđas.

Eikä sellainen musiikki sopinut merimiehelle yhtään.

Vaihdoin kuvausrekvisiitan ja kuvasin lisää, vaikka ei minulla ollut tarinaa mitä kuvittaa. Rintasyöpä on naisten yleisin syöpä, mutta se ei ole toistaiseksi koskettanut lähipiiriäni. Joka 8. nainen sairastuu siihen jossakin elämänvaiheessa. 

Käsittelen kuvia ilmaisella Picmonkey-ohjelmalla. Tälläkin kertaa tein sen ensin ihan maltillisesti, mutta sitten jokin tuttu tunne alkoikin nousta kuvista mieleen.

Sellainen tunne, kun vajoaa veden alle. Joskus se tuntuu siltä kuin astuisi yllättäen lätäkköön. Tai siltä, että sataa tihuuttaa päälle ja vaivihkaa kastuu luita ja ytimiä myöten.

Joskus astuessaan lätäkköön ei sillä lätäköllä olekaan pohjaa. 

Tai sadevesi huuhtoo sinut mukanaan.

Ehkä sellaisen tunne on tuttu myös henkilöille joilla diagnosoidaan rintasyöpä.

Kotiliedessä on pieni artikkeli aiheesta Kuinka kulkea masentuneen vierellä. 

Monet kohdat pätevät varmasti myös muissa vakavissa sairauksissa. 

Olen onnekseni oppinut uimaan.

Jos minulle nykyisin tulee tunne, että olen veden alla, osaan suunnistaa kohti pintaa.

Komia liivi

Minulla on yksi raidallinen liivi, jossa on komea kaksirivinen napitus.

 Joku on ommellut tämän liivin käsin. En tiedä kuka, koska ostin sen 4-5 vuotta sitten Helsingistä silloiselta Valtterin kirpputorilta  muutamalla eurolla. 

Käytän liiviä satunnaisesti. Lähinnä juhlatuulella, kuten vaikkapa Hullun huivin kanssa.

Ilmassa on selkeästi juhlatunnelmaa

Joku tarkkasilmäinen saattoikin jo huomata, että jos tämän liivin pukee ylleen tiettyjen toisten vaatekappaleiden ja asusteiden kanssa, ei kyseessä enää olekaan mikä tahansa liivi. 

Silloin tämä muuttuu Etelä-Pohjanmaan miehen kansallispuvun liiviksi. 

Tässä kuvassa ei ole kansallispuku.

Se on minulle vielä vähän epäselvää, että jos valmistaisin tai hankkisin ne loputkin Etelä-Pohjanmaan miehen kansallispukuun kuuluvat vaatteet ja asusteet ja pukisin ne ylleni, niin olisinko silloin pukeutunut kansallispukuun. Kansallispuvun käyttöohjeen mukaan on nimittäin tärkeää, että kansallispuku on kokonaisuus. Jäisikö yllä mainitsemassani tilanteessa jotain puuttumaan...

Kuten Y-kromosomi?

Minulla on nimittäin tiettävästi kaksi X-kromosomia ja se näkyy päällepäin. 

Olen vieläpä tyytyväinen vallitsevaan asiantilaan, eli olen nainen.

Mutta entäpä jos naamioisin itseni näyttämään siltä että minulla olisi sekä X että Y-kromosomi? 

Tai jos kromosomeistani huolimatta tuntisin olevani mies? Olisiko kokonaisuus silloin täysi?

Mutta eipä sillä niin väliä. Kansallispuvun osia ja kansanomaisia vaatekappaleita saa käyttää kuten muitakin vaatteita: ihan vapaasti, miten haluaa. 

Kuka mitäkin haluaa ja mitä vapaus kenellekin tarkoittaa.

Suomen kansallispukukeskuksen sivuilla sanotaan: 

"Kansallispuku valitaan perinteet huomioon ottaen, ensisijaisesti oman tai suvun kotiseudun tai synnyinseudun mukaan mutta myös muiden perusteiden tai mieltymysten mukaan."   

Teen tunnustuksen: mie pyörin kansallispuvun liepeillä ihan toissijaisista syistä. Ja kun puhun kansallispuvusta, en puhu vaatekerroista, vaan instituutiosta. Olen käsityöläinen ja olen museolainen. Siinä on mielestäni kenelle tahansa kylliksi syytä olla kiinnostunut aiheesta, oli kansallisuus mikä tahansa.

Inhoväri

 Musiikkisuositus: Eero Raittinen: Kuin enkeli (1992, albumilta Mies matkallaan), joka löytyy Spotifysta. (Jonna Tervomaan versio samaisesta kappaleesta löytyy Ylen sivuilla. Tervomaan versio on mielestäni laiskan pulskea ja sakeaan uneen uponnut, kun taas Raittisen alkuperäinen versio on kevyt, ilmava ja etenevä, jopa terävä.)

Kun aloitin käsityötieteen opinnot, visuaalisen suunnittelun kurssilla oli tehtävänä muun muassa miettiä omia värimieltymyksiään.

Silloin, viisi vuotta sitten, inhovärini oli vaaleansininen.

Kesällä satuin lukemaan Voi hyvin -lehden nettisivuilta artikkelin Mitä värit viestittävät? 

Ja tuli mieleeni, että mitähän se oli olla viisivuotias ja saada vaaleansinisiin puettu pikkuveli. Ja toivoa, että saisi pitää häntä sylissään, mutta ei uskalla kysyä aikuisilta.

 Ja nyt huomasin, että niinkin voi sattua että olen täysin vaaleansinisiin pukeutunut.

Paita on Myttö keväältä ja housut tein kesällä akuuttiin hellevaatepulaan Moda 4/2014 kaavalla nro.6.
Kaavasta huomioitavaa: surkean pienet taskut.

Eikä inhota, vaan olo on ilmava, viileä ja uninen. 

Kuin olisi toinen jalka unessa.

Kuin olisi niin kevyt että voisi lipua tuulen mukana pois.

Samalla kuitenkin luja ja kylmä. Kuten enkeli Jacek Malczewskin teoksessa In the dust storm, joka on ollut mielessäni jo Taivaskammarissa. Tuo tomuisen keltaisena minulle esiintynyt enkeli, jonka nyt näenkin toisin. Sininenhän se on. Vaaleansininen. 

Heinäkuun viimeinen

"Heinäkuun Helena ei ole keisari Konstantinus Suuren äiti, vaan legendan mukaan "Ruotsin kuningatar" Länsi-Göötanmaan Skövdestä, "Helena leski", kuten Mikael Agricola häntä nimittää. Tämä "Skövden Elin" eli Älina murhattiin noin 1160. Suomessa hän on vain hallahäntä, vesihelma ja myös sateinen kuten muutkin heinäkuun naiset. "Heleenana viimeistään heinät latoon, jos isäntä toimellinen on". "  (Kustaa Vilkuna: Vuotuinen ajantieto (1981. 7.painos). s.199.)

Tänään olen nimipäiväsankaritar ja sen kunniaksi julkaisen pelkkiä poseerauskuvia. 

Kuvat on otettu pari viikkoa sitten eräässä hääjuhlassa, kiitokset kuvaajalle. Juhlaa varten tein uuden mekon ohuesta viskoosikankaasta ja hiuskoristeen koneparsien, tilkkumaalaustekniikalla.

 Mekko on hyvin yksinkertainen. Tavoittelin sellaista antiikin Kreikkalaista henkeä (sitä on nyt ehkä liikkeellä, ainakin Coutore and views -blogissa on oltu samoissa ajatuksissa). 

Mutta kukkamekko mikä kukkamekko. Antiikkinen hengähdys tuntuisi ehkä selvemmin, jos poseeraisin temppelimäisten pylväsrivistöjen äärellä. Nyt ajatukseni menevät jostain syystä Prinssi Edvardin saarelle.

Mutta ei sinne oikealle saarelle, joka näyttää kartalla minusta vähän kurjalta. Se on pieni ja siellä kulkee suoria teitä suorassa kulmassa toisiaan kohden. Ei minun ajatukset sinne mene, vaan sinne satumaahan, jossa Vihervaaran Anna asuu. Lapsena olen katsonut Anna ystävämme -televisiosarjaa, ja tänä vuonna se nousi mieleeni ihan yllättäen. Kevät oli raskas, ja todellisuuspakoisena katsoin sarjan uudestaan silloin.

 Huomenna on elokuu. Syksy lähestyy, eikä se miltään leppoisalta vaikuta. Anna-kirjat minulla onkin vielä lukematta...

Keltainen, ei paljoa muuta

Yhtenä päivänä satoi kultalastuja suoraan auringosta.

Tai saattoihan ne olla koivunsiemeniäkin.

Seuraavana aamuna, kun heräsin, teki mieleni keltaista.

Sitä tomuista enkelin keltaista, jonka pistin mieleni pohjalle viime marraskuussa Taivaskammarissa.

Ompelin topin. Se on keltainen, ei paljoa muuta.

Ja se on aivan riittävästi.

Pistin päälleni ja menin pois kaupungista.

Mielelläni olisin jäänyt sinne.