sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Roosa

En ollutkaan reipas.


Kangasverkkokauppa ja kuosisuunnittelimo Käpysellä on myynnissä kaksi kangasta, joiden tuotosta osa menee Syöpäsäätiön Roosa nauha -keräykseen. Toinen on Leena Rengon suunnittelema kangas nimeltä Roosa. Musteensinisestä väristä ja naishahmoista tuli mieleeni merimiehen tatuoidut käsivarret, ja niin tilasin Roosa-trikoota sekä Selialta tummansinistä raitajerseytä ja aloin valmistaa reipasta seiloripaitaa. 
Samaisesta kankaasta on valmistanut pipoja ja huiveja mm. Pikku-MameliTurkoosikissa ja Mumin talossa.

Kun tuli valmiiksi, yritin ottaa reippaita seilorikuvia ja pullistella tatuoituja käsivarsiani, mutta ei siitä tullut oikein mitään. Ensinnäkään siksi ettei tällaisella hankisääskellä ole paljoa pullisteltavaa ja toiseksi siksi, ettei ajatus joka satamassa Roosan käsivarteensa tatuoineesta merimiehestä oikein kantanut.


 Kuvatessani kuuntelin Niko Valkeapäätä ja Mari Boinen levyä Idjagieđas.



Eikä sellainen musiikki sopinut merimiehelle yhtään.




Vaihdoin kuvausrekvisiitan ja kuvasin lisää, vaikka ei minulla ollut tarinaa mitä kuvittaa. Rintasyöpä on naisten yleisin syöpä, mutta se ei ole toistaiseksi koskettanut lähipiiriäni. Joka 8. nainen sairastuu siihen jossakin elämänvaiheessa. 



Käsittelen kuvia ilmaisella Picmonkey-ohjelmalla. Tälläkin kertaa tein sen ensin ihan maltillisesti, mutta sitten jokin tuttu tunne alkoikin nousta kuvista mieleen.





Sellainen tunne, kun vajoaa veden alle. Joskus se tuntuu siltä kuin astuisi yllättäen lätäkköön. Tai siltä, että sataa tihuuttaa päälle ja vaivihkaa kastuu luita ja ytimiä myöten.


Joskus astuessaan lätäkköön ei sillä lätäköllä olekaan pohjaa. 
Tai sadevesi huuhtoo sinut mukanaan.


Ehkä sellaisen tunne on tuttu myös henkilöille joilla diagnosoidaan rintasyöpä.

Kotiliedessä on pieni artikkeli aiheesta Kuinka kulkea masentuneen vierellä. 
Monet kohdat pätevät varmasti myös muissa vakavissa sairauksissa. 




Olen onnekseni oppinut uimaan.


Jos minulle nykyisin tulee tunne, että olen veden alla, osaan suunnistaa kohti pintaa.










keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Komia liivi


Minulla on yksi raidallinen liivi, jossa on komea kaksirivinen napitus.


 Joku on ommellut tämän liivin käsin. En tiedä kuka, koska ostin sen 4-5 vuotta sitten Helsingistä silloiselta Valtterin kirpputorilta  muutamalla eurolla. 


Käytän liiviä satunnaisesti. Lähinnä juhlatuulella, kuten vaikkapa Hullun huivin kanssa.

Ilmassa on selkeästi juhlatunnelmaa



Joku tarkkasilmäinen saattoikin jo huomata, että jos tämän liivin pukee ylleen tiettyjen toisten vaatekappaleiden ja asusteiden kanssa, ei kyseessä enää olekaan mikä tahansa liivi. 
Silloin tämä muuttuu Etelä-Pohjanmaan miehen kansallispuvun liiviksi. 

Tässä kuvassa ei ole kansallispuku.


Se on minulle vielä vähän epäselvää, että jos valmistaisin tai hankkisin ne loputkin Etelä-Pohjanmaan miehen kansallispukuun kuuluvat vaatteet ja asusteet ja pukisin ne ylleni, niin olisinko silloin pukeutunut kansallispukuun. Kansallispuvun käyttöohjeen mukaan on nimittäin tärkeää, että kansallispuku on kokonaisuus. Jäisikö yllä mainitsemassani tilanteessa jotain puuttumaan...

Kuten Y-kromosomi?





Minulla on nimittäin tiettävästi kaksi X-kromosomia ja se näkyy päällepäin. 
Olen vieläpä tyytyväinen vallitsevaan asiantilaan, eli olen nainen.



Mutta entäpä jos naamioisin itseni näyttämään siltä että minulla olisi sekä X että Y-kromosomi? 
Tai jos kromosomeistani huolimatta tuntisin olevani mies? Olisiko kokonaisuus silloin täysi?


Mutta eipä sillä niin väliä. Kansallispuvun osia ja kansanomaisia vaatekappaleita saa käyttää kuten muitakin vaatteita: ihan vapaasti, miten haluaa. 
Kuka mitäkin haluaa ja mitä vapaus kenellekin tarkoittaa.



Suomen kansallispukukeskuksen sivuilla sanotaan: 
"Kansallispuku valitaan perinteet huomioon ottaen, ensisijaisesti oman tai suvun kotiseudun tai synnyinseudun mukaan mutta myös muiden perusteiden tai mieltymysten mukaan."   

Teen tunnustuksen: mie pyörin kansallispuvun liepeillä ihan toissijaisista syistä. Ja kun puhun kansallispuvusta, en puhu vaatekerroista, vaan instituutiosta. Olen käsityöläinen ja olen museolainen. Siinä on mielestäni kenelle tahansa kylliksi syytä olla kiinnostunut aiheesta, oli kansallisuus mikä tahansa.

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Inhoväri

 Musiikkisuositus: Eero Raittinen: Kuin enkeli (1992, albumilta Mies matkallaan), joka löytyy Spotifysta. (Jonna Tervomaan versio samaisesta kappaleesta löytyy Ylen sivuilla. Tervomaan versio on mielestäni laiskan pulskea ja sakeaan uneen uponnut, kun taas Raittisen alkuperäinen versio on kevyt, ilmava ja etenevä, jopa terävä.)



Kun aloitin käsityötieteen opinnot, visuaalisen suunnittelun kurssilla oli tehtävänä muun muassa miettiä omia värimieltymyksiään.


Silloin, viisi vuotta sitten, inhovärini oli vaaleansininen.





Kesällä satuin lukemaan Voi hyvin -lehden nettisivuilta artikkelin Mitä värit viestittävät? 
Ja tuli mieleeni, että mitähän se oli olla viisivuotias ja saada vaaleansinisiin puettu pikkuveli. Ja toivoa, että saisi pitää häntä sylissään, mutta ei uskalla kysyä aikuisilta.




 Ja nyt huomasin, että niinkin voi sattua että olen täysin vaaleansinisiin pukeutunut.

Paita on Myttö keväältä ja housut tein kesällä akuuttiin hellevaatepulaan Moda 4/2014 kaavalla nro.6.
Kaavasta huomioitavaa: surkean pienet taskut.





Eikä inhota, vaan olo on ilmava, viileä ja uninen. 

Kuin olisi toinen jalka unessa.

Kuin olisi niin kevyt että voisi lipua tuulen mukana pois.

Samalla kuitenkin luja ja kylmä. Kuten enkeli Jacek Malczewskin teoksessa In the dust storm, joka on ollut mielessäni jo Taivaskammarissa. Tuo tomuisen keltaisena minulle esiintynyt enkeli, jonka nyt näenkin toisin. Sininenhän se on. Vaaleansininen.